Elokuvissa LXV: Veden vartija

 Heippa!

Suomalais-kansainvälinen suurtuotanto perustuu Emmi Itärannan romaaniin Teemestarin kirja. Pääosia näyttelevät Saga Sarkola (Noria), Mimosa Willamo (Sanja), Lauri Tilkanen (Taro), Pekka Strang (majuri Bolin), Minna Haapkylä (Lian, Norian äiti), Kheba Touray (Mikoa) ja Lyydia Mörä (Minja). Ohjauksesta vastaa Saara Saarela.

Lukemisesta on sen verran pitkä aika, etten muista Itärannan romaanin juonta kovin tarkkaan, mutta luullakseni sitä oli adaptoitu suhteellisen tarkasti. Loppu oli suurin eroavaisuus. Kirjassa Taro löytää nimenomaan sen Norian lähteen ja seikkailu kielletyille maille jää muiden tehtäväksi. Norian äiti (miksi muistelen, että hän oli kirjassa sisko?) ei myöskään näytä saamiaan tietoja – jotka muuten ovat kirjassa ainakin osa niistä cd-levyistä – luentosalilliselle ihmisiä. Kirjassa tarina jää siis avoimeksi ja leffassa se suljetaan aika kivasti, toki jatko-osalle jätetään mahdollisuus uutisista syntyvän kapinan muodossa.

Tuotanto on kansainvälinen yhteistyö ja se näkyy kaikin tavoin. Kuvauspaikkoihin ja rekvisiittaan on tietenkin laitettu rahaa, mutta ennen kaikkea sen huomaan elokuvan fiiliksestä. Replikointi on luontevampaa kuin suomalaisissa leffoissa yleensä. Alusta asti tulee sellainen tunne, että tässä katsoo jotain, jossa on voitu mennä ja todella menty tarinaan sisään. Miljööt olivat hienoja, joskin olisin itse toivonut enemmän fantasiallisia elementtejä. Tai fantasiallinen on ehkä väärä sana, kulttuurinen on varmaan parempi. Ne jäivät minulle lukiessa mieleen, mutta toki itse kullekin jää mieleen se mikä itseä kiinnostaa ja minä satun olemaan kiinnostunut kulttuuripiirteistä enemmän kuin dystopiajutuista. Dystopiapuolta olikin painotettu aika paljon, mutta se johtuu varmaan myös viime vuosien trendistä tehdä dystopisia sarjoja ja elokuvia.

Saga Sarkolan roolisuoritus oli varsinkin leffan alussa vaisu. Hän tuntui syttyvän lähinnä yhteiskohtauksissa Lauri Tilkasen kanssa. Mistä pääsenkin siihen, että lgbtq-teemat oli hävitetty leffasta tyystin. Toki ne eivät Itärannan esikoisromaanissa ole yhtä vahvoja kuin myöhemmissä kirjoissa vaan esiintyvät lähinnä viitteinä. Etenkin Noria vaikuttaisi olevan jotain muuta kuin hetero. Asia kyllä tulee esille lähinnä rivien välissä, mutta Norian ja Sanjan välillä oli kirjassa ainakin minusta ihastusta, vaikka sitten yksipuolista. Siksi tuntui vähän hassulta, että leffassa oli hieman korostettu Norian ja Taron ”romanttista” suhdetta.

Tykkäsin, että Veden vartija oli kompakti ja melko lyhyt. Juonta oli käytännöllistetty, jotta pystyttiin työskentelemään vähemmillä näyttelijöillä. Kirjassa Noria vei muistaakseni lopulta useammankin ihmisen lähteelle ja vettä kuljetettiin kylään enemmänkin. En pannut tätä muutosta sinänsä pahakseni. Pidin siitä, että Norian valmistumisteeseremonia oli otettu leffaan kokonaisuudessaan. Siinä sitä kulttuurijuttua, jota toivoin enemmän.

Veden vartija on ihan kelpo elokuva ja kotimaiseksi leffaksi erittäin hyvä. Voin suositella.

