Moikka!
Elokuva
keskittyy Vincent van Goghin viimeisiin vuosiin ja taiteilijan Ranskan
Arlesissa viettämään tuotteliaaseen kauteen. Pääosassa nähdään roolistaan
Oscar-ehdokkuuden saanut Willem Dafoe. Matkaa etelän kirkkaampaan ja
lämpimämpään valoon sävyttävät myrskyisä ystävyys Paul Gauguinin (Oscar Isaac)
kanssa – ja Vincent oman mielenterveyden järkkyminen. Epäilijöistä ja
pilkkaajista välittämättä, vaatimattomissa oloissa työskennellen van Gogh loi
joukon maailman rakastetuimpia taideteoksia. Hänen tärkeimpänä tukijanaan toimi
pikkuveli Theo (Rupert Friend), joka näki Vincentissä tulevien sukupolvien
tulkin. Leffan muissa rooleissa nähdään mm. Mads Mikkelsen, Emmanuelle Seigner
ja Mathieu Amalric. Elokuvan on ohjannut Julian Schnabel.
Käsivarakamera
ei ole kiva keksintö. Ymmärrän kyllä, että sillä pyritään näyttämään Vincentin
mielen näkökulmaa, mutta suurimmaksi osaksi se ei toiminut mielestäni yhtään.
Suoraan sanoen minulle tuli välillä paha olo. Dafoe osasi näytellä erittäin
hyvin van Goghin kuumeisutta maalatessa ja muutenkin ilman käsivarakuvauksen
tuomaa efektiäkin. Ensimmäinen kohtaus, jossa käsivarassa oli jotain järkeä,
oli mielestäni se, jossa lapset juoksivat Vincentin luo tämän maalatessa puun
juuria. Jos verrataan ihan äärimmäisyyksiin, leffan alku oli kuin keikkuen
itsestä kuvattu Youtube-video. Jopa silloin, kun Vicentin molemmat kädet
näkyivät kuvassa näytti siltä, että hän itse pitää kameraa kolmannella
näkymättömällä kädellä ja kuvaa itseään. Minulle tuli kohtauksesta liian
moderni olo.
Ihmettelin
myös alun kylmää väripalettia, mutta siihen tuli nopeasti tyydyttävä selitys,
kun alettiin nähdä valo ja värit Vincentin silmin – roppakaupalla lämmintä
keltaista. Gauguin oli jotenkin todella tavallinen. Minulla ei ole käsitystä
van Goghin ja Gauguinin suhteesta – siis muuta kuin elokuvan antama – enkä ole
lukenut esim. vertailua heidän taiteestaan. Gauguin vain jäi minulle vaisuksi
ja tavalliseksi. Olen pitänyt hänen aikojaan kaukasissa paikoissa (esim. Martiniquella,
josta leffassakin puhutaan) jännittävänä, mutta tässä sekin tuntui laimealta.
Mutta enpä ollut tiennytkään, että korvan leikkaaminen johtui riidasta ja
Gauguinin lähdöstä Arlesista.
Palataan
vielä aivan alkuun, nimittäin musta ruutu ja Vincent ääni kertomassa siitä,
että toivoisi jonkun puhuvan hänelle, antavan luonnostella itsensä, kysyvän
onko nälkä, oli samaistuttava ja antoi siitä miten Vincent aiotaan esittää
hyvän kuvan. Vincentin ja Theon suhde oli todella suloinen. Luulin leffaa
katsoessani, että Theo oli veljeksistä vanhempi, mutta se olikin toisin päin. Theo kiipesi Vincentin viereen sänkyyn
sairaalassakin aivan kuin oli tehnyt lapsena.
Vincent
on jotenkin lapsenomainen koko ajan. Hän ei muista, mitä tekee, vaikka arvelee
tehneesä jotain pahaa. Hän tuntuu kauhean viattomalta ja luonnolliselta. Paha
maailma ei ole päässyt tuhoamaan silmää, joka näkee ikuisuuden porttien tuolle
puolen. Pidin Vincentin pohdinnoista, koska minä, tuota, ymmärsin niitä. Tai
ehkä en ymmärtänyt, mutta kykenin vahvasti samaistumaan jollain tasolla. Lisäksi
kohtaukset, joissa hän pyrkii fyysisesti tuntemaan maan ja tuulen kasvoillaan
olivat kauniita. Leffassa pääsee tietysti tutustumaan paljon myös van Goghin
maalausprosessiiin ja –tekniikkaan. Elokuva on mielenkiintoinen katsaus
kuuluisan taitelijan elämään, mikäli vain kestää käsivarajaksot tulematta
merisairaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti