Elokuvissa XVI: The Greatest Showman

Heippa!

The Greatest Showman on elokuva P. T. Barnumista, joka perusti nimeään kantaneen sirkuksen ja kummajaisnäytöksen. Hugh Jackman näyttelee nimiosaa musikaaliversiossa Barnumin elämästä. Muissa rooleissa nähdään mm. High School Musicalista tuttu Zac Efron sekä nouseva tähti Zendaya.

Oscar-voittaja La La Landin lauluntekijät ovat olleet vauhdissa ja sen kuulee. Vaikka kappeleet ovat hyviä ja mukaansatempaavia, niin samakaltaisuus on helppo huomata (ja minä en ole nähnyt La La Landiä. Vain trailerit ja yksittäisiä pätkiä.) Tykkäsin joka tapauksessa musiikista ja näyttelijät ovat kaikki myös osaavia laulajia, no ehkä Michelle Williamisin kannattaa jatkossa keskittyä vain näyttelemiseen. Hän tekee nimittäin ehdottomasti elokuvan parhaan roolityön Barnumin vaimona Charitynä. Charityn läsnäolo tuntuu jatkuvasti silloinkin, kun hän ei ole valkokankaalla. Toisaalta Barnum jää vähän ohueksi ja tuntuu lähinnä höyryävän paikasta toiseen. Toisaalta on kiitettävä Jackmania, jonka lempilapsi tämä projeksti tunnetusti oli, siitä että hän antaa tilaan muillekin näyttelijöille ja hahmoille toisin kuin vaikka Kenneth Branagh Idän pikajunan arvoituksessa. Tanssikohtaukset olivat upeita ja värikkäitä kuten tällaisissa Hollywood-leffoissa yleensäkin. 

Barnumia ei esitetty mitenkään ylisympaattisena hahmona, vaikka hän olikin hupsu ja tavoitteli suuria unelmia. Elokuva huomioi minusta yllättävän hyvin, ollakseen kevyt musikaali, sen miten Barnum suhtautui kummajaisiinsa. Suurempi ongelma oli se, että kummajaiset oli kirjoitettu antamaan anteeksi liian helposti, jonkinlaisella ”orjat palvovat hyvää isäntää” –asenteella. Vaikka Barnum kuinka tarjosi heille kodin ja perheen ja pitikin heistä, niin todenmukaisempaa olisi ollut, että he olisivat olleet vähän pitkävihaisempia. Välillä joku heistä kyllä esittää ihan valideja kysymyksiä, kuten esimerkiksi kuningatar Victorian luona siitä miksi heillä ei ole puvut  vaan omat esiintymisvaatteensa päällä. Nämä kysymykset sivuutetaan aika taitavasti, mutta jotain kai on annettava anteeksi elokuvan tyylilaji huomioon ottaen

Hugh Jackman on kyllä valtavan karismaattinen. Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Efronin hahmo vaihtuu shown johtajaksi eikä hänessä ole samaa tähtipölyä kuin Barnumissa. Silloin kun Efronin ei tarvitse haastaa tai ylittää Jackman, hän on kyllä mainio. Esimerkiksi heidän yhteisnumeronsa, jossa hahmot tapaavat baarissa oli oikein hauska. Pidin kovasti Barnumin pikkutytöistä. Oli virkistävää nähdä päähenkilön lapsina reippaita tyttöjä, jotka oli jaksettu kirjoittaa muuksi kuin yhden nuotin hahmoiksi, vaikka ei olisi välttämättä tarvinnut. Zendaya jää minulle vielä jonkinasteiseksi arvoitukseksi näyttelijäntaitojensa suhteen. Hänen roolinsa on kuitenkin varsin ja suhteellisen yksinuottisesti kirjoitettu. Toivottavasti tämä johtaisi johonkin isompaan rooliin, jossa hän pääsisi näyttämään mahdolliset taitonsa. Laulaa hän toki osaa hyvin. Jenny Lindiä näyttelevä Rebecca Ferguson taas on loistava. Hän tuo eurooppalaisella viileydellä ja arvokkuudella vastavoimaa Barnumin amerikkalaiseen röyhkeyteen, mutta osoittaa toisaalta omaavansa myös intohimoisen puolen.

Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille musikaalien ystäville. Ja kyllä sen parissa viihtyvät muutkin. Mikäpä sitä on katsella kauniita värejä, upeita shownumeroita, taitavia näyttelijöitä ja kuunnellessa innostavaa musiikkia.

                                                         

                                                           -Roona-