-Roona-

Osoittaa meitä sormellaan (Aina on liian kauan 17. luku)

 Moikka!

Aamulla he söivät ja lähtivät sitten yhdessä ulos. Tai oikeammin Milla ajoi heidät kaupungin toisella puolella sijaitsevaan liikuntapuistoon. Alue oli metsäinen ja niin aikaisin siellä ei ollut vielä juuri ketään. He olivat kävelleet lenkkipolulla jonkin matkaa, kun heitä vastaan tuli mustaan huppariin ja kummallisiin suoriin housuihin pukeutunut mies. 

Tyyppi pysähtyi heidän eteensä niin, että heidänkin oli pakko pysähtyä. ”Olisi kannattanut pysyä kotona”, hän sähähti ja työnsi käden uhkaavasti taskuunsa. 

Daniel siirtyi vaistomaisesti Millan eteen. 

”En minä aio ampua, typerä poika. Kehotan ystävällisesti teitä vain lopettamaan kaivelun. Nemo ei ehdi suojella teitä joka käänteessä.” 

Mies veti kämmenensä taskusta, esitti painavansa liipaisimesta ja häipyi sitten kalppien täysin maastoon sopimattomissa vaatteissaan.

Milla sai suunsa auki ensimmäisenä. ”Mitäköhän helvettiä?!” Kirous tuli ulos aika onnettomana äännähdyksenä. 

Daniel astahti hänen luokseen ja painoi kätensä olkapäälle. ”Oletko kunnossa?” 

”Kunnossa? Multako sä, saatana, kysyt et oonko kunnos? Jätkä hyppää ite todennäkösen asemiehen eteen ja on huolissaan mun kunnosta.” Millan piti vetää henkeä, sillä kaikki äsken jähmeänä ollut adrenaliini tunki nyt sydämeen, joka sykki kuin sprintin jäljiltä. 

Daniel kietaisi hänet kainaloonsa. ”Rauhoitu. Minulla ei ole hätää. Säikähdin kyllä vähän.” 

Milla yritti vaistomaisesti riistäytyä irti, vaikkei siinä ollut mitään järkeä. Daniel vastasi löysäämällä pikkuisen otettaan ja hän sai itsensä takaisin kontrolliin. ”Helvetin helvetti”, hän onnistui sokeltamaan.

He olivat hiljaa pari minuuttia ja polun mutkasta ilmaantunut vaunulenkkeilijä mulkaisi heitä oudoksuen. Daniel irrotti kätensä kokonaan, mutta mulkaisi Millan yllätykseksi naisen selkää yhtä rumasti takaisin. He astelivat pari sataa metriä eteenpäin, mutta ulkoilu ei enää huvittanut kumpaakaan. Niinpä he talsivat yksissä tuumin takaisin autolle. 

”Pystytkö sinä ajamaan?” Daniel tiedusteli lempeästi, kun he istuivat pikkucorsassa. 

”Joo, ei täs mitään.” Milla käynnisti auton tyynesti ja he pääsivät turvallisesti kotiin. 

”Miten sä voit olla, ku viilipytty?” Milla kysyi käperryttyään tuttuun sohvannurkkaan. Oli ikävä myöntää, mutta hän halusi olla siinä koko loppupäivän. 

Daniel tuli hänen viereensä. ”Olen pelastanut pari ystävääni tuollaisista tilanteista. Tosin silloin kyllä tiesin, että vastapuoli löisi taatusti, se kun tapasi olla aika raivoissaan.”

Milla halasi jalkojaan. ”Mut lyöntiin ei kuole!” hän protestoi. 

”Milla, minä toimin intuition varassa! Pupu meni pöksyyn heti, kun tajusin, että hänellä voi olla joku ase.” 

”Sä jäit paikalles.” 

”Koska minulle on opetettu, että herrasmiehet suojelevat naisia.” 

Milla tuijotti Danielia hetken ja ojentautui sitten spontaanisti halaamaan tätä. ”Kiitos”, hän mumisi miehen olkaa vasten. 

