Mielenpalatsi (Kaiken huumassa -sarjan prologi)

 Moikka!

Olen kirjoittanut tämän ficletsarjan inspiraationani Sam Smithin The Thrill of It All -albumin kappaleet. Osat liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Yritän aina muistaa ilmoitta jokaisen postauksen yheydessä miten sen kertainen ja edelline ficlet liittyvät yhteen. Prologi ja epilogi (sitten aikanaan) muodostavat ympärystarinan, joka on saman henkilön puhetta. Tämä osan innoittajana on toiminut kappale nimeltä Palace (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Muistan yhä kuinka istumme luokkahuoneessa silmät kiinni ja kuulemme askeleet, kun mestari kävelee ympäriinsä pulpettien välissä. Silmiäni särkee, koska painan luomia yhteen niin lujaa. Harjoittelimme luomaan mielenpalatsia Iliaan avulla. Se on alkeisharjoitus, sillä lähes kuka tahansa voi oppia eepoksesta pitkiä pätkiä ulkoa. Itseasiassa me – minä ja oppilastoverini – olimme tehneet juuri niin. Yritän rakentaa huonetta toiselle laululle, kun mestari tökkää minua olkapäähän ja yritelmäni murentuu palasiksi. Vetäydyn irti muistostani, jossa oppitunti jatkuu ikuisesti.

Opin myöhemmin hyvin taitavaksi mielenpalatsin rakentajaksi. Se on kuin piirtäisi karttaa. Huoneessa olevat tavarat vastaavat maaston muotoja, huoneet taas kyliä ja kaupunkeja, huoneryppäät läänejä. Nyt, kun olen paossa ja piilossa ullakolla, josta näkee ulos vain viiruisesta ikkunasta, minulla on ollut aikaa ratsata elämäni aikana luomiani huoneita. Nuo pikkupoikana Iliaalle tehdyt huoneetkin ovat vielä olemassa, mutta ne ovat pölyisessä kellarissa enkä mielelläni mene sinne yskimään. Päässäni on olemassa suuren suuri kartta, jossa näkyvät kaikki mahdolliset reitit, joita palatsissani voi kulkea.

En ole koskaan ymmärtänyt muiden taikurien halua briljeerata sillä, että heidän mielenpalatsissaan on lukemattomia salakäytäviä ja –ovia. Mestari kehotti meitä aina yksinkertaisuuteen. Toverini Thomas tapasi lukea seikkailukirjoja ja yritti siksi tunkea mahdollisuuksia juonille myös muistiinsa. Mestari antoi hänelle ympäri korvia ja sanoi meille muille, että muistin tehtävä on muistaa eikä olla mikään jännitysnäytelmä. Sieltä löytyvät asiat ovat itsessään tarpeeksi dramaattisia.

Kuljeskelen mieleni käytävillä kartta kädessä miettien minne menisin tänään. Todellisessa maailmassa sataa, pisarat ropisevat kattoon. Selkeällä säällä näen ikkunasta läheisen supermarketin kyltit. Vielä muutama kuukausi sitten kävin siellä itse, nyt en uskalla enää. Ystävällinen piilottelijani hoitaa ostosten teon puolestani. Pohdin hajamielisesti mihin huoneeseen olenkaan tallettanut kaupan tervehtijään liittyvät muistot. Reitti muotoutuu hitaasti kuvitellulle karttapaperille.

Haluat ehkä tietää miksi vietän vuorokauteni tomuisella ullakolla, josta en enää uskalla tulla pois. Taikuri, joka tietää liikaa ei ole suosittu ja taivas tietää, että minä tiedän – muistan – aivan liikaa. Tuntuu kuin olisi vain silmänräpäys siitä, kun mielenpalatsiani ylistettiin, sille annettiin aplodeja ja minä esittelin sitä kuin mitäkin näyttelyeläintä. Kaikki se hybris koitui kohtalokseni, kun minut leimattiin petturiksi taikurien joukossa. Entiset ystäväni kääntyivät minua vastaan ja kun minut väistämättä löydetään aiemmin selkääni taputelleet luihut katkaisevat kaulani.

Koska tulevaisuuteni on synkkä, haluan jäljellä olevat päiväni muistella miellyttäviä asioita. Niitä kohtaamisia, joista olen oppinut todellisuudessa eniten. Tosin moni varmaan kutsuisi näitä kohtaamisia pikemminkin vakoiluksi, sillä harva talletettujen muistojeni henkilö tietää minun olleen läsnä. Olen yhtä taitava muuttumaan näkymättömäksi kuin rakentamaan mielenpalatsia. Se on toinen erityistaitoni taikurina. Ilmana oleminen on vaikeaa ja siinä kadottaa helposti sielunsa kartan ja reitin takaisin ruumiiseensa.

Mestari oli oikeassa siinä, että mielenpalatsi on itsessään, siellä säilytettävien muistojen kanssa, tarpeeksi vaikuttava. Monet mieleeni säilötyt asiat ovat satuttaneet minua ja muita enemmän kuin voin kuvitella. Toivon kuitenkin, että näistä, joita nyt jaan olisi opetuksesksi – ja jos ei ole niin ainakin pimeän illan viihdykkeeksi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LV: Neljä tyttöä – ikuisesti ystäviä, Veren perintö ja Tyrskyt

 Moikka!

Lena, Carmen, Bridget ja Tibby opiskelevat itsenäisyyttä, aikuisuutta ja vastuuntuntoa. Tämä farkkukesä muuttaa heidän elämänsä nykyhetkessä, tulevaisuudessa, yhdessä ja erikseen. Lena uppoutuu innoissaan taidemaalaukseen ja kesäloman pyörteisiin. Mitä tapahtuu hänen ja hurmaavan kreikkalaisen Kostoksen suhteelle? Carmenin lumoaa hänen hienostunut collegetoverinsa, jolle teatterirooli merkitsee kaikkea mutta farkkujen perintö ei mitään. Bridget lähtee tekemään kaivauksia turkkilaiseen rauniokaupunkiin ja huomaa, että hänen arkeologian opettajansa on hauska, ihastuttava – ja varattu. Tibby jättää taakseen rakkaan ihmisen ja luulee, että tämä jää aloilleen, mutta siinä hän erehtyy. Ikusesti ystäviä on Ann Brasharesin Maagiset farkut –saagan viimeinen suomennettu osa.

Pohdin aika monia asioita lukiessani tätä. Minusta – ilmeisesti hyvin edistyksellisen seksuaalikasvatuksen saaneesta – tuntui oudolta, ettei Tibby pitänyt kuukautisistaan kirjaa. Ehkä se ei ole jenkkikulttuurissa tapana ja olihan Tibbyllä tietysti henkilökohtaisia syitä inhota asiaa – hän oli nähnyt läheltä äitinsä lapsettomuushoidot, joiden aikana varmaan kuukautisia ja ovulaatioita seurattiin kipupisteisiin saakka. Mutta säälin minä silti Briania, joka oli esimerkillinen poikaystävä ja olisi lähtenyt mukaan ehkäisyneuvolaankin! Bridgetin kohdalla taas ei tuntunut oikein luontevalta, että hänen uskoteltiin olevan syöjätär. Tai hänen osissaan on sellainen alavire, joka sanoo, että hän on ”ei huolta huomisesta tunteva pikkulutka”. Tämä ei ole totta millään tavalla, Bridget osoittaa sen itsekin, samoin luettavissa oleva teksti, mutta konnotaatioihin tuo tuli ikävästi kummittelemaan. Lenan ja Carmenin osiot olivat heidän hahmojensa mukaisia. Kiva oli saada tämäkin sarja päätökseen, vaikka viimeinen osa ei sykähdyttänytkään ihan edellisen tavoin.

Veren perintö on Conn Igguldenin Ruusujen sota –sarjan, joka kuvaa 1400-luvun Englannin valtataisteluja, kolmas osa. Yorkin herttua Richard on kuollut, hänen päänsä isketään kaupunginmuurin rautapiikkiin. Kuningas Henrik VI on edelleen vankina ja kuningatar Margareeta johtaa voittoisaa armeijaansa kohti etelää. Kuningattaren joukot näyttävät pysäyttämättömiltä. Mutta tappaessaan isän Margareeta on päästänyt valloilleen pojat, ja hän saa tuntea Yorkin suvun raivon. Vaikka kuningas vapautetaan, Lontoo ei avaa porttejaan palaaville sotajoukoille. Yorkin herttuaksi noussut Edvard näkee tilaisuutensa tulleen ja vaatii kruunua itselleen.

Olipa varsinainen Via dolorosa lukemiskokemuksena. Haluaisin niin kovasti pitää tästä yhtä paljon kuin Iggulden aiemmista historiallisista sarjoista, mutta viimeistään nyt pitää luovuttaa ja myöntää, etten vai pidä. Yritän minä sen viimeisenkin osan vielä lukea, vaikka ihan itsepäisyyttäni. Igguldenin kirjoitustaito ei ole kadonnut minnekään eikä kirja itsessään ole huono. Mutta menen aina häntä lukiessa sellaiseen moodiin, että on se yksi suuri keskushenkilö, joka hallitsee sarjaa vielä kuoltuaankin. Margareeta Anjoulaisesta yritettiin tehdä hieman sellaista, mutta hän jää pitkäksi aikaa pahasti sivuun, kuten tietysti kävi oikeassakin ruusujen sodassa. Monet kiinnostava hahmot jäävät väkisin statisteiksi, koska asiaan liittyviä historiallisia hahmoja on niin paljon. Tykkäsin kuitenkin, kun lopussa päästiin syvemmälle Warwickin maailmaan henkilökohtaisen tragedian kautta.

Mustat aallot sekoittuiva toisiinsa myrskyssä kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murkautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle. Normandin uloimmassa niemenkärjessä sijaitseen La Hague, kylä meren ja tuulten sylissä. Tyrskyjen kertoja on muukalainen, lintujen tutkija, joka suree hiljattain kokemaansa menetystä. Kevätmyrskyn puhjetessa hän kohtaa satamaravintolan terassilla miehen, joka on tullut La Hagueen etsimään omaa menneisyyttään. Claudien Gallayn Tyrskyt tutustuttaa lukijan ranskalaisen syrjäkylän vaikeneviin asukkaisiin. Lintujen tutkija ajautuu selvittämään neljänkymmenen vuoden takaisen haaksirikon arvoitusta. Mitä tuona yönä oikein tapahtui, kun majakka ei johdatellutkaan venettä turvallisesti takaisin kotisatamaan?

Tyrskyt on todella yllättävä romaani. Kyseessä on arvoitus, joka on paljon enemmän kuin ensinäkemältä uskoisi. Gallay kirjoittaa elävästi, lyhyillä lauseilla. Hän kuvailee raastavasti harhailua, joka aiheutuu rakastetun menettämisen surusta. Toisaalta hän on jäyhiä La Haguen kyläläisiä kohtaan lempeä ja ymmärtäväinen. Meri, aallot, tyrskyt ovat vaikuttaneet kaikkien elämään ja muuttaneet sitä, tehneet siitä omanlaisensa. Päähenkilön nimeä – tai hänen rakastettunsa – lukija ei koskaan saa tietää. Kylään palaavaa Lambertia taas kutsutaan koko ajan etunimeltä kuten kaikkia muitakin – kuin sukunimiä ei olisikaan. Theon kuvailusta pidin kovasti, vaikka hän ei mikään puhtoinen hahmo ollutkaan – ei siitä sen enempää. Myös Raphaelin vimmainen kuvanveisto oli kiinnostava sivujuonne tarinassa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, etenkin lukuromaanien ystävälle.

-Roona-

Kaikki on kunnossa, lopultakin

 Moikka!

Disclaimer: Brandon Sanderson omistaa Usvasyntyisen hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, mutta hahmot Sandersonin. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

I (150 sanaa)

”Sazed siis jätti kaikki nämä kirjat meille?” Breeze kysyi selaten yhtä nahkakantista opusta, joka oli täynnä terrisläisen siroa käsialaa. 

Teos näytti käsittelevän insinööritaitoa. 

Kyttä kohottautui seisomaan kyykystä oman kirjansa äärestä. ”Niin hän kirjoitti, Breeze.” 

Breeze tuhahti katselleen kirjapaljouden ympärille kerääntyneitä ihmisiä. Etenkin muut terrisläiset näyttivät hirvittävän kiinnostuneilta tästä aarteesta, vaikka pyrkivätkin pitämään kasvonsa tyyninä. Juuri kenellekään ei oltu vielä paljastettu, että kirjat sisälsivät kaiken sen tiedon, jota Sazed oli metallimielissään kantanut. 

”Mutta, poikakulta, mitä rakas ystävämme oikein kuvitteli. Että maailmanlopun jälkeen ensitöiksemme perustamme kirjaston?” hän ihmetteli. 

Kytän vieressä seisova Beldre loi häneen kummallisen katseen. 

Breeze kohautti harteitaan. ”Mieskulta, siis. Sallithan, että olen hieman sekaisin. Maailmanloppu uuvuttaa.” 

Kyttä huitaisi kädellään ja katseli lainehtivaa ruohoniittyä ympärillään. Oli vaikea tottua sellaiseen, heidän kaikkien. Väreihin, taivaan autiuteen. Terrisläiset selaisivat jo kirjoja muita uskaliaammin. 

”Viekään ne yhteen luolista ja säilökää tarkkaan. Ymmärrätte niiden hoitoa paremmin kuin minä”, Kyttä sanoi ja viittasi lähimpiä entisiä hovimestareita toimimaan.

II (100 sanaa)

Kyttä rypisteli paperia, jossa oli kukan kuva. Sitä, johon Sazed oli kirjoittanut viestinsä hänelle. Minä olen usvasytyinen, hän ajatteli. Hän ei polttanut juuri nyt tinaa eikä muutakaan metallia. Hän ei ollut ehtinyt oikeastaan kokeilla usvasyntyisen kykyjä vielä lainkaan. Hän kaipasi tinan polttamisen tuomaa turvaa ja tuttuuden tunnetta, mutta hänen vieressään oli nyt jokin muu luomassa samoja tunteita. 

Beldre nukkui syvää unta ja hengitti pehmeästi. Minä olen rakastunut, hän huomioi ajatustensa virrassa. Huomenna hän alkaisi koettaa miltä muiden metallien polttaminen tuntuisi. Ja ne tuntemattomat metallit, joista Sazed oli kirjoittanut. Hän etsisi ne kyllä aikaa myöten. Hän painoi kasvonsa Beldren hiuksiin, nukahtaen.

III (150 sanaa)

Aamu valkeni loistavan kirkkaana kuten jo monet uuden maailman aamut ennen sitä. Luolien ympäristö hälisi, kun ihmiset alkoivat herätä päiväänsä, jota rakentajat jo aloittelivat vasaran paukkeella. Kyttä keskusteli Breezen, Hamin, Demouxin ja muutamien rakentajien kanssa kokoussalirakennuksesta. He olivat päättäneet, että selvinneitä johtava, tuleva neuvosto tarvitsi kokoontumispaikan. Ensimmäisinä viikkoina oli ollut tärkeintä saada kaikille jonkinlaiset viihtyisät nukkumapaikat ilman suurempia riitoja. Henkiinjääneet ei-allomantikko sotilaat olivat olleet tässä suureksi avuksi, samoin kuin ruuan tasaisessa jakelussa. 

Ham oli hoitanut käskynjakoa, vaikka olikin kääntynyt lopullisissa päätöksissä Kytän puoleen. Sazed oli ollut oikeassa kirjoittaessaan, että urteaulaiset hakisivat Kytältä johtajuutta, mutta oli outoa, että muutkin näyttivät hyväksyvän hänet pomokseen lähes valituksitta. Puheet levisivät kuitenkin nopeasti, hän oli Liekeistä Selviytyjä ja kuulunut Kelsierin alkuperäiseen koplaan. Kyttä huokasi ja jätti muut antamaan panoksensa kokoussalin yksityiskohtiin. Ihmiset katselivat häntä kunnioittavasti, kun hän kulki ohi. Hän käveli Vinin ja Elendin haudalle sytyttäen tinansa sisällään ystäviensä muistoksi. Lopultakin kaikki oli vasta alussa.

-Roona-

Elokuvissa XLIII: Näkemiin professori

Heippa!

Englantilaisen kirjallisuuden professori Richard saa kuulla sairastavansa terminaalivaiheen keuhkosyöpää. Hän päättää alkaa elää välittämättä enää paskaakaan muista: juoda ja tuoda julki todelliset mielipiteensä ihmisistä. Johnny Depp näyttelee nimiroolissa Richardia. Muissa rooleissa nähdään Rosemarie DeWitt (Veronica, Richardin vaimo), Odessa Young (Olivia, Richardin tytär), Danny Huston (Peter, Richardin kollega ja ystävä) ja Zoey Deutsch (Claire, yksi Richardin opiskelijoista)

Ensiksi iso käsi Olivian ja Clairen näyttelijättärille, Youngille ja Deutschille, jotka tekevät erinomaista työtä. Etenkin Young onnistuu olemaan hyvin herkkä ja vähäeleinen. Pidin myös kovasti Olivian hahmon juonikulusta. Hänen kaapista tulonsa ja suhteensa tyttöystäväänsä Tayloriin oli kiinnostava ja onnistunut C-tarinalinja. Deutschin Claire taas sopi kivasti Richardin opiskelijaporukkaan. Tykkäsin, ettei hänen sukulaisuuttaan rehtoriin käytetty sen kummemmin hyväksi. Siis ei ollut mitään ihmeellistä sivujuonta, jossa rehtorille olisi kostettu tai Claire olisi lähetetty tätä vakoilemaan tai vastaavaa. Deutsch suoritui myös hienosti tanssistaan Deppin kanssa.

Toisen ison käden haluan antaa sille, joka suunnitteli Veronican puvustuksen. Siis täysi kymppi sille. Asut sopivat näyttelijälle erittäin hyvin ja imartelivat häntä. Halusin saada itselleni ne kaikki, myös arkisimmat, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että minun päälläni mikään niistä ei näyttäisi hyvältä. Pidin Olivian ja Clairen sekä muidenkin opiskelijoiden puvustuksesta. Myös lavastus oli tosi miellyttävä. Tietysti kuvauspaikat olivat upeita (erityisesti koulun kappeli), jossakin oikeassa collegessa varmaan, mutta pidin siitä miten interiöörit esimerkiksi Richardin kodissa tai työhuoneessa oli sisustettu.

Ajattelen, että Johnny Depp esittää kaikkein eniten itseään. Siviilielämän rankat kokemukset näkyvät selvästi. Mutta siellä upeita hetkiä, joissa muistaa nuoren Deppin ja toisaalta sellaisia, joissa takaapäin kuvattuna ei tunnista lainkaan, että kuvassa on Depp (tai siis Richard). Pidin hirmuisesti niistä kohtauksista, joissa Richard oli opettamassa, niitä olisin katsonut enemmänkin. Kaikkien opiskelijoiden kirjaesitelmien kohdalla ei sanottu mikä kirja oli kyseessä, mikä tietysti minunlaistani kirjaintoilijaa harmitti. Sen sijaan ruohon polttamisen kulttuuri on minulle aina yhtä outoa. Olen elänyt selkeästi syrjässä ja suojattuna, kun ei tulisi pieneen mieleenkään edes viimeisissä tohinoissa vaarallisesti eläessä käyttää minkäänlaista huumetta. Reseptilääkkeidenkin väärinkäytön nielin paljon paremmin.

Richard ja Veronica olivat toimimattomana avioparina aika hauska yhdistelmä. Veronican pelehtiminen rehtorin kanssa ja se, että koulu osti hänen nykytaidettaan oli huvittavaa. Richard sai kerrottua diagnoosistaan vaimolleen ja tyttärelleen vasta aivan lopussa. Peterille hän kertoi heti ja tämä raahasi hänet jopa tukiryhmään. Tukiryhmäkohtaus oli myös katkeranhauska. Koko leffassa on sellainen jännä tunnelma, ettei oikein tiedä ollaanko tragedian vai komedian äärellä. Varmaan oltiin kummankin. Voisin katsoa elokuvan uudestaankin, se ei ole täysin aivoton, muttei myöskään ota itseään liian vakavasti, vaikka vakavan asian äärellä liikutaankin. Käsikirjoitus herättää ajatuksia ja muu casting tukee hyvin Deppin ajoittain epätasaista roolisuoritusta.

-Roona-