Mietteitä kirjasta LXXXIII: Kuolleet linnut eivät laula ja Kaikki se valo jota emme näe

 Heippa!

Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 11-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop´s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. Kotona Buckshaw´ssa, de Lucen suvun kovaa vauhtia rapistuvassa kartanossa, Flavia saa taas laittaa kaikki etsivän kykynsä testiin. Ullakolta löytyvä vanha filminauha lennättää hänet kohti uusia johtolankoja, joita seuraamalla Flavia saa lopulta selville de Lucen klaanin tarkimmin varjellut salaisuudet. Kuka olisi arvannut, että niihin kytkeytyy itse Winston Churchill!

Tämä oli erilainen kuin aiemmat osat, sillä tämä keskittyi enemmän Flavian sisäisiin tuntemuksiin kuin murhatutkintaan. Jotenkin minuun ei vain istunut ajatus, että Flavia olisi yrittänyt herättää äitinsä henkiin. Jotenkin ei sovi hahmoon, että hän kuvittelisi, että kuollut voidaan herättää. Toki hän on vasta lapsi, joka toivoo, että olisi saanut tuntua äitinsä, mutta silti. Mahtoikohan eversti de Lucekin kuulua perheensisäiseen vakoojaorganisaatioon? Vai oliko se varattu vain naisille? Jäin myös miettimään, miksi tyttäristä juuri Flavia valikoitui perijäksi ja jatkamaan suvun perinteitä. Eihän Harriet ole voinut tietää millaisiksi lasten luonteet ja mielenkiinnon kohteet kehittyvät (paitsi Feelyn kohdalla ehkä hieman). Mukavaa vaihtelua toi tämä osa tähän sarjaan.

Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa, joka on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppä. Sota syttyy. Tekniikan ihmelapsi Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen ja mahdollisesti kirottu jalokivi. Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.

Kaikki se valo jota emme näe on todella kaunis kirja. Hahmot eivät toisinna perinteisiä sukupuolimalleja, tytöt ovat vahvoja ja pojat herkkiä. Järjestelmä antaa mahdollisuuden Wernerin kaltaisille pojille, mutta vaatii samalla vuolemaan pois kaiken herkkyyden. Tätä vastaan nouseva Frederick saa asian ikävä kyllä tuta eikä palaa koskaan entiselleen. Natsismin kuvaus on hyytävää. Miten pojat elävät pimennossa siitä, mitä todella tapahtuu. Vielä Stalingradin jälkeenkin kerrotaan suurista voitoista ja siitä, miten Venäjä on kohta valloitettu. Mutta niin vain joutuu Wernerkin sotaan alaikäisenä, kun ikä väärennetään koulun papereihin. Onneksi Volkheimer isovelihahmona suojelee Werneriä, vaikka ei sekään lopulta riitä. Lopulta Marie-Laure ja Wernerin sisar Jutta ovat ne, jotka selviävät ja tapaavat vuosien päästä. Todella sydämeenkäyvää proosaa.

-Roona-