On jouluilta pimennyt

 Heippa!

On jouluilta pimennyt

tienoota valaisee vain kuu

yksin kävelen, hankeen jäljet jää

kohti pellon laitaa vie hitaat askeleet

 

Tähtivalon nään

ja kylmän avaruuden kokonaan

jää valosaaste, häly kaupungin

ja mielen kohti suurempaa suuntaa

 

Missä on tieni määränpää?

Keneen minusta jälki jää?

Tähtipölyäkö olen vain?

Keltä elämän lahjaks sain?

 

Jo pakkanen poskea nipistää

ja nenää salakavalasti pussaa

`Älä sinä ihmislapsi

moisella päätäsi vaivaa!

 

On taivas suuri

ja elämäsi sille silmänräpäys

mut mielikuvituksellas voi

sen ääriin ratsastaa´

 

Nyt huokaan, käännyn takaisin

kohti vanhaa taloa

jonka ikkunoista kutsuvasti

loistaa lämpöö, valoa

 

Palaan luokse muiden

syön, laulan, iloitsen

mut käydessäni nukkumaan

yhä tähtiä muistelen

-Roona-

Elokuvissa LXXXI: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

 Heippa!

Elokuva perustuu Suzanne Collinsin kirjaan, joka on aiemman Nälkäpeli-trilogian esiosa. Osissa näyttelevät Tom Blyth (Coriolanus Snow), Rachel Zegler (Lucy Gray Baird), Hunter Schafer (Tigris, Coriolanuksen serkku), Fionnula Flanagan (vanharouva, Coriolanuksen isoäiti), Josh Andrés Rivera (Sejanus Plith), Peter Dinklage (rehtori Highbottom), Viola Davis (tohtori Volumnia Gaul) ja Jason Schwartzman (Lucky Flickerman). Ohjauksesta vastaa aiemmistakin Nälkäpeli-leffoista tuttu Francis Lawrence.

Oli jotenkin vaikea valita, mitkä nimet kirjoittaisin tuohon ylle. Kirjassa muut ohjaajat, Coriolanuksen luokkatoverit, pääsevät paljon enemmän esille, kun nyt osa ei tule edes mainituksi. Esimerkiksi Ringin sisarukset, jotka tribuutteineen kuolevat areenan pommituksessa, jätetään kokonaan huomiotta. Heidän kuolemansa lienee ollut yhtä suurena tekijänä Gaulin kostossa kuin Felix Ravinstillin (tai no, tietysti Felix oli presidentin poika, mutta joka tapauksessa kirjassa Ringitkin huomioitiin Gaulin puheessa). Tämä on huono asia myös Coriolanuksen hahmokehityksen kannalta, koska esimerkiksi Clemmie jää todella irtonaiseksi ja hänen ”tapaturmansa” käärmeiden kanssa vaikuttaa Coryoon paljon enemmän kuin elokuva kertoo.

Kirja on – niin hassulta kuin se viihteellisen young adult -teoksen kohdalla sanoa – ennen kaikkea luonnetutkielma. Sitä on vaikea tuoda valkokankaalle, ainakaan samaan tapaa kuin aiempia Nälkäpelejä. Monet asiat suorastaan juostaan läpi, jopa itse peli, vaikka se onkin väkivaltaisempi ja toiminnantäyteisempi kuin kirjassa. Aika ironista, että elokuva tekee pelistä katsojaystävällisen, kun kirjassa nimenomaan korostetaan, että se oli katsojille varsin kyllästyttävä (siis myös tämä juuri pelattava kymmenes peli). En tiedä miksi kamerat näkivät myös salakäytäviin, minusta niiden puutteen oli idea luoda odottavaa jännitystä, koska kaikki tribuutit (jotka säilyivät pelin alusta) oleilivat siellä. Ja miten hitossa Coriolanus pääsi areenalle tarkastamaan niitä? Sejanuksen piti lahjoa rauhanvartija päästäkseen sisään. Vähän hassua, että elokuvaan on päästetty pujahtamaan tällaisia epäloogisuuksia, koska kirjassa ne menevät ihan järkevästi (Coryo ei käy areenalla, Sejanus livahtaa sinne salaa). Näitä oli itse asiassa muitakin, mutta niitä ei ole tässä syytä sen kummemmin eritellä. Mietin vain huomasiko kirjaa lukematon, koska osa niistä olisi ainakin minua hämmentänyt.

Pidin siitä, että Tigriksestä oli tehty vielä enemmän Coriolanuksen omatunto, vaikka siitä oli viitteitä kirjassakin. Lucy Grayn laulut oli toteutettu hyvin ja Rachel Zieglerillä on hieno ääni. Akatemian univormu oli superouto hamehousuyhdistelmä, mutta muuten tykkäsin puvustuksesta. Lucy Gray oli alussa jotenkin kärkevämpi kuin kirjassa ja elokuva hyppi tämän ja kirja-Lucyn välillä koko kestonsa ajan (joskin mielestäni kirja-Lucy oli enimmän ajan esillä, mistä toki kiitos käsikirjoittajille ja ohjaajalle).

Joku arvostelija oli kirjoittanut Balladin olevan epäonnistunut Nälkäpelin uudelleen lämmittely. Vaikka kirjan ja elokuvan välillä on tehty paljon isojakin muutoksia, minusta kirjan lukeminen paransi katsomiskokemusta. Enkä usko, että kukaan kirjan lukenut pitää tarinaa uudelleenlämmittelynä, vaikka ei tykkäisikään leffasta. Itse jään positiivisen puolelle, vaikka täydellisyydestä ollaan vielä kaukana. Kaikki kunnia niille, jotka ovat tuoneet valkokankaalle melko valkokangasepäystävällisen kirjan jokseenkin onnistuneesti.

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osa 9

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Harry Potterin hahmot ja maailma kuuluvat J. K. Rowlingille ja Warner Bros:lle. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Vuosi oli hurahtanut, vaikka aika tuntui mataneen. Weasleyt istuivat kuistilla viettämässä loppukesän iltapäivää, kun Harry poksahti pihaan. Percyä hymyilytti äidin juostessa huseeraamaan vieraan ympärille, mutta hän vakavoitui huomatessaan pojan ilmeen. 

Harry käveli heidän luokseen Mollyn käsipuolessa. ”Olin tutkimassa Kalkaroksen jäämistöä. Minähän kerroin, että sain kutsun.” 

Niin, Harry oli lähettänyt sekä sanan että kirjeen Ginnyn mukana, kun tämä oli tullut muutamaksi päiväksi Kotikoloon. Käytännössä Ginny asui Harryn luona Kalmanhanaukiolla. 

”Ei sillä turkasella varmaan paljon ollut”, Ron tuhahti happamesti. 

Harry huoahti. ”Niin vaatteita lähinnä ja sen sellaista, tiedättehän. Mutta hyvästä piilosta, aivan erään kaapin perältä löysin muistopullon. Sen voi katsoa Dumbledoren vanhassa ajatuseulassa, kysyin jo McGarmivalta. Etiketin yläosa on sutattu, mutta alhaalla lukee selvästi Percy Weasley.” Hän veti pullon taskustaan ja ojensi sen Percylle, jonka kasvot olivat valahtaneet harmaiksi. 

”Pitääkö hänen kiusata Perceä vielä haudan takaakin?” Charlie murahti. ”Pahoittelut, Harry.” 

”Hän on ollut kurja vähän kaikille. En halua lakaista pois huonoja asioita vaan tuoda esille hyvät”, Harry totesi säestäen sanojaan olan kohautuksella.

Percy tuijotti pullossa haihtuvaisena leijuvaa muistousvaa. 

”Onko siinä ollut alun perin minun nimeni, kultaseni?” 

Kaikki häntä ja isää lukuun ottamatta kääntyivät katsomaan Mollya kysymyksestä yllättyneinä. Sillä hetkellä Percy toivoi ensimmäistä kertaa elämässään, että he kaikki olisivat jästejä, koska silloin olisi vain voinut todeta, että suttaus oli silmälle liikaa. 

”Haluatko, että katson loitsulla?” hän onnistui kysymään. 

Molly pyöritti päätään. ”Ei tarvitse. Haluaisin kuitenkin nähdä sen sinun kanssasi, jos se sopii sinulle.” 

Percy nyökkäsi luoden katseen hämmentyneisiin sisaruksiinsa ja pöllämystyneeseen Harryyn. 

”Mitä tämä oikein on, äiti?” Billin ääni oli hyvin vakava. 

Molly huokasi raskaasti. ”Keskustelemme asiasta, kunhan olemme Percyn kanssa nähneet tuon muiston. Harry-kulta, luuletko, että rehtori McGarmiwa panisi kovasti pahakseen, jos ilmiintyisimme nyt heti Tylypahkan maille? Hänhän on siellä, eikö vain?” hän totesi kääntyen Harryn puoleen. 

”Ei ja on hän siellä… ööh…”, poika-joka-elää ei keksinyt muuta sanottavaa ja napsautti suunsa kiinni. 

Molly meni hakemaan sauvansa. Percy lähti kiltisti hänen peräänsä juuri, kun muu perhe sai sanaisen arkkunsa auki. He ilmiintyivät pois keittiössä ja katraan tyynnyttely jäi Arthurille.

He poksahtivat niin lähelle Tylypahkaa kuin se vain oli mahdollista. He törmäsivät melkein heti Hagridiin, jota pyysivät viemään heidät McGarmiwan puheille. Rehtorin kanslia oli muuttunut siitä, kun Percy oli viimeksi ollut siellä. Varmaankin rohkelikon aiempi tuvanjohtaja oli uudelleensisustanut sitä. 

McGarmiwa tervehti heitä lämpimästi, mutta hän oli ihmeissään. ”Potter kyllä lähetti minulle suojeliuksen, jossa kysyttiin ajatusseulan käytöstä. Luulin, että hän tarkoitti itseään”, hän sanoi ohjatessaan vieraat esineen luo. 

”Severus Kalkaroksen jäämistöstä löytyi muisto, joka oli osoitettu Percylle”, Molly selitti. 

Percy tunsi McGarmiwan terävien silmien viivähtävän itsessään ja arveli rehtorin päätelleen jotain oikeaan suuntaan. Nainen lausui loitsun ja kaatoi Percyn ojentaman pullon sisällön altaaseen. ”Painakaa kasvonne hahtuvien pintaa, niin pääsette sisään muistoon”, hän vielä ohjeisti. Molly ja Percy tekivät työtä käskettyä.

He olivat melko vaatimattoman näköisen mökin ainoassa huoneessa. Kalkaros istui ja tuijotti noidankattilaa, jossa oli kaiketi taikajuomaa. Percyä kylmäsi hänen huomatessaan, että yksi huoneessa olijoista oli Bellatrix Lestrange. 

”Mutta Weasleythän ovat puhdasverisiä”, Kalkaros totesi lyödyllä äänellä. 

Bellatrix leikitteli sauvallaan tullessaan lähemmäksi lattialla istuvaa poikaa. ”Verenpettureita he ovat. Ei sellaisista ole väliksi. Mestari haluaa uskollisuuden osoituksen.” Percystä tuntui, että uskollisuuden osoituksen halusi yhtä lailla tuo hulluus silmissään kiiltävä noita. 

”Hän päästää sinut helpolla poika. Ei tarvitse tappaa ketään”, murahti Bellatrixin viereen tullut mies, jonka Percy nyt tunnisti tämän puolisoksi Rodolphukseksi. Äiti puristi hänen kättään niin tiukasti, että sattui.

”En ole koskaan tehnyt sellaista… minä” Kalkaroksen sanat haipuivat pois. 

Bellatrix naurahti häijysti. ”No, se ei ole vaikeaa. Varsinkin, kun juot tuon keittelemäsi liemen.” 

He vaativat häntä raiskaamaan minut, Molly kuiskasi järkyttyneenä. 

Percy esti vaivoin yökkäyksen. Hän oli kuullut, että kuolonsyöjien initaatioriitit olivat hirvittäviä, mutta mitään tällaista hän ei ollut voinut kuvitella. Kalkaros tuijotti jälleen pataa. Percy yritti kurkistaa mitä kummaa siellä oli, sillä he seisoivat juuri pojan selän takana. Maitomainen neste muodosti pintaansa kauniita kiehkuroita. Äkkiä Bellatrix oli siinä ja Percy perääntyi lähes hypähtäen. Nainen kauhaisi lientä parempia päiviä nähneeseen kolpakkoon. Hän astui Kalkaroksen luo niin lähelle, että saattoi asettaa astian pojan huulille.

”Pistähän vauhtia.” 

