Mietteitä kirjasta XI: Haudattu jättiläinen

Heippa!

Kirja pureutuu kuningas Arthurin legendaan varsin kiinnostavasta näkökulmasta. Se pohtii myös mikä merkitys on muistamisella ja unohtamisella. Tarina alkaa siitä, kun vanha pariskunta Axl ja Beatrice lähtevät pienestä yhteisöstään kohti poikansa kylää. Kumpikaan ei vain ihan tarkalleen muista missä tuo kylä sijaitsee tai miksi he eivät ole siellä niin kovin pitkään aikaan vierailleet. He tapaavat matkallaan kaksi soturia, jotka kumpikin tuntuvat muistavan Axlin jostakin menneisyydestä.

Sir Gawain on hellyttävä surullisen hahmon ritari. Hän ei oikein tunnu onnistuvan tehtävässään, joka on vuorilla asuvan naaraslohikäärmeen tappaminen. Tässäkin toki piilee oma jujunsa, kuten lukija saa huomata, kun soturi Wistan pyrkii samoille apajille. Pääasiassa Gawain on kuitenkin varsinainen Don Quijote, jolle on tärkeintä toimia ritarillisesti ja kunnioittaa Arthuria ja tämän muistoa. Saksisoturi Wistan taas on dynaaminen tekijätyyppi, joskin Ishiguro osoittaa, että kumpikin on viisas ja että miehet kunnioittavat toisiaan. 

Kun puhutaan kuningas Arthurista, on luonnollista, että myös Merlin astuu kuvaan jossain vaiheessa. Ja kun puhutaan Merlinistä, no tuskin selvitään ilman magiaa. Pidin kovasti siitä miten Ishiguro oli tuonut maagiset elementit mukaan tarinaan. Ne olivat orgaaninen osa sitä, mutta nimenomaan korostui taikaa käyttämättömien näkökulma (ja se ei ollut noitavainoinen!). Samoin ajatus siitä, että taikuus ja tavallinen elämä voivat elää hyväksyvästi rinta rinnan, oli mieleeni. Tässäkin toki pelätään noitia, ei Ishiguro ole poistanut ihmisen ikiaikaista pelkoa itselleen vieraaseen, mutta on virkistävää, kun fantasiakirjoissa yleinen mustavalkoisuus puuttuu. Pikemminkin magian pelko/ hyväksyminen näyttäytyy harmaan eri sävyissä.

Ishiguron tyyli on soljuva ja lyyrinen ja siksi erittäin mukavaa luettavaa. Tähän liittyen on hypättävä kahdelle sivupolulle: 

1    1. Nyt ymmärrän paremmin, mikä Paolo Coelhossa minua ärsytti. Coelho nimittäin voisi kirjoittaa juuri näin mikäli ei olisi ottanut ohjelmakseen keittiöfilosofisesti julistaa, että jos tajuaa asian X, niin on löytänyt elämän/ rakkauden/ maailman tms. tarkoituksen. Ishigurokin nimittäin pohtii samanlaisia teemoja etenkin rakkauden merkitystä, mutta hienovaraisesti jättäen lukijalle tilaa ajatella asiaa juuri niin syvällisesti kuin haluaa. 

2   2. Voi sitä henkilöä, joka kirjoitti suomennetun Twilightin takakanteen Edwardin ja Bellan lyyrisestä romanssista. Ishiguroa lukiessa tuli ajateltua, ettei Meyerin tekstissä kyllä ollut mitään lyyristä. Ishiguron tyyli saa tuntemaan suurta myötätuntoa vanhaa pariskuntaa kohtaan ja hurraamaan heille, kun taas Meyerin … no, saa toivomaan, että Bella muutettaisiin mahdollisimman nopeasti vampyyriksi ja kirja etenisi kiinnostavampiin asioihin kuin Bellan ja Edwardin suhde. 

Pitkästä aikaa minä oikeasti nautin lukemisesta. Oli huippua ja innostavaa palata joka lukukerralla Haudatun jättiläisen pariin. Vaikka tämä ei minusta ollut Game of Thrones sydämellä (jonkun kriitikon vertaus), niin voin suositella kirjaa lämpimästi GoT-faneille ja kaikille muillekin.

                                                                   -Roona-