maanantai 26. helmikuuta 2018

Aamuinen keskustelu (Adanat 8)



 Heippa!

Mahtailijan juhlasta on selvitty ja Rosan ja kumppanien seikkailu jakuvat.
Rosa istuskeli huoneensa ikkunapenkillä ja heilutteli jalkojaan. Aamuyöllä oli satanut ja oli vielä sen verran aikaista, että karmeissa oli kastetta. Hän oli kieltäytynyt lähtemästä isän mukaan katedraaliin Mahtailijan juhlan pääpalvelukseen, mutta oli kuitekin kävellyt lähipyhäkön lyhempään seremoniaan. Maverick oli hautautunut töihinsä, Harnan oli luuhannut jossain Annouran kanssa ja äiti ei koskaan osallistunut Mahtailijan juhlimiseen. Niinpä hän oli mennyt paikalle Maverickin vaimon Mardyn ja näiden lasten kanssa. Pikkupojat olivat tietysti ehtineet kyllästyä ja herättää pahennusta puhumalla varsin kovaa loppurukousten aikana Mardyn hyssyttelystä huolimatta. Rosa tiesi, että he saisivat isältään puhuttelun nyt aamulla, vaikka se olikin hänestä varsin turhaa. Tottakai pojat kyllästyivät, hänkin oli pienenä kyllästynyt ja haukotellut kaikissa palveluksissa. Ja sitä paitsi etenkin Marco käyttäytyi yhä enenevässä määrin jo kuin iso poika ja hillitsi sitä kautta villimpää pikkuveljeäänkin

Rosa piti pojista valtavasti. He tiesivät, että tädin huone oli heille avoin melkein aina ja juoksivatkin sinne usein. Rosan täytyi myöntää, että heiden kolmen ollessa yhdessä Marco tapasi yleensä olla järjen ääni ja sen järjen äänen tavallisimmat sanat olivat ”voidaan me tehdä se, mutta isä suuttuu kyllä”. Maverick suuttuikin ja myös Rosa sai kuulla kunniansa. Hän oli pojilleen ankara, mutta Rosa oli usein nähnyt kuinka Maverick myöhään illalla työt lopetettuaan hiipi hiljaa poikien huoneeseen yrittäen olla herättämättä heitä ja kävi suutelemassa heidän otsiaan. Isoveli rakasti poikiaan, mutta Rosa toivoi, että hän olisi antanut heidän olla rauhassa lapsia. He ehtivät kyllä opetella kaiken pönöttämisen myöhemminkin

Rosa havahtui ajatuksistaan, kun huoneen oveen koputettiin. ”Sisään”, hän kehotti. Hänen äitinsä Siobhan astui huoneeseen ja sulki oven perässään. ”Hyvää huomenta, Kettu”, Siobhan hymyili tyttärelleen. Rosa hymyili takaisin. Äiti oli kutsunut häntä ketuksi niin pitkään kuin hän saattoi muistaa. Se oli heidän yhteinen vitsinsä, sillä Rosa ei antanut kenenkään muun käyttää itsestään kyseistä lempinimeä. Siobhan istui Rosan viereen ikkunapenkille. ”Meidän pitäisi jutella vähän”, hän sanoi rauhallisesti. Rosa työnsi jalkansa äitinsä syliin ja venytteli makeasti. ”Jutellaan vain. Puoli taloa nukkuukin vielä, joten meillä on aikaa.” ”Niin”, Siobhan huokasi katsellen tytärtään alta kulmain. ”Maverick kertoi mitä sanoit hänelle. Se häiritsi häntä kovasti.” Rosan hyvä tuuli haihtui ja hän veti polvelsa lähelle rintaa. Isoveli oli valittanut äidille, mikä ei ollut yhtään lapsellista aikuiselta mieheltä.