Kalkaros avasi kiltisti suunsa ja nieli kaiken mukin sisällön. Sen takia hän tuoksui kitkerältä juurikkaalta, Molly mutisi kuin itsekseen. Muisto sumeni ja päättyi. He nostivat kasvonsa seulasta. McGarmiwa mittaili heitä ja käski sitten kummankin topakasti istumaan. 

”Minä kaadan teille lasit tuliviskiä. Näytätte olevan sen tarpeessa.” 

Viski poltti matkalla alas, kun Percy kaatoi snapsin kurkkuunsa. 

”Mistä tässä oikein on kysymys?” McGarmiva kysyi lempeästi. 

Äiti huokasi raskaasti ja Percy käsi hakeutui vaistomaisesti hänen olalleen. ”Jos et pahastu Minerva, meidän on keskusteltava kaikesta ensin perheen kesken.” Toinen nainen nyökkäsi tässä välissä. ”Ja pyytäisin, että toimittaisit tuon muiston taikaministerille. Siinä on tärkeää todistusaineistoa kuolonsyöjien teoista.”

”Tietenkin Molly.” 

Rehtori ei kysellyt sen enempää. Vaikka hänellä täytyy olla tuhat kysymystä, Percy ajatteli. Äiti nousi ja McGarmiva saattoi heidät aina tilusten laidalle saakka, josta he saattoivat ilmiintyä kotiin. Kotikolon olohuoneessa kihisi, kun he astuivat sisään. Molly istahti Arthurin viereen sohvalle, johon Charlie teki tilaa, mutta Percy jäi seisomaan perheenjäsentensä rinkiin. 

”Mitä siinä muistossa oli?” Ginny ei enää kyennyt pitämään kysymystä sisällään. 

Percy tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Isä oli kiertänyt kätensä äidin ympäri. 

”Tämä on aloitettava paljon kauempaa kuin muistosta”, äiti huokaisi hiljaa. Hänen poskilleen valui kyyneleitä. 

”Jospa minä kerron”, Percy änkytti. ”Severus Kalkaros oli minun isäni.”

Tyrmistys oli käsinkosketeltava. Fleur kätki kasvonsa Billin olkapäähän, Ron ja Hermione puristivat toistensa käsiä ja Ginny työntyi kiinni Harryyn. 

”Mutta eihän se ole mahdollista. Ei voi olla”, George sopersi. 

Percy puri hampaansa yhteen. ”On se. Minä sain alkuni, kun… Hän lunasti sillä tavalla paikkansa kuolonsyöjissä.” Kukaan ei sanonut vähään aikaan mitään. 

”Kuinka kauan olet tiennyt tästä?” Charlie osoitti sanansa Percylle, joka joutui kröhäisemään kurkkunsa auki. 

”Sain tietää viimeisellä lukukaudellani. Kalkaros oli unohtanut äidin kirjoittaman viestin pöydälleen ja minä luin sen.” 

”Entä sinä, isä?” Bill kysyi Arthurilta. 

”Äitinne kertoi minulle sen jälkeen, kun Harry oli valittu Kolmivelhoturnajaisiin. Meillä oli täällä kokous, jossa Kalkaroskin oli mukana. Hän paljasti silloin Mollylle, että asia oli selvinnyt Percylle useita kuukausia sitten.”

Ron aukoi suutaan ja värisi silminnähden raivosta. Tuo olisi huvittavaa, jos tilanne olisi toinen, Percy ajatteli, sillä Hermione oli jopa kaapannut veljen kainaloonsa rauhoittaakseen tätä. Ginny oli mennyt äidin luo ja tarttunut tätä käsistä. 

Kun puhe taaskin jähmettyi, Arthur otti ohjat käsiinsä. ”Äitinne on parasta mennä lepäämään hetkeksi. Tällaista on kova kertoa omille rakkaille lapsilleen.” Hän ohjasi kiitollisen näköisen Mollyn pois olohuoneesta. 

Kului ehkä minuutti ja sitten Ron räjähti. ”Kai sen paskiaisen muisto sentään oli anteeksipyyntö?” 

Percy tunsi, kuinka kaikki odottivat häneltä vastausta. ”Ei ollut. Me vain näimme, millaiset olosuhteet vaikuttivat… tekoon.” 

”Mitkä ne sitten olivat?” kysyi luonnottoman vaaleaksi kalvennut Harry.

