Mietteitä kirjasta XI: Haudattu jättiläinen

Heippa!

Kirja pureutuu kuningas Arthurin legendaan varsin kiinnostavasta näkökulmasta. Se pohtii myös mikä merkitys on muistamisella ja unohtamisella. Tarina alkaa siitä, kun vanha pariskunta Axl ja Beatrice lähtevät pienestä yhteisöstään kohti poikansa kylää. Kumpikaan ei vain ihan tarkalleen muista missä tuo kylä sijaitsee tai miksi he eivät ole siellä niin kovin pitkään aikaan vierailleet. He tapaavat matkallaan kaksi soturia, jotka kumpikin tuntuvat muistavan Axlin jostakin menneisyydestä.

Sir Gawain on hellyttävä surullisen hahmon ritari. Hän ei oikein tunnu onnistuvan tehtävässään, joka on vuorilla asuvan naaraslohikäärmeen tappaminen. Tässäkin toki piilee oma jujunsa, kuten lukija saa huomata, kun soturi Wistan pyrkii samoille apajille. Pääasiassa Gawain on kuitenkin varsinainen Don Quijote, jolle on tärkeintä toimia ritarillisesti ja kunnioittaa Arthuria ja tämän muistoa. Saksisoturi Wistan taas on dynaaminen tekijätyyppi, joskin Ishiguro osoittaa, että kumpikin on viisas ja että miehet kunnioittavat toisiaan. 

Kun puhutaan kuningas Arthurista, on luonnollista, että myös Merlin astuu kuvaan jossain vaiheessa. Ja kun puhutaan Merlinistä, no tuskin selvitään ilman magiaa. Pidin kovasti siitä miten Ishiguro oli tuonut maagiset elementit mukaan tarinaan. Ne olivat orgaaninen osa sitä, mutta nimenomaan korostui taikaa käyttämättömien näkökulma (ja se ei ollut noitavainoinen!). Samoin ajatus siitä, että taikuus ja tavallinen elämä voivat elää hyväksyvästi rinta rinnan, oli mieleeni. Tässäkin toki pelätään noitia, ei Ishiguro ole poistanut ihmisen ikiaikaista pelkoa itselleen vieraaseen, mutta on virkistävää, kun fantasiakirjoissa yleinen mustavalkoisuus puuttuu. Pikemminkin magian pelko/ hyväksyminen näyttäytyy harmaan eri sävyissä.

Ishiguron tyyli on soljuva ja lyyrinen ja siksi erittäin mukavaa luettavaa. Tähän liittyen on hypättävä kahdelle sivupolulle: 

1    1. Nyt ymmärrän paremmin, mikä Paolo Coelhossa minua ärsytti. Coelho nimittäin voisi kirjoittaa juuri näin mikäli ei olisi ottanut ohjelmakseen keittiöfilosofisesti julistaa, että jos tajuaa asian X, niin on löytänyt elämän/ rakkauden/ maailman tms. tarkoituksen. Ishigurokin nimittäin pohtii samanlaisia teemoja etenkin rakkauden merkitystä, mutta hienovaraisesti jättäen lukijalle tilaa ajatella asiaa juuri niin syvällisesti kuin haluaa. 

2   2. Voi sitä henkilöä, joka kirjoitti suomennetun Twilightin takakanteen Edwardin ja Bellan lyyrisestä romanssista. Ishiguroa lukiessa tuli ajateltua, ettei Meyerin tekstissä kyllä ollut mitään lyyristä. Ishiguron tyyli saa tuntemaan suurta myötätuntoa vanhaa pariskuntaa kohtaan ja hurraamaan heille, kun taas Meyerin … no, saa toivomaan, että Bella muutettaisiin mahdollisimman nopeasti vampyyriksi ja kirja etenisi kiinnostavampiin asioihin kuin Bellan ja Edwardin suhde. 

Pitkästä aikaa minä oikeasti nautin lukemisesta. Oli huippua ja innostavaa palata joka lukukerralla Haudatun jättiläisen pariin. Vaikka tämä ei minusta ollut Game of Thrones sydämellä (jonkun kriitikon vertaus), niin voin suositella kirjaa lämpimästi GoT-faneille ja kaikille muillekin.

                                                                   -Roona-

Paloja, osa 5

Hej på dig!

Nämä ovat viimeiset palat, ainakin toistaiseksi. Ja viimenen kopioitui (taas) jostain syystä eri fontilla, onneksi tätä ei käy joka kerta :)

”Kukapa olisi uskonut?”, sanoi Nella sulkiessaan lehden. ”Mitä niin?”, kysyi Arttu sohvalta. ”Että talouslama iskee näin ennennäkemättömän pahana. Kaikilta loppuu työt eikä kellään oo enää rahaa ostaa mitään”, ilmoitti Kiti astellessaan huoneeseen. ”Ei kai nyt sentään.” Arttu oli noussut ylös ja katsoi tyttöjä nyt terävämmin. ”Sun pitäis oikeesti joskus malttaa lukea lehdestä muutakin kuin urheilusivut. Sä et varmaan tietäis maailmanlopustakaan ennen kuin menisit ulos ja huomaisit, että kaikki muut ihmiset on kadonnu”, nauroi Kiti. ”Haluisko herrasväki nyt kuitenkin kuulla sen jutun, joka mua ihmetytti?”, Nella kysyi närkästyneenä. ”Tietysti halutaan Nellis. Kerro vaan”, Kiti tyynnytteli. ”No joku huippurikas liikemies yrittää perustella amurintiikerin ampumista ja ne perusteet aiotaan hyväksyä! Tossa on kyllä jotain mätää.”
   
Kukat levittivät siitepölyä ympäriinsä ja tuoksuivat huumaavilta. Perhoset lentelivät kukasta kukkaan kilvan ampiaisten kanssa. Niitty loisti upeissa väreissä, kesän upeimmissa. Tytöt kävelivät pitkin vihreää ruohomattoa ja ihailivat kesän kauneutta. He istahtivat mättäille keskelle niittyä. Heidän äänensä kiirivät iloisina yli seudun. Tyttöjen nauru helisi ja he puhelivat keskenään. Niityn reunassa solisi kirkasvetinen puro. Sen raikasta vettä oli hyvä janoisen juoda. Sananjalat leyhyivät puron varrella ja sinivuokot kurottelivat siihen päin. ”Onko ihanampaa aikaa elää kuin kesä, jolloin kaikki kukkii?”, sanoi runollinen Marie. ”Sinä rakastat niin talvea, kevättä kuin syksyäkin. Miten sinulla riittää rakkautta vielä kesällekin?”, kysyi Olivia hymyillen. ”Mariella riittää rakkautta jakaa, vaikka koko maailmalle, jos on tarvis”, totesi Ofelia. ”Mutta nyt otetaan eväät esille ja syödään.”

Tunnustan tehneeni virhearvion. Ei, älä naura, tämä on nöyrä tunnustus. Nämä tyypit olivatkin paljon epäilevämpiä kuin luulin. Istun sellissä (kaikkein pimeimmässä) ja yritän välttyä koskemasta täällä viliseviin rottiin. Pääsen kyllä pois, siitä ei liene huolta. Minähän osaan aiheuttaa sählinkiä. Yksi palvelijapojista on jutellut kanssani useampana päivänä. Hän tietää yläkerran juorut ja on loistava kertoja. Häntä on ilo kuunnella. Hän ei ole saanut koulutusta (tasan ei käy onnen lahjat), mutta on oikein fiksu ja pärjäisi varmasti hyvin opiskelussa. Kerro Arille, että minua harmittaa kovasti, kun en näe lukea Raamattua. Joonasta täytyi tuntua tältä valaan vatsassa. Toivottavasti teillä sujuu hyvin, ettekä ole joutuneet vaikeuksiin (älkää vain tämän innostamana hankkiko niitä!). Minä palaan pian paimentamaan teitä, jahka pääsen täältä.

”Heitä oli satoja”, sanoi Adel ja katseli säikähtäneenä ympärilleen kuin olisi vieläkin voinut nähdä hyökkääjät. ”Sanoisin, että vain noin kuutisenkymmentä nopeasti liikkuvaa”, totesi Inkmar kuivasti. ”Minä arvioisin määrän samaksi, mutta ymmärrän, että sinun maallikon silmissäsi he moninkertaistuvat Adel”, sanoi Fan tiukasti katsellen Adelia jääsilmillään. ”Kuinka kauan te pidätte minua keltanokkana?”, Adel tiuskaisi. ”Kuinka paljon minun silmieni pitää nähdä ennen kuin olen sopiva joukkoonne?” ”Turha suuttuminen on pahasta. Hillitse itsesi. Ehdit vielä nähdä liikaakin”, sanoi Fan turhankin tyynesti. Adel liikahteli levottomasti. Fan ja Inkmar kävivät taas yhtä sanattomista keskusteluistaan, joihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Hän olisi voinut lähteä, mutta silti jokin piti hänet huoneessa. Noiden kahden olemuksella saattoi olla siinä osansa.

Kerran halloween yönä rouva Haamun ovelle koputettiin. Siellä on hänen poikansa ystävä Kasper-kummitus sekä tämän kaveri Zeta-zombi. ”Lähteehän Henkka karkki ja kepponen – kierrokselle?”, kysyi Kasper. ”Tietysti”, sanoi rouva Haamu. ”Tulehan Henkka ystäväsi odottavat”, hän huikkasi sisälle. Sieltä Henkka jo saapuikin suurine kepposkasseineen. ”Älkää sitten säikytelkö ihmisiä liikaa”, huusi rouva Haamu heidän peräänsä, kun he lähtivät. Iloinen joukkio kiersi ovelta ovelle. Ihmiset hymyilivät heille ja antoivat heille paljon makeisia ja omenia. He päättivät mennä Kasperin luokse laskemaan saalistaan. Rouva Kummitus oli juuri laittamassa keskiyön päivällistä, kun he saapuivat. ”Syöttehän kaikki meillä?”, hän kysyi. ”Ilomielin”, vastasi aina ystävällinen Zeta. ”Laitan tänään Kasperin lempiruokaa veriohukaisia ja tomaattikastiketta”, totesi rouva Kummitus mielissään.

Minna istui yksin penkillä ja odotti linja-autoa. Hän näppäili tekstiviestiä ja panoi sen menemään. Bussi oli myöhässä ja luntakin alkoi sataa. Nyt etuvalot kuitenkin jo näkyivät ja bussi kurvasi pysäkille. Minna nousi kyytiin ja maksoi lippunsa. Hän meni istumaan bussin keskivaiheille vapaaseen penkkiin ja laittoi kuulokkeet korvilleen. Hän havahtui, kun joku koputti häntä olkaan. "Voiko tähän istua?”, kysyi noin hänen ikäisensä poika. Minna katsahti ympärilleen. Täysin vapaita paikkojakin oli vielä jäljellä. ”Joo”, hän sanoi sitten. Hän siirsi tavaroitaan omaan jalkatilaansa, jotta poika mahtuisi paremmin. ”Oletko sä menossa pitkällekin?”, poika kysyi. Minna kohautti harteitaan. ”Kaupunkiin vain.” Poika nyökkäsi: ”Minä olen menossa kotiin Tampereelle. Kävin moikkaamassa isovanhempia täällä maalla.” Miksihän hän haluaa jutella, Minna mietti.

 
”Vai vaihto-oppilaaksi?” Ellin isä raapi päätään. ”Mitäs mieltä äiti on tästä?” ”Onko sinulla ajatuksissa, joku tietty maa?”, kysyi äiti. ”No, mä oon ajatellut Italiaa tai Ranskaa”, sanoi Elli toiveikkaasti. ”Italiaan ei ainakaan. Siellähän on mafia ja kaikkea”, totesi äiti. ”Niin ja etköhän sinä ole kuitenkin vähän nuori”, arveli isäkin. ”Voi Luoja! Mä olen jo seitsemäntoista ja sitten kun se vaihtarivuosi alkais kahdeksantoista eli täysi-ikäinen”, sanoi Elli tuskastuneesti. ”Kyllähän sinä kuitenkin ikävöisit kotiin ja Petekin jäisi tänne”, äiti toppuutteli. ”No joo, mutta se on vaan tervettä, jos vähän kaipaa. En mä kuitenkaan koko vuotta aikois tuhlata kaukaisen kodin suremiseen”, vakuutti Elli. ”Se on hintavakin, tuo tuollainen vaihto-opiskeluvuosi”, sanoi isä. ”Mä voisin mennä kesätöihin ja hankkia sillä tavalla matkarahaa. 



                                                                -Roona-


 

Elokuvissa V: Assassin´s Creed

Hei!

En ole koskaan ollut mikään suuri pelaaja, itse asiassa pelikokemukset taitavat rajoittua lähinnä Muumi PC-peleihin, Super Marioon ja Candy Crushiin. Mutta vuoden aikana olen nähnyt kaksi peleistä tehtyä elokuvaa, Warcraftin ja tämän, ja tykkäsin kummastakin. Minusta oli muuten huvitti, kun jotkut jenkkitubettajat lähes kirosivat ensiksi mainitun menestystä muualla maailmassa (käsittääkseni Warcraft menestyi erityisen hyvin Kiinassa) ja sitä, että siitä sen takia tehdään jatko-osa. Joka tapauksessa tässä tulee plussia ja miinuksia leffasta sekä (sekalaisia) mietteitä:

+ Edenin omena

• ·         Minusta oli ihan innovatiivista, että ”siksi ihmeelliseksi esineeksi” oli valittu hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä. Tuohon oli liitetty vielä mukavan yksinkertainen taustatarina, juuri sopiva tällaiseen elokuvaa. Nykyään, kun juoneen otetaan uskonnollinen esine, oli se sitten Graalin malja, liiton arkki tai vaikka Jeesuksen käärin liinat, on tapana, että sillä on ihan hurja tausta. Illuminati tai vapaamuurarit pitää ainakin mainita ja muutenkin pitää olla semmoinen salaliitto meininki. Minusta tässä oli siis virkistävää, että vaikka omenasta oli vuosien mittaan ”taisteltu” (miksipä vallasta ei taisteltaisi?) ja se vaihtoi välillä omistajaa, niin se säilyi itse itsensä keskeisenä elementtinä. Eli ei mitään menneisyyden haamuja, murhia ja dekadenssia vaan yksinkertaisesti voimakas esine, jonka ihmiset siksi haluavat omistaa.

+ espanjan puhuminen

• ·         Tämä on ehkä vähän tyhmä plussa, mutta pidin kovasti siitä, että elokuvan alussa puhuttiin pitkä pätkä espanjaa. Yleensä samanlaisissa kohdissa hypitään englannin ja toisen kielen välillä ihan kuin hahmot yhtäkkiä muistaisivat, että mehän oltiinkin kielen x natiivipuhujia. Vaikka tässäkin tietysti siirryttiin englantiin, niin ainakin se tapahtui (ja jatkui) loogisesti. Eli loppujen lopuksi tämän plussa olikin sitten osoitettu loogisuudelle.

–  pakokohtaus

• ·        Hieno ja hyvällä tavalla pelimäisen näköinen kohtaus, mutta ainakin minä, joka en ole Assassiinia pelinä pelannut, olin jo puoli välissä hukassa (ja siksi kyllästynyt), kun en tiennyt mihin pakenijat yrittivät paeta. Oletin, että he yrittävät kaupungista ulos (ihan järkeen käyvää, vai mitä?), mutta kun missään vaiheessa ei alkanut näkyä kaupungin muureja/ laitamia, niin hetken jo ajattelin, että ympyräähän tässä juostaan ;)

Kokonaisuutena tykkäsin kasin arvoisesti eli keskitasoinen, mukavannäköinen ja viihdyttävä pläjäys oli.

PS. Jälkikirjoitus sisältää pari pikkujuttua, jotka upposivat erityisesti minuun sen takia, mitä olen viime aikoina lukenut, opiskellut, katsonut tv:stä jne. Aguilarille hykertelin tietysti mielessäni aina, kun se kotka lenteli kuvassa (lat. aquila = kotka, espanja latinan tytärkieli). Lisäksi tämä oli minulle jälleen erilainen näkökulma assassiineihin, tosin nyt epähistoriallinen, sillä heitä ei koskaan ole ollut Euroopassa, vaikka nykyenglannin salamurhaajaa tarkoittava sana onkin heistä lähtöisin. Jos haluatte tutustua assassiineihin ilman, että he ovat päähenkilöitä, voin suositella Igguldenin Valloittajaa tai Maaloufin Samarkadin. Myös Netflixin Marco Polo – sarjassa sivutaan heitä.

                                                     -Roona-