”Arvaan mitä ajattelet, mutta Maverick ei varsinaisesti valittanut minulle”, Siobhan sanoi vastaansa kyräileville silmille ja äkkiä suppuun vedetyille jaloille. ”Häntä painavat kaikki mahdolliset asiat ja paineet sekoittuvat hänen päässään. Hänen on vähän vaikea suhtautua siihen, että hoidat joitakin asioita hänen ohitseen.” Rosa irvisti. Hän ei pitänyt yhtään suunnasta, johon keskustelu oli etenemässä. ”Hän hoitaa itsekin jatkuvasti asioita isän ohitse. Sitä paitsi sinun pitäisi olla tässä minun puolellani. Päädyit itse meidän äidiksemme, koska hoidit asiat kaiken virallisen ja kunniallisen ohi.” Siobhan tuhahti ja siirtyi sen verran lähemmäksi, että sai vedettyä hieman vastahakoisen tytön kainaloonsa. ”Minä olen sinun puolellasi, Kettu. Mutta asiat toimivat täällä eri tavalla, ainakin vielä. Saat epäilemättä tahtosi paremmin perille, kun et astu isoveljesi varpaille aina.”

Rosa murahti tyytymättömänä, mutta nojasi kuitenkin päätään äitinsä olkaan. Kumpikin oli hetken hiljaa ja kuunteli ikkunan ulkopuolelta kuuluvia ilakoivia linnun ääniä. ”Maverick sanoi, etten minä tyydy mihinkään. Se ei ole totta”, Rosa totesi lopulta tukahtuneesti kasvot piilossa. Siobhan silitti hänen hiuksiaan rohkaisevasti ja muisteli, kuinka Maverick oli aikoinaan opettanut kiltisti paikallaan nakottavaa pikku-Rosaa pitkiä aikoja, joiden olisi pitänyt olla taaperon kärsivällisyydelle liikaa. Kun hän oli kysynyt leikkimisestä, tyttö oli vain kikattanut ja jatkanut veljensä kuuntelemista. Siitä tuntui olevan valovuosia nyt, kun veli ja sisko olivat jatkuvasti tukkanuottasilla. ”Minä tiedän sen, kultaseni. Ajattelen usein, että meidän olisi ollut viisasta lähettää sinut muutamaksi vuodeksi opistoon Coronariaan, vaikka olisimme kyllä ikävöineet sinua kovasti. Olisit asunut isovanhempiesi luona ja saanut olla vapaammin kuin täällä ja käyttää kaiken tuon energiasi oppimiseen.”

Rosa nosti kasvonsa äitinsä puvun rintamuksen suojista ja katsoi tätä silmiin kujeilevasti. ”Tuon täytyy olla sinun ajatuksesi, koska en usko, että isä olisi koskaan edes uskaltanut ajatella moista. Kai minä olisin Coronariassa pari vuotta viihtynyt, mutta Jackille olisi tullut täällä tylsää ilman minua.” Siobhania hymyilytti ja sekä äiti että tytär purskahtivat hiljaiseen kikatukseen. ”Jack-parka saattaisi hyötyä siitä, että jättäisit hänet välillä rauhaan”, Siobhan sanoi pyyhkiessään vettä silmistään. ”Mutta minä tiedän jo miten sinä suhtaudut häneen. Ikävä kyllä Maverickia – ja sivumennen sanoen isääsi – tuntuu kiinnostavan, mitä mieltä olet Rotten Agorasta.” Rosa irvisteli ja väänteli käsiään kuin olisi ollut suuressakin henkisessä tuskassa. Käytävältä kuului shantipalvelijoiden kehotuksia tulla valmiille aamiaiselle. ”Onko Rottenista yhtäkkiä tullut joku satuprinssi ja minä en vain ole tajunnut sitä? Vai miksi kaikki kuvittelevat minun juoksevan hänen perässään kuin heikkopäinen”, hän sanoi piirrellen sormillaan dramaattisesti ilmaan.

Siobhan kohauttu harteitaan. ”Rotten on tullut täysi-ikäiseksi eikä Petrelli kai halua katsoa minkäänlaista kissan hännän vetelyä sormien välistä. Ja väistit aika taitavasti varsinaisen kysymyksen, Kettu. Mutta voinpahan ainakin sanoa jutelleeni asiasta kanssasi. Sinä olet ihan kuin isäsi, todellinen jääräpää enkä minä saa käännettyä mielipidettäsi suuntaan tai toiseen, mutta tiedän, että loppujen lopuksi teet fiksuja päätöksiä. Samaa ei aina voi sanoa isästäsi tai Maverickista sen paremmin.” Rosa pukkasi äitiään hellästi kylkeen ja hymähti. ”Osa siitä luonteen lujuudesta on kyllä peritty sinulta”, hän sanoi vetäen äitinsä mukanaan seisomaan heidän varjojensa takia vielä viileälle puulattialle. ”Sitä paitsi muuttumaton mielipiteeni on juuri nyt se, että meidän on ehdottomasti mentävä aamiaiselle.” He lähtivät kohti alakerran ruokasalia, Rosa vielä yöpaidassaa.