Percyn teki mieli oksentaa palatessaan muistoon. ”Hänelle juotettiin jotain lientä, pimeää taikuutta varmaan. He tiesivät, ettei Kalkaros pystyisi tekemään sitä ilman, vaikka kovasti halusikin osoittaa olevansa arvollinen kuulumaan Tiedät-kai-kenen seuraajiin. Minä… minusta tuntui siltä, että Bellatrix Lestrangella oli pitkät kyntensä pelissä siinä, mikä… tehtävä… Kalkarokselle lopulta annettiin.” Hänen oli pakko pysähtyä, sillä ajatus siitä, että hän oli saanut alkunsa ilman rakkautta kummaltakaan puolelta, kuristi häntä, kuten useasti aiemminkin. 

Harry nyökkäsi konemaisesti ja vetäytyi Ginny vanavedessään keittiöön. Se oli kuin lupa muillekin lähteä huoneesta.

Percy käveli kuistille ja päästi hengityksensä raskaasti ulos. Hän tuijotti loppukesän kukoistavaa nurmea ja koetti rauhoittua. 

”Perce” Percy hätkähti takaansa kuuluvaa heikkoa ääntä. 

George tuli hänen vierelleen. Veli oli laiha ja riutunut. Oli liikaa hänelle kuulla tämä, Percy mietti. Georgen alkaessa itkeä hän kääntyi taputtaakseen tätä lohduttavasti selkään, mutta Georgepa tarrautuikin häneen ja hän tunsi veljen kasvot rintaansa vasten. 

”Georgie”, hän mumisi kykenemättä kokonaan peittämään yllättyneisyyttään tämän tunteenosoitukseen. Percy kuitenkin sai sormensa upotetuksi silittämään veljensä punaista tukkaa. ”Anteeksi, Georgie, anna anteeksi”, hän kuiskasi käheästi. 

George nosti kyyneleisen katseensa häneen. ”Minä… lu-luulin hetken…että… kauhean hetken… sinä et ole veljemme ollenkaan”, hän virkkoi katkonaisesti.

Percy pysäytti kätensä. ”Olen pahoillani, etten se ollut minä.” 

Georgen ote piukkeni lähes ilmat pihalle työntäväksi. ”Ei… mi-minä kuolen, Perce, jos menetän vielä yhdenkin teistä. Fred…” hänen äänensä murtui nyyhkytykseksi. 

Percy painoi Georgen takaisin syliinsä. Hänen sydämensä oli kuin varkain hieman keventynyt. Minulla on perhe, joka rakastaa minua kaikesta huolimatta, Percy ajatteli ja halasi pikkuveljeään tiukemmin.

Loppu

-Roona-

Mietteitä kirjasta XXCVIII: Värittömän miehen vaellusvuodet, Suojelija ja Sarasvatin hiekkaa

 Heippa!

Tsukuru Tazaki kuuluu viiden nuoren tiiviiseen porukkaan. Kaksi tyttöä ja kolme poikaa ovat luvanneet pysyä parhaina ystävinä ikuisesti. Mutta kun Tsukuru eräänä päivänä yrittää soittaa ystävilleen, yksikään heistä ei halua puhua hänen kanssaan. Käy selväksi, että Tsukuru on noin vain suljettu ulos porukasta. Siitä lähtien selittämätön hylkääminen varjostaa Tsukurun koko elämää. Hänestä tulee oman elämänsä sivustakatselija, väritön mies. Vuosia myöhemmin Tsukuru tapaa neuvokkaan Saran ja rakastuu. Sara kuitenkin vaistoaa, että menneisyys painaa Tsukurun mieltä edelleen, eikä halua ryhtyä vakavaan suhteeseen ennen kuin Tsukuru on selvittänyt, mitä ystävyksien kesken oikein tapahtui. Saran avulla Tsukuru kerää rohkeutensa ja lähtee matkalle menneisyytensä hämärimpiin kerroksiin. Arvoitusta selvittäessään Tsukuru päätyy myös Suomeen, jonne yksi entisistä ystävistä on muuttanut.

