Mietteitä kirjasta XX: Luxus ja Keskiyön ruusu

Heips!

Milja Kauniston kirjoittama Luxus kertoo vallankumousajan Ranskasta. Mitä tapahtuu teloittajan oppipojalle Isidore Borealille, aatelisnaiselle Marie-Constance de Boucardille ja markiisi de Sadeelle vallankumouksen kieriskellessä alkuhuumassaan? Lopulta he kaikki tapaavat Maison de Luxessa, luksusilotalossa, jossa politikoidaan ja halu säilyä hengissä on kaikkea muuta vahvempi.

Tykkäsin kirjasta kovasti, se oli hyvin kirjoitettu. Oli hauska pohtia, olisiko Isidoren isä mahdollisesti kotoisin Suomesta. Ehkei hän kuitenkaan ollut pikemmin Siperiasta tai peräti Mongoliasta asti, Isidoreahan kuvailtiin pikälti näiltä alueilta tulevien ihmisten näköiseksi. Sen lisäksi minusta tuntuu, että jos Isidore voisi itsereflektoida, hänellä olisi muutama wtf-hetki kirjan aikana. Yhtä hän tietysti päivitteleekin, mutta siitä, että hänellä on huoneessaan nukkuva ja kenties herätessään hieman sekava aatelisnainen on tietysti oikeastikin vaaraa eikä se ole pelkkää wtf-hämmästelyä. Toisaalta satyyriksi pukeminen on saattanut aiheuttaa Isidore-paralle suurenkin wtf-hetken, sitä ei vain tekstissä nähdä.

Kaunisto oli myös hauskasti ajatellut, että Sade teki Marie-Canstancesta Mariannen, Ranskan valtion symbolin. En tunne sen kummemmin taustaa miten Mariannen hahmo todellisuudessa nimensä sai tai kuka hänet loi, mutta tämä ehdotus on aika kutkuttuva. Hahmo edustaa vielä nykyäänkin vallankumouksen ihanteita, joten olisi ironista, jos sen taustalla lopulta oli aatelisnainen, joka ei todellakaan kannattanut kuninkaan kaatamista. Joka tapauksessa Maison de Luxen tarina jatkuu sarjan seuraavassa osassa Corpuksessa, joka täytyy kyllä ehdottomasti lukea tulevaisuudessa.

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu seikkailee kahdella aikatasolla. Nykyaikana Astburyn kartanon on vallannut filmiryhmä ja siellä kuvataan 1920-luvulle sijoittuvaa elokuvaa. 1900-luvun alussa nuori, intialainen Anahita saapuu Britanniaan ja päätyy hänkin ennen pitkää Astburyyn.

Pidin etekin Anahitan osasta tarinaa. Siinä kirjailija oli saavuttanut haluamaansa vakavan romaanin tuntua. Toisaalta nykyaikaosuus meni turhan paljon romantiikkahömpän puolelle. Rebecca on täydellinen kaikin puolin upeita vaaleita kutreja ja täydellistä hammasriviä myöten. Hän on itse aina työskennellyt kovasti ja ongelmia tuottavat lähinnä muut ihmiset: isä, josta hän ei tiedä mitään, narkkari-äiti ja renttupoikaystävä. Taivaan kiitos, ettei häntä sentään lopussa saavu hakemaan prinssi valkoisella ratsulla, vaikka hän lähteekin Intiaan mukavan miehen kanssa. Anahita sen sijaan tekee vääriä päätöksiä – tai sanotaanko ainakin lukijan näkökulmasta erikoisia - ja ei ole ainakaan koko aikaa täydellisen ihastuttava. Toki hänestäkin tulee aikuisena kaunis, mutta lukija saa tietoa hänen ulkonäöstään monesta lähteestä eivätkö ne kaikki ole ylistäviä niin kuin Rebeccan tapauksessa.

Minusta tuntuu, että hoen kyllästymiseen asti näissä kirjajutuissa sitä, miten jotkut tyylikeinot tms. ovat taitolajeja. Tämän romaanin kohdalla isoin ongelma oli odotuksien petaaminen ja niiden täyttäminen – tai siis täyttämättä jättäminen. Violet Astburyn ja Rebeccan mahdollista sukulaisuutta pedataan niin paljon, että lukija tyylilajin tuntien uskoo jo varsin varhain sieltä löytyvän todellakin jonkinlaisen sukulaisuussuhteen. Kun sitä ei olekaan, lukija hämmentyy ja pettyy. Jos odotukset petetään, on lukijalle jäätävän sellainen olo, että tästähän oli näin jälkikäteen katsoen johtolankoja ympäri tekstiä. Rebeccan juonikuviossa niin ei valitettavasti käynyt.

                                                             -Roona- 

Oppitunti (Zach 3)

 Moikka!

Tämä on jatkoa tarinoille Zach ja Kaupungissa.

