Mietteitä kirjasta XXCVIII: Värittömän miehen vaellusvuodet, Suojelija ja Sarasvatin hiekkaa

 Heippa!

Tsukuru Tazaki kuuluu viiden nuoren tiiviiseen porukkaan. Kaksi tyttöä ja kolme poikaa ovat luvanneet pysyä parhaina ystävinä ikuisesti. Mutta kun Tsukuru eräänä päivänä yrittää soittaa ystävilleen, yksikään heistä ei halua puhua hänen kanssaan. Käy selväksi, että Tsukuru on noin vain suljettu ulos porukasta. Siitä lähtien selittämätön hylkääminen varjostaa Tsukurun koko elämää. Hänestä tulee oman elämänsä sivustakatselija, väritön mies. Vuosia myöhemmin Tsukuru tapaa neuvokkaan Saran ja rakastuu. Sara kuitenkin vaistoaa, että menneisyys painaa Tsukurun mieltä edelleen, eikä halua ryhtyä vakavaan suhteeseen ennen kuin Tsukuru on selvittänyt, mitä ystävyksien kesken oikein tapahtui. Saran avulla Tsukuru kerää rohkeutensa ja lähtee matkalle menneisyytensä hämärimpiin kerroksiin. Arvoitusta selvittäessään Tsukuru päätyy myös Suomeen, jonne yksi entisistä ystävistä on muuttanut.

Värittömän miehen vaellusvuodet olikin erilainen kuin aiemmin lukemani Murakamit. Tyyli on kyllä hyvin tuttu, mutta hahmoilla on nimet toisin kuin yleensä. Nimillä on vieläpä varsin suuri merkitys, ainakin päähenkilön mielessä. Viisikko vaikutti minusta hyvin tavalliselta nuorten muodostamalta tiiviiltä porukalta. Tätä kirjoittaessa tulee mieleen huono analogia Harry Potterin Kelmeihin, mutta itse ymmärsin tämän viisikon haikailun paremmin kuin monien Potter-fanien haikailun Kelmeihin. Tässä nimenomaan se viisikon yhteys ja harmonia olivat tärkeät, kun Kelmeissä taas korostuivat mahtavat yksilöt, jotka olivat kohtalon oikuista päätyneet yhteen. Sara oli reipas hahmo ja pidin myös Haidasta ja olisinkin toivonut, että olisi saatu tietää, mitä hänen elämän tielleen tapahtui.

Kaksi legendaarista taistelua. Yksi peloton soturi. Antiikin Kreikan taistelukentille sijoittuva sarja jatkuu. Themistokles johtaa sotien runtelemaa Ateenaa. Hän on menettänyt suosiotaan, mutta kahta asiaa ei kukaan voi kiistää: Themistokles on ansioitunut soturi, ja Persian armeija lähestyy. Themistokleen on taisteltava suojellakseen kaupunkiaan, eivätkä persialaiset ole ainoa sitä uhkaava vihollinen. Ylittämätön Conn Iggulden ei vain kuvaile legendaarisia taisteluita ja antiikin maailmaa, vaan herättää historian eloon. Kuin olisi itse taistelukentällä, taistelemassa henkesi puolesta.

Takakannen on kyllä kirjoittanut joku Themistokleen todellinen fanipoika, koska ei hän nyt ihan noin keskeinen kirjassa ole. Aristeides, Ksantippos ja spartalaiset, puhumattakaan persialaisten upseereista ja Makedonian Aleksanterista, näyttelevät hyvin tärkeitä osia Igguldenin tarinassa. On syytä ottaa huomioon, ettei Themistokles osallistunut Plataiain taisteluun eikä Mykalen meritaisteluun, vaan oli näiden aikana nimenomaan hallitsemassa Ateenaa ja sen siviilejä. Minua vähän hämmensi, kun Arifron pääsi kansankokoukseen jo täytettyään kahdeksantoista, mutta useammin kuitenkin sanottiin, että miehen piti olla kolmekymmenvuotias voidakseen osallistua. Ateenalaiset miehet saavuttivat täysivaltaisen kansalaisuuden meidän kannaltamme melko myöhäisellä iällä. Muistelisin, että oikeus äänestää tuli vasta silloin kolmekymppisenä eli Iggulden ei vain tehnyt sitä tarpeeksi selväksi.

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani. Se on fiktio, jonka lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkien raunioita. Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii merenpohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mitä alueella oikein tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten? Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työtoveriksi ilmaantuu outo mies, venäläinen Sergei Savelnikov. Juuri samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen törmää tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamasaarten suuret, mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla. Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian tajutaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, nyt on tosi kyseessä. Mutta onko tutkijoilla aikaa tarpeeksi? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä ja riittävätkö nekään enää?

Tätä oli mielenkiintoista lukea nykytilanteesta käsin. Sergei jutteli Venäjän presidentin kanssa puhelimessa perin rennosti ja mutkattomasti. Tutkijat olivat kyllä äärimmäisen huolissaan tilanteesta, mutta minulle jäi epäselväksi kuinka paljon ”ulkopuolinen” maailma oli romaanissa tilanteen tasalla. Missään vaiheessa ei puhuttu esimerkiksi yleisestä paniikista, jota vastikäinen koronapandemiakin aiheutti. Kirjassa kuitenkin suljettiin käsittääkseni iso määrä ydinvoimaloita hyvin nopealla aikataululla, joten luulisi, että tavallisille kansalaisillekin tuli/annettiin jotain tietoa, jos ei muuten niin siitä, miksi moni menetti työpaikkansa (oletan, että ydinvoimala työllistää melko paljon porukkaa). En pitänyt Isomäen tyylistä kirjoittaa parisuhteita, se oli jotenkin todella neutraali, siis sellainen tididii mepä ollaan tässä naimisissa tai tididii tässä rakastuttiin ja päätettiin mennä naimisiin. Muuten tykkäsin kirjasta kyllä kovasti.

-Roona-