Värittömän miehen vaellusvuodet olikin erilainen kuin aiemmin lukemani Murakamit. Tyyli on kyllä hyvin tuttu, mutta hahmoilla on nimet toisin kuin yleensä. Nimillä on vieläpä varsin suuri merkitys, ainakin päähenkilön mielessä. Viisikko vaikutti minusta hyvin tavalliselta nuorten muodostamalta tiiviiltä porukalta. Tätä kirjoittaessa tulee mieleen huono analogia Harry Potterin Kelmeihin, mutta itse ymmärsin tämän viisikon haikailun paremmin kuin monien Potter-fanien haikailun Kelmeihin. Tässä nimenomaan se viisikon yhteys ja harmonia olivat tärkeät, kun Kelmeissä taas korostuivat mahtavat yksilöt, jotka olivat kohtalon oikuista päätyneet yhteen. Sara oli reipas hahmo ja pidin myös Haidasta ja olisinkin toivonut, että olisi saatu tietää, mitä hänen elämän tielleen tapahtui.

Kaksi legendaarista taistelua. Yksi peloton soturi. Antiikin Kreikan taistelukentille sijoittuva sarja jatkuu. Themistokles johtaa sotien runtelemaa Ateenaa. Hän on menettänyt suosiotaan, mutta kahta asiaa ei kukaan voi kiistää: Themistokles on ansioitunut soturi, ja Persian armeija lähestyy. Themistokleen on taisteltava suojellakseen kaupunkiaan, eivätkä persialaiset ole ainoa sitä uhkaava vihollinen. Ylittämätön Conn Iggulden ei vain kuvaile legendaarisia taisteluita ja antiikin maailmaa, vaan herättää historian eloon. Kuin olisi itse taistelukentällä, taistelemassa henkesi puolesta.

Takakannen on kyllä kirjoittanut joku Themistokleen todellinen fanipoika, koska ei hän nyt ihan noin keskeinen kirjassa ole. Aristeides, Ksantippos ja spartalaiset, puhumattakaan persialaisten upseereista ja Makedonian Aleksanterista, näyttelevät hyvin tärkeitä osia Igguldenin tarinassa. On syytä ottaa huomioon, ettei Themistokles osallistunut Plataiain taisteluun eikä Mykalen meritaisteluun, vaan oli näiden aikana nimenomaan hallitsemassa Ateenaa ja sen siviilejä. Minua vähän hämmensi, kun Arifron pääsi kansankokoukseen jo täytettyään kahdeksantoista, mutta useammin kuitenkin sanottiin, että miehen piti olla kolmekymmenvuotias voidakseen osallistua. Ateenalaiset miehet saavuttivat täysivaltaisen kansalaisuuden meidän kannaltamme melko myöhäisellä iällä. Muistelisin, että oikeus äänestää tuli vasta silloin kolmekymppisenä eli Iggulden ei vain tehnyt sitä tarpeeksi selväksi.

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani. Se on fiktio, jonka lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkien raunioita. Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii merenpohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mitä alueella oikein tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten? Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työtoveriksi ilmaantuu outo mies, venäläinen Sergei Savelnikov. Juuri samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen törmää tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamasaarten suuret, mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla. Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian tajutaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, nyt on tosi kyseessä. Mutta onko tutkijoilla aikaa tarpeeksi? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä ja riittävätkö nekään enää?

Tätä oli mielenkiintoista lukea nykytilanteesta käsin. Sergei jutteli Venäjän presidentin kanssa puhelimessa perin rennosti ja mutkattomasti. Tutkijat olivat kyllä äärimmäisen huolissaan tilanteesta, mutta minulle jäi epäselväksi kuinka paljon ”ulkopuolinen” maailma oli romaanissa tilanteen tasalla. Missään vaiheessa ei puhuttu esimerkiksi yleisestä paniikista, jota vastikäinen koronapandemiakin aiheutti. Kirjassa kuitenkin suljettiin käsittääkseni iso määrä ydinvoimaloita hyvin nopealla aikataululla, joten luulisi, että tavallisille kansalaisillekin tuli/annettiin jotain tietoa, jos ei muuten niin siitä, miksi moni menetti työpaikkansa (oletan, että ydinvoimala työllistää melko paljon porukkaa). En pitänyt Isomäen tyylistä kirjoittaa parisuhteita, se oli jotenkin todella neutraali, siis sellainen tididii mepä ollaan tässä naimisissa tai tididii tässä rakastuttiin ja päätettiin mennä naimisiin. Muuten tykkäsin kirjasta kyllä kovasti.

-Roona-