Daniel silitti hänen selkäänsä ja antoi käden käydä koskettamassa niskahiuksiakin. Ovikellon soitto ravisti heidät todellisuuteen. 

”Minä voin mennä avaamaan.” Daniel ei kuitenkaan yrittänyt lähteä mihinkään, pikemmin hän yritti pidätellä Millaa paikallaan. 

Kello soi uudestaan vihaisemmin. ”Se on Jenniina, joka rinkuttaa ärsyyntyneenä, ku en avaa. Voin mennä kattoo iha turvallisesti.” Milla nousi suoden Danielille pehmeän hymyn, jollaista ei uskonut aiemmin koskaan suoneensa kenellekään.

Portaalla ei suinkaan seisonut Jenniina vaan hermostuneen näköinen Nemo. ”Kylläpä kesti!” Hän oli jo liukumassa Millan ohi sisään, kun pysähtyi. ”Keskeytinkö jotain?” 

”Meidän päivämme. Mutta eihän se sinua haitannut viimekään kerralla”, Daniel tuhahti eteisen seinään nojaten. 

”Ajattelin vain, kun tuoksuit niin vahvasti Danielilta.” Nemo virnisti Millalle jatkaessaan matkaa keittiöön. 

Millan leuka tipahti auki ja kun hän käänsi katseensa Danieliin, tämän ilme oli samanlainen. Nemo oli ottanut vanhan paikkansa pöydästä ja taputteli sormiaan sen pintaan kärsimättömästi. ”Minä tulin varoittamaan teitä…” hän aloitti, kun hänen yleisönsä oli istunut paikalleen. 

”Ai, hullusta mustahupparisesta uhkailijasta, vai? Varotus tulee tosi ajoissa, nyt voidaan varautuu, ku se iskee seuraavan kerran”, Milla tiuskaisi.

”Onko Salem jo näyttäytynyt teille?” Nemo kuulosti aidosti huolestuneelta. 

Milla irvisti leveästi. ”Eipä se itteensä esitelly. Helvetin oudot housut sillä oli.” 

”Ja siniset silmät. Kirkkaansiniset”, Daniel lisäsi. 

Milla vilkaisi Danielia kuin kysyäkseen mistä tämä tiesi, mutta tajusi sitten, että Daniel oli tuijottanut uhkaajaa silmiin ainakin minuutin. 

”Kuulostaa Salemilta”, Nemo murahti nyökäten. ”En arvannut, että hän ilmestyisi näin nopeasti.” 

”Se käski lopettaa Danielin jutun tutkimisen”, Milla jatkoi. 

”Samaa hän marisi minullekin. Olen tullut siihen tulokseen, että hänen jengillään on joku intressi suojella Danielin tappajaa”, Nemo sanoi mietteliäästi. Hän otti takkinsa rintataskusta pienen muistilehtiön ja alkoi lukea pientä tekstausta.

”Lukeeko siellä, että perheeni kuvittelee minun tehneen itsemurhan? Sen me olemme nimittäin saaneet selville”, Daniel tiukkasi. 

Nemo nosti katseensa. ”Niin. Pahoittelen sydämestäni. Arvelin, ettet olisi ollut kovin vastaanottavainen tiedolle ensitapaamisella, joten en kertonut siitä.” 

Daniel puri poskeensa, jottei hän päästäisi ulos itselleenkin tuntematonta tunteenpurkausta. 

Milla toi kätensä miehen reidelle pöydän alla. ”Mitä se Salem kuvittelee meidän saaneen selville? Jos sä tiesit tost itsemurhajutust, niin seki tietää. Eikä se auta ketään meist yhtään eteenpäin.” 

Nemo huokasi väsyneesti. ”Luulen, että he tietävät, että Daniel pystyy tunnistamaan murhaajan jollain tavalla. Scriptorin tiedot he ovat ainakin omineet, hänen yhteistyökyvyttömyytensä johtui siitä, ettei hänellä ole enää sinun `kansioitasi`”, hän sanoi osoittaen viimeiset sanat Danielille.

