Disclaimer: Harry Potterin maailma ja sen hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Tämä on fanifiktiota, johon on lisätty muutama itse keksitty hahmo.
Suora jatko tarinaan julkaistaan myöhemmin.
Severus
Kalkaros istui keittiön pöydän ääressä. Hän oli odottanut kauhulla tätä päivää
ja oikeastaan olisi toivonut, ettei se olleenkaan koittaisi. Hänellä oli
kädessään kutsukirje Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Hän tietysti olisi
tunnistanut kirjeen missä vain ilman sitä tuonutta pöllöäkin, olihan hän itse
vuoden rehtorina toimiessaan kutsunut yhden erän ekaluokkalaisia Tylypahkaan.
Ongelma oli siinä, että kirje oli hänen tyttärelleen Ellalle. Severus paineli
ohimoitaan. Hän oli ollut paossa velhomaailmaa lähes kaksikymmentä vuotta aina
siitä asti, kun Voldemort kukistui. Tai ei edes paossa - velhojen kannalta
katsoen hän oli kirjaimellisesti kuollut henkilö. Hän oli vuodattunut
viimeisiksi luulemissaan kyynelissä Potterille muistonsa Lilystä ja kaiketi se
poika oli tehnyt jotain oikein, kun Pimeyden Lordia ei enää ollut. Mutta
vastoin kaikkea todennäköisyyttä, logiikkaa ja ennen kaikkea omaa tuntemustaan,
hän oli selvinnyt Naginin puremasta.
Hän
tiesi olevansa epäsuosiossa velhomaailmassa. Vaikka hän oli pysytellyt erossa
myös kyseiseen maailmaan liittyvistä uutisista saman verran aikaa kuin itse
maailmasta, hän oli asiasta varma. Hän oli kieltänyt laittamasta Ellan
sukunimeksi Kalkaros. Jos tämä päivä tulisi, kukaan ei ainakaan suoraan tietäisi.
Hän oli uinut syvissä vesissä tavatessaan Colleen Porterin. Jästimaailmassa
eläminen ei ottanut onnistuakseen eikä hän tietenkään ollut voinut palata edes
Kehrääjäkujalle. Colleen oli ottanut hänet omakseen kaikesta vastustelusta
huolimatta ja omaksi ihmetykseen hän oli viimeistään saatuaan tietää Ellan
odotuksesta tajunnut rakastavansa naista. Lily kiilui silloin tällöin
ajatuksissa, mutta hänestä oli tullut nuoruuden ajan kullattu muisto.
Ovi
kävi, Ella tuli koulusta kotiin. Severus kuuli, kun tytär riisui takin ja
tassutteli sitten keittiöön.
”Mitä sinä siinä istut, isä?”, tyttö kysyi
yksitoistavuotiaan itsevarmuudella.
Severus osoitti kädessään olevaa kirjettä:
”Tämä tuli sinulle tänään. Avaa se ja lue.”
Ella otti kirjeen käteensä, viisti
kuoren siististi auki ja käänsi monin kerroin taitellun pergamentin. ”Täten
ilmoitamme, että sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen
koulussa”, hän luki. ”Mitä tämä oikein tarkoittaa, isä?”, hän kysyi päästyään
loppuun.
”Muistatko, kun olemme puhuneet purkauksistasi? Ne ovat taikuuden
syytä. Tylypahkassa opit säätelemään synnynnäistä taikuuttasi”, Severus sanoa
töksäytti.
”Okei isä. Tässä sanotaan myös, että joku tulee parin päivän
kuluessa kertomaan enemmän.”
Severus kohautti hartioitaan: ”Sittenpähän saat
kuulla lisää. Mene nyt tekemään läksysi, mutta jätä kirje tähän, jotta äiti
näkee sen heti, kun tulee töistä.”
Ella juoksi innokkaana omaan huoneeseensa
jättäen isänsä istumaan tummin mielin. Severus puhuisi illalla Colleenille.
Hänen pitäisi häipyä muutamaksi päiväksi. Colleen saisi viestittää sitten, kun
Tylypahkan selitysvierailu olisi ohi. Hän huokasi syvään. Koko jutusta oli
vielä tulossa kirotun kuoppainen.
Ella
Porter odotteli äitinsä kanssa jännityksen sekaisin tuntein laiturilla 9 ja ¾.
