tiistai 16. huhtikuuta 2019

Elokuvissa XXIX: Van Gogh – Ikuisuuden porteilla


Moikka!

Elokuva keskittyy Vincent van Goghin viimeisiin vuosiin ja taiteilijan Ranskan Arlesissa viettämään tuotteliaaseen kauteen. Pääosassa nähdään roolistaan Oscar-ehdokkuuden saanut Willem Dafoe. Matkaa etelän kirkkaampaan ja lämpimämpään valoon sävyttävät myrskyisä ystävyys Paul Gauguinin (Oscar Isaac) kanssa – ja Vincent oman mielenterveyden järkkyminen. Epäilijöistä ja pilkkaajista välittämättä, vaatimattomissa oloissa työskennellen van Gogh loi joukon maailman rakastetuimpia taideteoksia. Hänen tärkeimpänä tukijanaan toimi pikkuveli Theo (Rupert Friend), joka näki Vincentissä tulevien sukupolvien tulkin. Leffan muissa rooleissa nähdään mm. Mads Mikkelsen, Emmanuelle Seigner ja Mathieu Amalric. Elokuvan on ohjannut Julian Schnabel.

Käsivarakamera ei ole kiva keksintö. Ymmärrän kyllä, että sillä pyritään näyttämään Vincentin mielen näkökulmaa, mutta suurimmaksi osaksi se ei toiminut mielestäni yhtään. Suoraan sanoen minulle tuli välillä paha olo. Dafoe osasi näytellä erittäin hyvin van Goghin kuumeisutta maalatessa ja muutenkin ilman käsivarakuvauksen tuomaa efektiäkin. Ensimmäinen kohtaus, jossa käsivarassa oli jotain järkeä, oli mielestäni se, jossa lapset juoksivat Vincentin luo tämän maalatessa puun juuria. Jos verrataan ihan äärimmäisyyksiin, leffan alku oli kuin keikkuen itsestä kuvattu Youtube-video. Jopa silloin, kun Vicentin molemmat kädet näkyivät kuvassa näytti siltä, että hän itse pitää kameraa kolmannella näkymättömällä kädellä ja kuvaa itseään. Minulle tuli kohtauksesta liian moderni olo.

Ihmettelin myös alun kylmää väripalettia, mutta siihen tuli nopeasti tyydyttävä selitys, kun alettiin nähdä valo ja värit Vincentin silmin – roppakaupalla lämmintä keltaista. Gauguin oli jotenkin todella tavallinen. Minulla ei ole käsitystä van Goghin ja Gauguinin suhteesta – siis muuta kuin elokuvan antama – enkä ole lukenut esim. vertailua heidän taiteestaan. Gauguin vain jäi minulle vaisuksi ja tavalliseksi. Olen pitänyt hänen aikojaan kaukasissa paikoissa (esim. Martiniquella, josta leffassakin puhutaan) jännittävänä, mutta tässä sekin tuntui laimealta. Mutta enpä ollut tiennytkään, että korvan leikkaaminen johtui riidasta ja Gauguinin lähdöstä Arlesista.

Palataan vielä aivan alkuun, nimittäin musta ruutu ja Vincent ääni kertomassa siitä, että toivoisi jonkun puhuvan hänelle, antavan luonnostella itsensä, kysyvän onko nälkä, oli samaistuttava ja antoi siitä miten Vincent aiotaan esittää hyvän kuvan. Vincentin ja Theon suhde oli todella suloinen. Luulin leffaa katsoessani, että Theo oli veljeksistä vanhempi, mutta se olikin toisin päin.  Theo kiipesi Vincentin viereen sänkyyn sairaalassakin aivan kuin oli tehnyt lapsena.

Vincent on jotenkin lapsenomainen koko ajan. Hän ei muista, mitä tekee, vaikka arvelee tehneesä jotain pahaa. Hän tuntuu kauhean viattomalta ja luonnolliselta. Paha maailma ei ole päässyt tuhoamaan silmää, joka näkee ikuisuuden porttien tuolle puolen. Pidin Vincentin pohdinnoista, koska minä, tuota, ymmärsin niitä. Tai ehkä en ymmärtänyt, mutta kykenin vahvasti samaistumaan jollain tasolla. Lisäksi kohtaukset, joissa hän pyrkii fyysisesti tuntemaan maan ja tuulen kasvoillaan olivat kauniita. Leffassa pääsee tietysti tutustumaan paljon myös van Goghin maalausprosessiiin ja –tekniikkaan. Elokuva on mielenkiintoinen katsaus kuuluisan taitelijan elämään, mikäli vain kestää käsivarajaksot tulematta merisairaaksi.


                                                               -Roona-




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiihkoa merkkipäivänä

 Moikka! Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot on otettu muualta, mutta juoni on omani. Avengers, Thor ja Loki kuuluvat tekijöilleen, kir...