”Minä pystynkin. Muistin, että hän puhui minulle ennen puukotusta.” Daniel oli tarttunut Millan sormiin ja puristi niitä. 

Nemo näytti siltä, että hänen silmiensä alle oli juuri tullut yksi nukkumaton yö lisää. ”Sanokaa nyt edes, että olette jo naimisissa. Parantaisi mielialaa kummasti.” 

Millä pyöräytti silmiään, vaikka tunsikin pientä myötätuntoa. ”Laitettiin hakemukset vetämään. Kyl sä tiedät, ettei paris päiväs oo mahollist mennä vihille.” 

Nemo nyökkäsi ja hänen silmän vinkkauksessaan oli aitoa pilkettä. ”Mukava kuulla. Ja kaikesta päätellen olette asiasta hyvässä yhteisymmärryksessä.” 

Daniel punastui jälleen esiin tullutta vihjausta. ”Voivatko enkelit oikeasti haistaa… ym… no, teidäthän?” Nemo purskahti nauruun. ”Aluksikaan herra Willoughby, minä en ole enkeli vaan henkinen olento. Jos tarkoitit voimmeko haistaa synnin, niin emme. Tuoksu kertoo vain läheisyydestä. Jää itsemme tehtäväksi aiempien tietojemme perusteella päätellä, onko kyse pelkästä halauksesta vai nukkuivatko tuoksujen kantajat vasta äsken alastomat vartalot toisiinsa kietoutuneina.”

Daniel ei selvästikään osannut päättää näyttäisikö helpottuneelta vai ei. Milla päätti ottaa puheenvuoron. ”Tarkottaako tää siis, et kaikki teist ei automaattisesti oo hyvän puolel? Salemkin on vissiin henkinen olento.” 

Nemo hymyily haikeasti. ”Terävää päättelyä jälleen neiti Vesenterä. Tosin Salem on yhden puolen miehiä, mikä on meille luonnotonta. Minun olisi oikeastaan aika lähteä. Yritän pitää Salemin häiritsemässä vain itseäni.” Hän nousi, pujotti kengät jalkaansa eteisessä ja lähti ennen kuin Milla ja Daniel ehtivät sanoa vastaan.

”Tarkoittiko hän, että on joskus itsekin ollut sillä toisella puolella?” Daniel kysyi hiljaa. 

Milla naksautti selkänsä pari kertaa tuolin avulla vetreyttääkseen sitä. ”Ilmeisesti. Mut nyt se on meidän puolella. Mä uskon ainakin.” Sillä kertaa hän todella toivoi, että usko muuttaisi asioita todeksi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXIII: Kuolleet linnut eivät laula ja Kaikki se valo jota emme näe

 Heippa!

Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 11-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop´s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. Kotona Buckshaw´ssa, de Lucen suvun kovaa vauhtia rapistuvassa kartanossa, Flavia saa taas laittaa kaikki etsivän kykynsä testiin. Ullakolta löytyvä vanha filminauha lennättää hänet kohti uusia johtolankoja, joita seuraamalla Flavia saa lopulta selville de Lucen klaanin tarkimmin varjellut salaisuudet. Kuka olisi arvannut, että niihin kytkeytyy itse Winston Churchill!

Tämä oli erilainen kuin aiemmat osat, sillä tämä keskittyi enemmän Flavian sisäisiin tuntemuksiin kuin murhatutkintaan. Jotenkin minuun ei vain istunut ajatus, että Flavia olisi yrittänyt herättää äitinsä henkiin. Jotenkin ei sovi hahmoon, että hän kuvittelisi, että kuollut voidaan herättää. Toki hän on vasta lapsi, joka toivoo, että olisi saanut tuntua äitinsä, mutta silti. Mahtoikohan eversti de Lucekin kuulua perheensisäiseen vakoojaorganisaatioon? Vai oliko se varattu vain naisille? Jäin myös miettimään, miksi tyttäristä juuri Flavia valikoitui perijäksi ja jatkamaan suvun perinteitä. Eihän Harriet ole voinut tietää millaisiksi lasten luonteet ja mielenkiinnon kohteet kehittyvät (paitsi Feelyn kohdalla ehkä hieman). Mukavaa vaihtelua toi tämä osa tähän sarjaan.

Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa, joka on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppä. Sota syttyy. Tekniikan ihmelapsi Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen ja mahdollisesti kirottu jalokivi. Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.

Kaikki se valo jota emme näe on todella kaunis kirja. Hahmot eivät toisinna perinteisiä sukupuolimalleja, tytöt ovat vahvoja ja pojat herkkiä. Järjestelmä antaa mahdollisuuden Wernerin kaltaisille pojille, mutta vaatii samalla vuolemaan pois kaiken herkkyyden. Tätä vastaan nouseva Frederick saa asian ikävä kyllä tuta eikä palaa koskaan entiselleen. Natsismin kuvaus on hyytävää. Miten pojat elävät pimennossa siitä, mitä todella tapahtuu. Vielä Stalingradin jälkeenkin kerrotaan suurista voitoista ja siitä, miten Venäjä on kohta valloitettu. Mutta niin vain joutuu Wernerkin sotaan alaikäisenä, kun ikä väärennetään koulun papereihin. Onneksi Volkheimer isovelihahmona suojelee Werneriä, vaikka ei sekään lopulta riitä. Lopulta Marie-Laure ja Wernerin sisar Jutta ovat ne, jotka selviävät ja tapaavat vuosien päästä. Todella sydämeenkäyvää proosaa.

-Roona-

Ma haluun naimisiin (Aina on liian kauan 16. luku)

 Moikka!

Danielin asia ei edennyt juurikaan päivän aikana. He onnistuivat selvittämään, että Danielin kotiseurakunnan kirkonkirjat oli digitoitu niin pitkälle kohti nykyaikaa kuin se oli henkilötietosuojalakien kannalta mahdollista. Kaikki tämä oli kuitenkin maksumuurin takana. Milla lähetti arkiston ylläpitäjälle pyynnön, että he saisivat nähdäkseen sekä Danielin syntymä- että kuolinvuoden kirjat. Heidän ei ollut mitään järkeä maksaa koko arkiston näkemisestä, kun oli mahdollista, että Danielin kohdalla saattaisi lukea vain kuolinpäivä. Millan oli pakko hoitaa muita töitään, niitä pikkujuttuja, joilla hän tavallisesti elantonsa keräsi. Vaikka hän oli viime aikoina päässyt usein kyttäilemään, oli etsivän työ pääasiassa tympeää netissä stalkkaamista.

Daniel oli kyllästynyt lukemiseen ja Milla antoi hänelle luvan mennä yksin ulos sikäli, kun mies lupaisi olla eksymättä ja kävellä ehdottomasti vain jalkakäytävillä. Kahden tunnin kuluttua, kun Danielia ei vielä kuulunut kotiin, Millaa alkoi epäilyttää, oliko vuosisadan vaihteen aatelista ollut järkevä päästää hoipertelemaan omatoimisesti nykyajan kaduille. Hän päätti kuitenkin huulta purren olla huolehtimatta, mikä olikin viisasta, sillä viidentoista minuutin päästä Daniel kolisteli sisään punaposkisena kuin paraskin urheilija. 

”Tekipä se hyvää”, hän ilmoitti iloisesti. 

Milla irvisti. ”Olisit voinu sanoo, et aiot viipyä puoli päivää. Missä sä edes kävit?” 

Millan piikikkyyteen piiloutunut huoli meni Danielilta ohi. ”Siellä polulla, jossa kävimme pari päivää sitten. Ja vähän metsän puolellakin. Kai niin saa tehdä?”

Milla naurahti kuivasti. ”Saahan sitä. Ois vaa kiva tietää, missä sä avuton ankanpoikanen liikut, et voin tulla tarvittaessa pelastamaan.” 