Isä oli kieltäytynyt lähtemästä saattamaan, mutta vannottanut häntä
kirjoittamaan paljon ja luvannut vastata kaikkiin kirjeisiin. Ella ei voinut
olla tuijottamatta suurta höyryveturia, joka johtaisi pikajunan hänen uuteen
kouluunsa Tylypahkaan. Hän oli haljeta innostuksesta. Professori Longbottom,
joka oli vieraillut heillä antamassa tietoa, oli ollut mukava ja Ella halusi jo
tietää mihin tupaan hänet lajiteltaisiin. He ohittavat lähespunapäisen
perherykelmän ja äiti auttoi Ellaa nostamaan tavaransa junaan. Sitten hän
halasi Ellaa kyyneleet silmissä loistaen ja sanoi, että tavataan sitten
jouluna. Ella raahasi tavaransa ensimmäiseen tyhjään osastoon, jonka löysi ja vilkutti
äidilleen ikkunasta. Juna alkoi jo tehdä lähtöä, viimeisimmät vielä kiirehtivät
kyytiin. Matka kohti uutta kouluvuotta alkoi.
Suuri
sali oli kerta kaikkiaan ihmeellinen. Katto oli taiottu tayteen kynttilöitä ja
sali oli koristeltu tasavertaisesti kaikkien tupien värein. Ensiluokkalaiset
oli järjestetty jonoon, jossa he odottivat lajittelua. Hattu oli laitettu
nököttämään pallille, johon kukin kohta vuorollaan menisi istumaan. Kuoro
esitti pienen ohjelmanumeron ja Ellan vatsaa nipisti. Lisa Abbott huudettiin
ensimmäisenä hatun alle ja hän päätyi Puuskupuhiin. Jono eteni tasaista vauhtia
ja Ella vaihtoi muutaman kuiskatun sanan takanaan seisovan pojan kanssa, joka
esittäytyi Albus Potteriksi. Vihdoin tuli hänen vuoronsa. Hattu painui syvälle
hänen päähänsä ja Ellasta tuntui kuin se olisi henkäissyt ennen kuin aloitti.
”Minä tunnen tämän pään, mutta kukaan muu ei vielä taida. Siispä voin korjata
sen, mitä erheeksi väittävät.” Sitten se karjaisi ääneen niin, että kaikki
kuulivat: ”ROHKELIKKO!” Punainen pöytä taputti villisti, toivotti
tervetulleeksi ja teki joukkoonsa tilaa uudelle jäsenelleen.
Hei isä,
ensimmäiset koulupäivät ovat olleet tosi
mukavia. Minut lajiteltiin Rohkelikkoon. Meitä on yhteensä seitsemän tyttöä.
Poikia on peräti yksitoista, mikä on ilmeisesti ennätysmäärä pitkään aikaan.
Mitä mieltä sinä olet? Lajittelun aikana sattui yksi hauska juttu. Minun
jälkeeni lajiteltiin Albus Potter –niminen poika. Hattu kirkaisi melkein heti,
että Luihuinen ja koko sali kohahti. Minä en oikein ymmärtänyt, mutta aterian
aikana minulle selitettiin, että Albuksen koko perhe isovanhempia myöten on
kuulunut Rohkelikkoon. Hänen isoveljensä James on tälläkin hetkellä Rohkelikko.
En kyllä jutellut hänen kanssaan, mutta tiedän minkä näköinen hän on.
Joka tapauksessa luulen, että liemitunnit
ovat suosikkejani. Myös pimeyden voimilta suojautuminen vaikuttaa
kiinnostavalta. Kirjoita minulle pian!
Terveisin,
Ella
Ella
kirjoitti sulkakynä suihkien muistiinpanoja. Professori Sourknight selosti huonomuistisuusjuoman
hienovaraisesta valmistuksesta, joka oli ehdottomasti osattava kokeessa.
”Tätä
vaati jo aiempi liemimestarimme Kalkaros”, hän tähdensi.
Ella oli pudottaa
sulkansa kuulleessaan nimen ja hänen kätensä nousi ylös tahtomattakin. "Anteeksi professori, mutta sanoitteko, että hänen nimensä oli Kalkaros?”
Professori Sourknight katsoi häntä nuivasti. ”Kyllä, neiti Porter, Severus
Kalkaros ollaksemme tarkkoja. Mikäli teillä ei ole muuta kysyttävää voimme
varmasti jatkaa tuntia.”