Aamuaurinko paistoi jo kirkkaasti, kun Zach heräsi. Joku oli jälleen tuonut hänen pöydälleen tarjottimen, jossa oli tällä kertaa aamiaista. Ruoka tuoksui miellyttävälle, mutta hän ajatteli, että olisi viisainta pukeutua ensin. Zach ei ollut ottanut mukaan muita kuin päällään olevat vaatteet, mutta sen verran hänkin tällaisista operaatioista tiesi, että vaatehuolto hoidettiin aina viimeisen päälle. Hän siis käveli kaapille ja avasi sen huomatakseen, että sieltä todellakin löytyi tähän paikkaan sopiva nuoren miehen perusvaatetus. Hän veti päälleen asun, jonka arveli käyvän ”arkipuvusta” hovissa. Rosa luultavasti kertoisi hänelle, jos hänellä oli jotain väärää päällään. Sitten hän söi kaikki tarjottimelle katetut herkut. Juuri kun hän oli lopettamassa, ovelta kuului koputus ja ilman erillistä käskyä sisään astui miespalvelija. ”Emäntänne odottaa teitä salissa”, hän sanoi ja viittasi, jotta Rick lähtisi seuraamaan häntä.

Heidän asuintiloissaan tosiaan oli pieni vastaanottosali ja sinne palvelija johdatti Zachin. Rosa nyökkäsi palvelijalle ja tämä poistui sulkien oven perässään. ”No niin, tervetuloa Keskivaltakuntaan. Ensimmäinen oppitunti on ikävä kyllä teoriapainotteinen, mutta saat kokea tällä tehtävällä käytäntöä varmasti kyllästymiseen asti”, Rosa sanoi osoittaen samalla tuolia, jolle Zach voisi istuutua. Hän itse kiersi istumaan suuren tummapuisen pöydän toiselle puolelle. Zach katseli pöydälle levitettyä kaaviota, joka hänen pitäisi epäilemättä oppia muistamaan ulkoa ja hän pelkäsi, että tämä oli vielä ensimmäisen kerran yksinkertaistettu versio. Paperin keskellä luki isoin kirjaimin: Aspen II, Keskivaltakunnan kuningas ja seutujen suojelija. Rosa oli huomannut, minne hänen katseensa kiinnittyi. ”Hän on meidän isäntämme, joka on kutsunut Valkoisen suden avustamaan valtakuntaansa tulevissa tapahtumissa.” Zach nyökkäsi. Tämä tieto hänen olisi pitänyt älytä kysyä jo eilisiltana. Kuninkaat harvemmin pitivät siitä, että heidän vieraansa eivät oikeastaan tienneet kenen vieraina olivat.

”Kaaviossa pätevät karttailmansuunnat. Pohjoinen on siis ylhäällä. Tiedät, että minä olen surkea tällaisissa asioissa, mutta toivottavasti tämä auttaa selventämään, mistä eri liittolaiset tulevat”, Rosa sanoi osoittaen summittain eri kohtia. Zach asetti sormensa yhden ympyrän päälle. ”Etelässä siis on Kha-El, jonka sulttaani on nimeltään Malik IV. Ja hänen värinsä ovat kai punainen ja keltainen”, hän sanoi hangaten sormellaan värillisiä rantuja, jotka oli ilmeisesti tehty jonkinlaisella liidulla. Rosa hymyili vinosti. ”Fiksu poika. Opit kyllä tunnistamaan myös juuri oikeat kirkkaan punaisen ja kirkkaan keltaisen sävyt, kunhan näet sulttaanin joukot. Kerropa mitä muuta näet.” Zach huokasi ja alkoi kertoa: ”Pohjoisessa näyttäsi olevan kaksi liittolaisvaltiota, Stelmar ja Litherium. Stelmarin toteemieläin näkyy olevan sininen kissa ja Litheriumin väri tumma vihreä. Lännessä on kolme tasavaltaa, joilla kullakin on oma värinsä joko karmiininpunainen, kupari tai musta. Kaakossa ja lounaassa on yhteesä kuusi.... ei kun seitsemän ruhtinaskuntaa ja ne ilmeisesti kulkevat Kha-Elin mukana. Idässä on Nekaron ja koillisessa vielä Acurin herttuakunta, joka varmaan kantaa viireissään tummanharmaata. Minusta meillä on liittolaisia kaikilla ilmansuunnilla. Ja koska puhutaan liittolaisista on oltava vastustaja. Missä vihollinen siis on?”