Daniel aikoi selvästi tiuskaista, ettei ollut mikään ankanpoikanen eikä varsinkaan avuton, mutta näytti lukevan Millan kasvoilta, ettei tämä ollut ihan tosissaan. Mies häipyi vaihtamaan vaatteita ja Milla huokasi. Vatsasta kuului juuri silloin vaativa kurina ja hän tajusi, että Danielillakin saattaisi olla nälkä. Milla keräsi voileipäaineksia, jogurttia ja teepussit keittiönpöydälle. Hän voiteli hartaasti ruispalaa, kun Daniel istahti häntä vastapäätä. 

”Kuule”, mies sanoi tehtyään itselleen yhden leivän. ”Pohdiskelin vähän ulkona ollessani ja minusta meidän olisi kaiken sujumisen kannalta helpointa laittaa avioliittoasia alulle.”

Milla oli vetää suussa olevan palan henkeensä. ”Mikäs sut siihen tulokseen nyt yhtäkkii sai?” hän tiedusteli kakisteltuaan vähän. 

”No, minä ajattelin Nemoa ja kaikkea mitä sinä olet sanonut”, Daniel totesi ylimalkaisesti. 

Milla pyöräytti silmiään. ”Miten ihqu kosinta. Tälläsest sitä pikkulikkana haaveilee.” 

Daniel kilisteli lusikkaansa mielenosoituksellisesti teekupin sisällä. ”Haluatko sinä ihan oikeasti kosinnan? Eihän tämä kuitenkaan ole mitään virallista. Ja eikö asian järjestelemiseen tarvita aikaa? Pitää kai hankkia kuulutukset?” 

Milla hämmästytti itsensä, sillä hän ei tiennyt olisiko itkenyt pettymyksestä vai nauranut. ”Avioliiton esteet pitää selvittää, joo. Ja kyllä mä haluun ihka oikeen kysymyksen. Ei kai se helvetti sentään niin vaikeeta oo. Eka kerta on kuitenki ainutlaatunen, naimisiin menossakin.”

Daniel näytti anteeksipyytävältä. ”Ehkä minä olen antanut sinun ymmärtää jotain väärin…” 

Milla keskeytti hänet tuhahduksella. ”Et oo. Ei me rakasteta toisiamme. Mut mulle vaan ois tärkeetä, et sä kysyisit.” 

Danielin kulmat menivät ryppyyn. ”Nyt minä en ihan ymmärrä. Sinä olet ollut puheissasi koko ajan hirvittävän pragmaattinen avioliiton suhteen. Kuulostanut siltä, että se läpihuuto juttu. Minun aikanani olisi tietysti toisin, koska kosinta pitäisi suorittaa tai ainakin esitellä jossakin seurapiiritapahtumassa, mutta täällä ei ole sitä näyttämisen tarvetta.” 

Milla irvisti turhautuneesti oman mukinsa pohjalle. ”Oon mä edelleen pragmaattinen. Mut mun romanttisiin mielikuviin ei vaa sovi, et… äh… en mä osaa selittää.”

Danielin silmiin oli syttynyt pieni tuike romanttisen kohdalla. Hän kiersi istumaan Milla viereen. ”Mukava huomata, että sinä olet sentään vähän niin kuin ne tytöt, jotka eläessäni tunsin. Tuo luottamusta siihen, että osaan tehdä kanssasi jotain oikein.” 

Milla pökkäsi miestä kevyesti sääreen villasukkaisella jalallaan. Tuskinpa hänellä ja 1800-luvun lopun hienostoneideillä oli paljon yhteistä, mutta kulttuuri muuttui niin hitaasti, että perimmältään he kaipasivat samaa. 

”Eli mä voin odottaa asiaankuuluvaa elettä?” Milla huokasi teatraalisesti saaden Danielin suupielen kaartumaan ylöspäin. ”Nyt mä voi kevyin sydämin rueta käytännölliseks. Täytetäänkö se esteiden selvityslomake heti vai huomenna?” hän jatkoi. 

Daniel yhdisteli asioita päässään hetken aikaa. ”Senkin voi tehdä sillä sinun koneellasi, vai mitä?” 

Milla nyökkäsi virnistäen. Daniel oli suloinen päästessään pikkuhiljaa jyvälle moderneista asioista. Kröhöm, ääni hänen päänsä sisällä murahti, entä jos sen tiedot ei ookkaan rekisterissä. Mitä neiti ihkuttaja meinasi sitten tehdä? On ne, ei Nemo muuten ois käskeny hoitaa asiaa nopeesti alta pois, hän vastasi kapinallisesti ja hiljensi mahdolliset vastalauseet. Milla haki kannettavansa. Homma ei kuitenkaan ollut ihan niin yksinkertainen kuin hän oli kuvitellut. Danielilla ei tietenkään ollut pankkitunnuksia, joten lomake oli pakko täyttää tikuttaen ja tulostaa sitten. Milla myös toivoi, että Väestötietovirastolla olisi kuin taikaiskusta hallussaan miehen siviilisäädyn osoittavan todistus, sillä mistä ihmeestä he sen muuten hankkisivat.

Seuraavanakin päivänä heidän piti oikeastaan vain odotella. Milla oli tarkistanut, että henkikirjoittajalle voisi kävellä lähes ex tempore. 

”Entä pappi?” Daniel kysyi. 

”Päästä jo irti tosta papistas.” 

”Ajattelin vain huomauttaa, että minun pitää olla myös Jumalan silmissä naimisissa. Tai käsittääkseni tässä ollaan Hänen kanssaan tekemisissä.” 

Milla joutui myöntämään, että Daniel oli oikeassa. Hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi sitä, että tässä tapauksessa maallinen ja, no, taivaallinen avioliitto eivät kaiketi olleet ihan tasa-arvoisia. Sinä olet liian moderni, hän mutisi itsekseen. 

”Ei se papinkaan saaminen tähän aikaan vuodest hankalaa pitäs olla. Pitää vaa soittaa seurakuntaan. Oon kyl aina kuvitellu, et naimisiin karkaaminen on helppoo, ku ei tarvii suunnitella mitään tyyliin häämenuja ja -leikkejä. Täshän tulee hiki.”

”Tunnetko montakin sellaista pariskuntaa, jotka ovat menneet vastoin vanhempiensa tahtoa vihille?” 

Millaa alkoi naurattaa, kun hän tajusi mikä taka-ajatus Danielilla oli. ”No en. Karkaaminen tarkottaa nykyään sitä, et mennään avioon ilman isoi juhlii ja vaan pakollisten todistajien läsnä ollessa.  Sun mielikuva kuulostaa joltain Downton Abbeyltä.” 

Daniel valui lysympään sohvalla. ”Miksi luostarissa edes mentäisiin naimisiin?” 

Millan oli oikein katsottava mieheen, ettei tämä leikkinyt tyhmää. ”Siis Downton Abbey on kartanon nimi yhes tv-sarjas. Siis toi mölytoosa, jota mekin ollaan tuijotettu.” Hän huitoi kädellään tv:n suuntaan. 

Daniel äännähti uhmakkaasti. ”En minä tiennyt. Ja ennen kuin kysyt, niin kyllä, Englannissa Abbey voi olla talon nimi, mutta yleensä se tarkoittaa ihan luostaria.”

Milla laittoi kannettavansa kiinni ja asetti sen sohvan vieressä olevalle Ikea-tasolle. ”Onhan se kyl romanttista, kun ne nois epookeis menee salaa johonki söpöön pikkukappeliin ja helläsydäminen maalaispappi vihkii ne siel. Mut ei me olla ees tekemäs vastoin kenenkään tahtoo. Mutsi sais sydänkohtauksen ilosta, jos kuulis mun häistä.” 

Daniel virnisti puolella suulla. ”Hän oli kyllä hyvin innostunut minusta.” 

Milla nipisti miestä leikkisästi reidestä. ”Joo. Mut sovitaanko, et kosinta näis häissä ja äidin itkut sit niis toisis, jotka ehkä tulee joskus?” 

Daniel nyökkäsi pilke silmäkulmassaan.

-Roona-