                                                             -Roona-

tiistai 20. helmikuuta 2018

Elokuvissa XVI: The Greatest Showman


Heippa!


The Greatest Showman on elokuva P. T. Barnumista, joka perusti nimeään kantaneen sirkuksen ja kummajaisnäytöksen. Hugh Jackman näyttelee nimiosaa musikaaliversiossa Barnumin elämästä. Muissa rooleissa nähdään mm. High School Musicalista tuttu Zac Efron sekä nouseva tähti Zendaya.

Oscar-voittaja La La Landin lauluntekijät ovat olleet vauhdissa ja sen kuulee. Vaikka kappeleet ovat hyviä ja mukaansatempaavia, niin samakaltaisuus on helppo huomata (ja minä en ole nähnyt La La Landiä. Vain trailerit ja yksittäisiä pätkiä.) Tykkäsin joka tapauksessa musiikista ja näyttelijät ovat kaikki myös osaavia laulajia, no ehkä Michelle Williamisin kannattaa jatkossa keskittyä vain näyttelemiseen. Hän tekee nimittäin ehdottomasti elokuvan parhaan roolityön Barnumin vaimona Charitynä. Charityn läsnäolo tuntuu jatkuvasti silloinkin, kun hän ei ole valkokankaalla. Toisaalta Barnum jää vähän ohueksi ja tuntuu lähinnä höyryävän paikasta toiseen. Toisaalta on kiitettävä Jackmania, jonka lempilapsi tämä projeksti tunnetusti oli, siitä että hän antaa tilaan muillekin näyttelijöille ja hahmoille toisin kuin vaikka Kenneth Branagh Idän pikajunan arvoituksessa. Tanssikohtaukset olivat upeita ja värikkäitä kuten tällaisissa Hollywood-leffoissa yleensäkin. 

Barnumia ei esitetty mitenkään ylisympaattisena hahmona, vaikka hän olikin hupsu ja tavoitteli suuria unelmia. Elokuva huomioi minusta yllättävän hyvin, ollakseen kevyt musikaali, sen miten Barnum suhtautui kummajaisiinsa. Suurempi ongelma oli se, että kummajaiset oli kirjoitettu antamaan anteeksi liian helposti, jonkinlaisella ”orjat palvovat hyvää isäntää” –asenteella. Vaikka Barnum kuinka tarjosi heille kodin ja perheen ja pitikin heistä, niin todenmukaisempaa olisi ollut, että he olisivat olleet vähän pitkävihaisempia. Välillä joku heistä kyllä esittää ihan valideja kysymyksiä, kuten esimerkiksi kuningatar Victorian luona siitä miksi heillä ei ole puvut  vaan omat esiintymisvaatteensa päällä. Nämä kysymykset sivuutetaan aika taitavasti, mutta jotain kai on annettava anteeksi elokuvan tyylilaji huomioon ottaen

Hugh Jackman on kyllä valtavan karismaattinen. Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Efronin hahmo vaihtuu shown johtajaksi eikä hänessä ole samaa tähtipölyä kuin Barnumissa. Silloin kun Efronin ei tarvitse haastaa tai ylittää Jackman, hän on kyllä mainio. Esimerkiksi heidän yhteisnumeronsa, jossa hahmot tapaavat baarissa oli oikein hauska. Pidin kovasti Barnumin pikkutytöistä. Oli virkistävää nähdä päähenkilön lapsina reippaita tyttöjä, jotka oli jaksettu kirjoittaa muuksi kuin yhden nuotin hahmoiksi, vaikka ei olisi välttämättä tarvinnut. Zendaya jää minulle vielä jonkinasteiseksi arvoitukseksi näyttelijäntaitojensa suhteen. Hänen roolinsa on kuitenkin varsin ja suhteellisen yksinuottisesti kirjoitettu. Toivottavasti tämä johtaisi johonkin isompaan rooliin, jossa hän pääsisi näyttämään mahdolliset taitonsa. Laulaa hän toki osaa hyvin. Jenny Lindiä näyttelevä Rebecca Ferguson taas on loistava. Hän tuo eurooppalaisella viileydellä ja arvokkuudella vastavoimaa Barnumin amerikkalaiseen röyhkeyteen, mutta osoittaa toisaalta omaavansa myös intohimoisen puolen.

Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille musikaalien ystäville. Ja kyllä sen parissa viihtyvät muutkin. Mikäpä sitä on katsella kauniita värejä, upeita shownumeroita, taitavia näyttelijöitä ja kuunnellessa innostavaa musiikkia.

                                                         
                                                           -Roona-

 

tiistai 13. helmikuuta 2018

Kleio (Kleio 1)



Moikka!

Kleio istui ruohikolla, joka oli kosteaa yökasteesta ja katseli tähtiä. Jos hän olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt tähtien lisäksi muutamat kylässä vielä palavat soihdut. Jokainen mökki poltti vuorollaan tulia, joita kutsuttiin yövaloiksi. Niiden oli tarkoitus pelottaa villieläimiä, mutta toisaalta turvata, jos jonkun kyläläisen oli pakko liikkua öiseen aikaan. Kleio huokasi. Hän rakasti yötä, vaikka sekin halusi muistuttaa hänelle kuka hän oli. Käärön tähtikuvion tähdet loistivat tänäänkin itäisellä taivaalla muita kirkkaammin. Se oli Kleion käärö, muusan, jolta hän oli saanut nimensä. Hänellä oli muusien merkki vasemman lapaluunsa alaosassa. Se oli säännöllisen muotoinen musta tahokas. Samantapainen syntymäarpi oli hänen tietääkseen kaikilla muusien valitsemilla. 

Kleio tuhahti säälimättömästi. Hänen kylässään ei ennen häntä ollut koskaan ollut jumalten suosikkia tai kukaan ei ainakaan muistanut, että olisi ollut. Niinpä hän oli syntämästään asti osallistunut jokaikisiin kissanristiäisiin, jotka kylässä oli järjestetty. (Myös kirjaimellisesti, hän ajatteli, sillä hänen oli ehdottomasti ollut oltava läsnä myös kylän johtajan tyttären Marsalin kissan nimiäisissä, vaikka oli satanut kaatamalla vettä. Hän oli saanut kiitokseksi käynnistään kamalan flunssan ja hänen äänensä oli kadonnut viikoksi.) Ihmiset myös kyselivät häneltä kaikenlaista. Hän oli toki ehtinyt omistaa lyhyestä elämästään jo jonkin verran Kleion opeille eli paikallishistorialle, mutta se, että hänen oletettiin osaavan ulkoa kaikki maanomistusasiakirjat hamaan menneisyyteen asti oli aina äärimmäisen rasittavaa. Kleio oli kyllä huomannut, että hänellä oli erinomainen muisti, paljon parempi kuin monilla muilla. Mutta tyhjästä muistista on melkoisen vähän hyötyä, oli se kuinka hyvä tahansa. 

Käärö välkehti taivaalla käskevästi. Kleio oli kuin opettajatar, vakava muusa. Häntä vakavampi oli tarinoiden mukaan vain Melpomene, tragedian muusa. Opettajattaren kaima huokasi uudemman kerran. Kleio ei ollut koskaan tavannut ketään muuta muusien merkitsemää. Aika ajoin hänet valtasi suuri kaipuu tuntea joku, joka ymmärätäisi häntä ja olisi samanlainen. Ja tämä oli yksi niistä illoista. 