Zach veti henkeä ja Rosa loi häneen tyytyväisen katseen. ”Vihollinen on pohjoisessa Stelmarin ja Litheriumin takana. Kaikkien muiden joukot ratsastavat ennen pitkää ensin tänne, mutta heidän pysyvät tietenkin siellä, missä pitää kiirettä. Sota ei ole vielä alkanut, mutta raja-alueilla on levotonta. Opettele kaavio ulkoa nimineen päivineen niin hyvin kuin pystyt huomiseen mennessä, sillä silloin lisäämme siihen jotain uutta.” Zach nyökkäsi miettiväisen näköisenä:  ”Me siis kaikkien näiden mukana käymme pian sotaa. Ja minä toimin sinun assistenttinasi. Taidan kuolla jo pelkästään kaiken sen alle, mitä minun pitää tietää, vai mitä? Varsinaisista taisteluista puhumattakaan...” Rosa purskahti nauruun ja rummutti pöydän pintaa käsillään. ”Sinähän olet varsinainen ilopilleri. Ajettele nyt ainakin aluksi tämä vain hauskana oppimiskokemuksena. Kuten sanoin pääset tutustumaan siihen raskaampaankin puoleen tarpeeksi”, hän sanoi pyyhkien vettä silmistään.

Rosa nousi ja lähti kohti ovea. ”Joka tapauksessa meidän yhteinen aikamme on tältä päivältä ohi. Minun on mentävä tapaamaan kuningasta ja upseereita ja on toivottava, että muistan itse kaikkien nimet.” Niine hyvineen hän meni ja Zach jäi istumaan yksikseen kaaviota tuijottaen. Tuohon tulee vielä vaikka kuinka paljon lisää, hän ajatteli itsekseen. Palvelija astui huoneeseen. ”Minua pyydettiin sanomaan, että voitte halutessanne kierrellä palatsin alueella tai keskikaupungilla. Älkää kuitenkaan menkö kiellettyihin paikkoihin. Tunnistatte ne siitä, että ihmiset välttelevät niitä”, hän sanoi ja kumarsi. Zach nyökkäsi jälleen ja virnisti. Hän päätyisi varmaan vahingossa palvelijoiden tiloihin, mutta kuluttaisi myöhäisiltapäivänsä mielummin ulkona kuin opettalemassa ainakin vielä helppoa kaavaa. Hän nousi, kääri paperin mukaansa ja lähti huoneeseensa.

                                                       -Roona-

Sankarien lapset koulussa

Heippa!

 

Kokeilin kirjoittaa vähän näytelmää. Kohtaus on hieman keskeneräinen, mutta kyseessä olikin kokeilu ;)

 

Kohtaus 1

Luokkatila, jossa pieni määrä oppilaita. Toimivat kuten ketkä tahansa oppilaat. Osa voi olla kääntyneenä tai tuolinsa kääntäneenä jutellakseen vierustoverilleen/ takanaan istuvalle. Kännykät ovat esillä. Opettaja on sijainen

Opettaja: (tulee luokkaan)

Hyvää iltapäivää! Minkäslainen luokka minulla on opetettavana? Mihin minä sen nimilistan oikein laitoin? (kaivelee papereitaan/ laukkuaan)

Ismene:

Ollaan me kaikki täällä. Antigonekin on tänään paikalla.

Antigone: (yrittää läimäistä siskoaan)

Suu kiinni Issu! Mä oon täällä silloin, kun on tarvis.

Opettaja:

Minun luokassani ei huiskita toisia. Siis Antigone ja Ismene ovat paikalla. Entä sitten Eteokles ja Polun.. anteeksi Polyneikes. Onpa erikoinen nimi.

Eteokles ja Polyneikes: (viittaavat ja mumisevat)

Joo.

-Pojat näyttävät siltä, että ovat kokeneet fyysistä väkivaltaa-

Opettaja:

Kauhea miltä te näytätte! Ihan kuin olisitte olleet katutappelussa. Onko kaikki ihan hyvin?

Antigone:

Ne vaan vähän tappeli eilen illalla. Ja terkkari paikkasi ne aamulla. Ei niillä mitään hätää ole.

Opettaja:

Minun pitää nyt kyllä ottaa yhteyttä teidän vanhempiin. Ette voi tulla kouluun tuon näköisinä.

Ismene: (surullisesti)

Äiti on kuollut...

Neoptolemos: (välihuomauttaa)

Ja isä on vähän vinksallaan.

Polyneikes: (huutaa)

Omas on.

Opettaja:

Täällä ei huudeta! Eikä myöskään haukuta toisten vanhempia. Voisikohan huomautuksen tekijä kertoa ystävällisesti nimensä?

Neoptolemos:

Neoptolemos. Saa kutsua Nepikseksi.

Opettaja:

Jaha, tuolla. (tekee merkinnän listaan) Ja sinun täytynee olla Elektra?

Elektra:

Joo. Noi on Orestes ja Telemakhos. (osoittaa poikia nimet sanoessaan)

Opettaja:

No niin. Siinä tapauksessa mehän olemme kaikki paikalla. Kaivakaahan itse kukin matikan kirjat esille.

Telemakhos:

Isä otti mun kirjan vahingossa mukaan työmatkalle, niin mulla ei ole sitä.

Orestes:

Minne sun isä tällä kertaa lähti? Toivottavasti löytää perille ...tai siis takaisin kotiin.

Telemakhos:

Ainakaan mun porukat ei tappele koko ajan.

Opettaja:

Pojat! (itsekseen) Mitähän tästä vielä tulee?

-Roona-