Ella ei oikein tiennyt miten päin olla, mutta sai
sanotuksi: ”Kyllä professori, anteeksi keskeytys”.
Muiden
poistuttua luokasta tunnin jälkeen Ella meni professori Sourknightin luo.
”Professori Sourknight, mahtaisikohan linnassa olla muotokuvaa entisestä
liemimestarista, täällähän on niin paljon tauluja.”
Professori kohautti
harteitaan. ”Vaikka osoitattekin lahjakkuutta liemissä neiti Porter, teidän ei
kannata kokeilla minua liikaa. Kalkaroksesta löytyy yksi muotokuva rehtorin
kansliassa. Sen sijaan, että yritätte jollakin kolttosella hankkiutua rehtorin
puhutteluun, suosittelen, että kyselette professori Kalkaroksesta
ystäviltänne.”
”Minä vain satun tuntemaan yhden Kalkaroksen ja ajattelin, että
jos he ovat vaikka sukua”, Ella mumisi ja piirteli jalallaan kaaria lattiaan.
”Merlin sentään, tule sitten mukaani. Minulla on asiaa rehtorille ja olen
menossa kansliaan. Pääset näkemään taulusi.” Ella hymyili muka ujosti ja
seurasi professori Sourknightia käytävään.
Rehtorin
toimiston ovella valtavat kaiverretut aarnikotkat esittävät professorille
arvoituksen ja avasivat tämän vastattua oikein ovet syytäen rikkiviisaita
sanoja heidän päälleen.
”Ne ovat tänään pahalla päällä”, totesi rehtori Minerva
McGarmiva pöytänsä takaa ovien sulkeuduttua. Hän tarkkaili Sourknightia
silmälasiensa yli. ”Muistan kyllä, että olimme sopineet tapaamisesta, mutta
miksi sinulla on mukanasi oppilas, professori?”
”Neiti Porter oli kovin
kiinnostunut näkemään Severus Kalkaroksen muotokuvan. Katsoin parhaaksi tuoda
hänet itse, jottei hän hankkiudu vaikeuksiin.”
McGarmiva hymyili ja osoitti
ylös taulurivistöön. ”Tuollahan se on muiden rehtorien kuvien joukossa. Neiti
Porter, oletteko kunnossa?”
Ella oli valahtanut valkoiseksi. Muotokuvasta
katsoi nimittäin vastaan hänen isänsä, tosin hieman nuorempana versiona. Oliko
isä muka ollut Tylypahkan rehtorina? Nykyään hän teki vain... Ella ei
oikeastaan ollut edes varma mitä isä teki työkseen.
”Tuo on
minun isäni”, Ella purskautti ennen kuin ehti miettiä tarkemmin.
Professori
Sourknight katsoi häntä kuin olisi hävennyt silmät päästään. ”Kymmenen pistettä
Rohkelikolta, neiti Porter. Lakatkaa keksimästä typeriä juttujanne. Kalkaros on
ollut kuolleena kohta kaksikymmentä vuotta. Osoittakaa hieman kunnioitusta”,
hän puhisi.
”Mutta minä... hän...”, Ella takelti ja kääntyi anovasti McGarmivan
puoleen, jolloin muisti jotain. ”Rehtori, hattu sanoi minulle, että se tuntee
pääni ja että korjaa nyt vääryyden, jonka sen sanotaan tehneen aiemmin.”
McGarmiva
loi häneen tiukan tutkivan katseen, mutta professori Sourknight vaikutti saaneen
täysin tarpeekseen. ”Me emme välitä mistään hatuista tyttö! Jälki-istuntoa
huomenna ja saat vielä lisää, jos et lähde heti paikalla kohti
oleskeluhuonettasi.”
”Rauhoitu, Julius. Neiti Porter tarkoittaa
lajitteluhattua”, McGarmiva totesi tasaisesti. ”Se lausuu usein totuuden
sanoja. Minun on kuitenkin pohdittava asiaa. Neiti Porter, kirjoittaako isänne
teille?”
Ella huokasi helpottuneena: ”Kyllä rehtori”. ”Siina tapauksessä
poikkeatte oleskeluhuoneeseen ja tuotte sieltä muutaman näistä kirjeistä minulle.
Sitten menette seuravaalle oppitunnille, kuten kuuluukin. Ja ette saa
jälki-istuntoa.” Ella lähti saman tien kohti Rohkelikkotornia.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti