Mietteitä kirjasta LV: Neljä tyttöä – ikuisesti ystäviä, Veren perintö ja Tyrskyt

 Moikka!

Lena, Carmen, Bridget ja Tibby opiskelevat itsenäisyyttä, aikuisuutta ja vastuuntuntoa. Tämä farkkukesä muuttaa heidän elämänsä nykyhetkessä, tulevaisuudessa, yhdessä ja erikseen. Lena uppoutuu innoissaan taidemaalaukseen ja kesäloman pyörteisiin. Mitä tapahtuu hänen ja hurmaavan kreikkalaisen Kostoksen suhteelle? Carmenin lumoaa hänen hienostunut collegetoverinsa, jolle teatterirooli merkitsee kaikkea mutta farkkujen perintö ei mitään. Bridget lähtee tekemään kaivauksia turkkilaiseen rauniokaupunkiin ja huomaa, että hänen arkeologian opettajansa on hauska, ihastuttava – ja varattu. Tibby jättää taakseen rakkaan ihmisen ja luulee, että tämä jää aloilleen, mutta siinä hän erehtyy. Ikusesti ystäviä on Ann Brasharesin Maagiset farkut –saagan viimeinen suomennettu osa.

Pohdin aika monia asioita lukiessani tätä. Minusta – ilmeisesti hyvin edistyksellisen seksuaalikasvatuksen saaneesta – tuntui oudolta, ettei Tibby pitänyt kuukautisistaan kirjaa. Ehkä se ei ole jenkkikulttuurissa tapana ja olihan Tibbyllä tietysti henkilökohtaisia syitä inhota asiaa – hän oli nähnyt läheltä äitinsä lapsettomuushoidot, joiden aikana varmaan kuukautisia ja ovulaatioita seurattiin kipupisteisiin saakka. Mutta säälin minä silti Briania, joka oli esimerkillinen poikaystävä ja olisi lähtenyt mukaan ehkäisyneuvolaankin! Bridgetin kohdalla taas ei tuntunut oikein luontevalta, että hänen uskoteltiin olevan syöjätär. Tai hänen osissaan on sellainen alavire, joka sanoo, että hän on ”ei huolta huomisesta tunteva pikkulutka”. Tämä ei ole totta millään tavalla, Bridget osoittaa sen itsekin, samoin luettavissa oleva teksti, mutta konnotaatioihin tuo tuli ikävästi kummittelemaan. Lenan ja Carmenin osiot olivat heidän hahmojensa mukaisia. Kiva oli saada tämäkin sarja päätökseen, vaikka viimeinen osa ei sykähdyttänytkään ihan edellisen tavoin.

Veren perintö on Conn Igguldenin Ruusujen sota –sarjan, joka kuvaa 1400-luvun Englannin valtataisteluja, kolmas osa. Yorkin herttua Richard on kuollut, hänen päänsä isketään kaupunginmuurin rautapiikkiin. Kuningas Henrik VI on edelleen vankina ja kuningatar Margareeta johtaa voittoisaa armeijaansa kohti etelää. Kuningattaren joukot näyttävät pysäyttämättömiltä. Mutta tappaessaan isän Margareeta on päästänyt valloilleen pojat, ja hän saa tuntea Yorkin suvun raivon. Vaikka kuningas vapautetaan, Lontoo ei avaa porttejaan palaaville sotajoukoille. Yorkin herttuaksi noussut Edvard näkee tilaisuutensa tulleen ja vaatii kruunua itselleen.

Olipa varsinainen Via dolorosa lukemiskokemuksena. Haluaisin niin kovasti pitää tästä yhtä paljon kuin Iggulden aiemmista historiallisista sarjoista, mutta viimeistään nyt pitää luovuttaa ja myöntää, etten vai pidä. Yritän minä sen viimeisenkin osan vielä lukea, vaikka ihan itsepäisyyttäni. Igguldenin kirjoitustaito ei ole kadonnut minnekään eikä kirja itsessään ole huono. Mutta menen aina häntä lukiessa sellaiseen moodiin, että on se yksi suuri keskushenkilö, joka hallitsee sarjaa vielä kuoltuaankin. Margareeta Anjoulaisesta yritettiin tehdä hieman sellaista, mutta hän jää pitkäksi aikaa pahasti sivuun, kuten tietysti kävi oikeassakin ruusujen sodassa. Monet kiinnostava hahmot jäävät väkisin statisteiksi, koska asiaan liittyviä historiallisia hahmoja on niin paljon. Tykkäsin kuitenkin, kun lopussa päästiin syvemmälle Warwickin maailmaan henkilökohtaisen tragedian kautta.

Mustat aallot sekoittuiva toisiinsa myrskyssä kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murkautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle. Normandin uloimmassa niemenkärjessä sijaitseen La Hague, kylä meren ja tuulten sylissä. Tyrskyjen kertoja on muukalainen, lintujen tutkija, joka suree hiljattain kokemaansa menetystä. Kevätmyrskyn puhjetessa hän kohtaa satamaravintolan terassilla miehen, joka on tullut La Hagueen etsimään omaa menneisyyttään. Claudien Gallayn Tyrskyt tutustuttaa lukijan ranskalaisen syrjäkylän vaikeneviin asukkaisiin. Lintujen tutkija ajautuu selvittämään neljänkymmenen vuoden takaisen haaksirikon arvoitusta. Mitä tuona yönä oikein tapahtui, kun majakka ei johdatellutkaan venettä turvallisesti takaisin kotisatamaan?

Tyrskyt on todella yllättävä romaani. Kyseessä on arvoitus, joka on paljon enemmän kuin ensinäkemältä uskoisi. Gallay kirjoittaa elävästi, lyhyillä lauseilla. Hän kuvailee raastavasti harhailua, joka aiheutuu rakastetun menettämisen surusta. Toisaalta hän on jäyhiä La Haguen kyläläisiä kohtaan lempeä ja ymmärtäväinen. Meri, aallot, tyrskyt ovat vaikuttaneet kaikkien elämään ja muuttaneet sitä, tehneet siitä omanlaisensa. Päähenkilön nimeä – tai hänen rakastettunsa – lukija ei koskaan saa tietää. Kylään palaavaa Lambertia taas kutsutaan koko ajan etunimeltä kuten kaikkia muitakin – kuin sukunimiä ei olisikaan. Theon kuvailusta pidin kovasti, vaikka hän ei mikään puhtoinen hahmo ollutkaan – ei siitä sen enempää. Myös Raphaelin vimmainen kuvanveisto oli kiinnostava sivujuonne tarinassa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, etenkin lukuromaanien ystävälle.

-Roona-