Nar kulki eteenpäin yössä. Tie näkyi kohtuullisen selvänä hänen edessään, sillä oli kuutamo ja tähdetkin loistivat kirkkaasti. Hän erotti Vasaran kuvion, vaikka se ei ollutkaan kaikista kirkkain. Kalliope oli suonut sen arvon sisarensa Kleion tähtikuviolle, mutta ottanut omaansa eniten tähtiä. Kuviota muistuttava koru painoi myös Narin kaulaa viitan ja paidan alla. Jokainen Kalliopen pappi omisti tuollaisen riipuksen. Ainakaan minun ei tarvinnut ottaa tatuointia, Nar mietti synkästi. Papin pesti ei ollut koskaan oikein sopinut hänelle ja siksi hän olikin karannut. Se ei tietenkään ollut sallittua ja varmasti häntä etsittiin jo. Mutta minä olenkin jo kaukana, hän ajatteli kapinallisesti. Nar oli päätynyt Sateren Kalliopen temppeliin viisivuotiaana kuten kaikki muutkin papeiksi koulutettavat merkityt pojat. 

Ensimmäiset pari vuotta olivat olleet mukavia. Pikkupojat tekivät erilaisia taloustöitä ja olivat koko ajan liikkeessä, mikä oli sopinut Narille. Sitten heidän päähänsä oli alettu tankkaamaan lakia, jotta heistä tulisi joskus oikeudenmukaisia tuomareita, mikä oli Kalliopen pappien päätehtävä. Nar oli tylsistynyt täysin. Hän oli läpäissyt kokeet joka kerran vain juuri ja juuri. Yksinkertaisesti hän ei ollut kyennyt oppimaan siitä, että opettaja saarnasi salin edessä yksitoikkoisella äänellä ja suoraan sanoen hän ei ymmärtänyt miten kukaan muukaan pystyi. Oli ollut taivaan lykky, että Kalliopen oli myös eeppisen runouden muusa. Nar oli oppinut lukemaan nopeasti ja eeposten rytmikäs runomitta helpotti muistamista, puhumattakaan siitä, että eepoksissa tapahtui hyvin jännittäviä asioita. Hän oli saanut paljon anteeksi sillä, että osasi toistaa lähes mistä tahansa annetusta alkusäkeestä pitkän pätkän kyseistä eeposta.

Nar tuhahti huppuunsa. Tytöillä oli paljon helpompaa. Heidän ei tarvinnut lähteä kotoaan itkien pikkulapsina tajuamatta etteivät koskaan palaisi. Mutta tytöt edustivatkin muusaansa koko ruumiillaan. Nar oli inhonnut sydämensä pohjasta, ettei temppelin alueelta saanut koskaan lähteä. Sateren Kalliopen temppelissä asui kaksikymmentä ihmistä, mikä teki siitä koko valtakunnan kolmanneksi suurimman Kalliopen temppelin. Alueella oli lisäksi Kleion ja Melpomeneen temppelit, mikä lisäsi väkimäärään toisella kahdellakymmenellä. Yhteensä Sateressa oli lähes kaksisataa pappia, mutta ei ollut mitenkään erityistä, että päämuusien papit olivat vähemmistönä. Nämä olivat tarkkoja valinnoissaan, etenkin Melpomenen tiedettiin olevan tuskallisen nirso.

Nar oli lähtenyt yön selkään kaksi viikkoa sitten. Hän oli kuljeksinut pitkin metsiä ja kinttupolkuja, jotta etsijät eivät löytäsi häntä. Hänellä oli mukanaan hieman rahaa, jolla hän oli voinut ostaa kylistä hieman syötävää silloin, kun oli uskaltanut käydä niissä. Hän oli nukkunut mättäillä ja silloin tällöin ladoissa. Nyt hän uskalsi jo kulkea päätietä pitkin. Hän tiesi, että heti kun katoaminen oli huomattu, oli hänen kotiinsa lähetetty joku, mutta hän oli ollut tarpeeksi viisas ollakseen menemättä sinne. Äiti ja isä olisivat vain pakottaneet hänet menemään nöyränä takaisin temppeliin. Nar kykeni näkemään lähestyvän kylän yövalot. Hän kaartoi tieltä ja lähti kohti kylän vieressä sijaitsevaa kukkulaa, josta todennäköisesti löytyisi hyvä yöpaikka.

                                                             
                                                               -Roona-

Armeijan kasarmilla (Zach 6)

Heippa! Viime joulukuulla olen näköjään julkaissut edellisen osan tätä. Seuraavana aamuna Zach löysi aamiaisensa ohesta itselleen osoi...