Sirpaleita (elämästä), osa 5

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Harry Potterin hahmot ja maailman kuuluvat J. K. Rowlingille ja Warner Brosille. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

V (ficlet+)

Percy Weasley huokasi syvään. Hän istui kirjaston uumenissa yrittäen opiskella, mutta muutamat lähellä olevat kolmosluokkalaiset supisivat koko ajan, vaikka osastolla olisi pitänyt olla hiljaa. Hän tunki oikean kätensä hajamielisesti kiiltävänmustan tukkansa läpi. Johtajapoikana hän voisi toki mennä ojentamaan rettelöitsijöitä, mutta häntä ei juuri nyt huvittanut yhtään. Percy koetti upottua takaisin edistyneiden taikajuomien maailmaan, mutta se johti hänet vain ajattelemaan professori Kalkarosta, joka oli käskenyt hänet luokseen myöhemmin illalla. Mitähän asiaa tuvanjohtajalla olisi? Varmaa oli ainakin, että hän saisi haukut kuten aina käydessään professorin tykönä. Hän oli vuosikurssinsa ehdoton tähti luihuisessa ja Kalkaros oli pitkin hampain joutunut nimittämään hänet oman tupansa johtajapoikaehdokkaaksi. Mies kosti valintaa Percylle joka kerta, kun he tapasivat kahden kesken.

Percy keräsi kirjansa ja lähti kohti tyrmiä. Malfoyn poika piti tietysti hoviaan siellä, mutta ainakin hän saisi olla rauhassa makuusalissa. Hänellä ei ollut luihuisystäviä, puolet tupalaisista tosin sentään tunnusti hänet lähes seitsemän vuoden jälkeen virallisesti luihuiseksi ja käski toisen puolen olla aukomatta päätään hänelle. Percy tiesi sen johtuvan enemmän kyllästymisestä kuin solidaarisuudesta. Hän kiirehti oleskeluhuoneen läpi ja linnoittautui sänkyynsä. Tehokasta pänttäystä ehti kertyä turhauttavan vähän, mutta tunnin päästä hänen oli lähdettävä Kalkaroksen työhuoneeseen. Ovi oli hitusen raollaan, mikä oli epätavallista. Percy koputti, mutta kun vastausta ei kuulunut hän työnsi oven auki ja meni sisään. Ehkä professori oli mennyt hoitamaan kiireellisen asian ja jättänyt hänelle mahdollisuuden tulla sisään, jottei hän voisi livistää sillä verukkeella, että kukaan ei ollut tullut avaamaan.

Liemien ainekset seisoivat hyvässä järjestyksessä purkeissa seiniä kiertävillä hyllyillä. Kalkaroksella on monia huonoja puolia, mutta epäsiisteydestä häntä ei voi syyttää, Percy ajatteli. Siksi hänen huomionsa kiinnittyikin työpöydän alle lehahtaneeseen pergamenttiin. Se oli varmaan pudonnut professorin lähtiessä nopeasti eikä tämä ollut huomannut. Percy astui muutaman askeleen ja nappasi liuskan sormiinsa. Se oli taitoksista päätellen kirje. Hän oli jo laskemassa sen pöydälle, kun hänen silmänsä osuivat vahingossa osoiteriviin. Se oli kirjoitettu hämmentävän tutulla käsialalla. Hän käänsi paperin vaistomaisesti, vaikka tiesi, että toisen yksityiskirjeitä oli äärimmäisen väärin lukea. Mutta mitä äiti muka kirjoittaisi Kalkarokselle?

Kirje oli vanha. Päiväys oli ajalta, jolloin Percy oli lajiteltu luihuiseen. Tervehdystä ei ollut, vain muutama vihainen rivi. 

Hän on sinun poikasi. Jos häneltä katkeaa hiuskin päästä, sinä vastaat minulle. 

Molly Weasley 

Percy luki rivit useaan kertaan läpi epäuskon muuttuessa kauhun kautta inhoksi ja vihaksi. Se kävi järkeen. Mustat tukka, terävämmät piirteet kuin muilla Weasleyillä. Kalkaros oli samannäköinen. Mutta vaikka professori näytti ikälopulta eikö hän ollut aika nuori? Liian nuori olemaan Percyn isä. Percy tunsi oksennuksen nousevan kurkkuunsa samalla, kun hänen ajatuksensa sinkoilivat vauhkoina sinne tänne. 

”Mitä sinä teet Weasley?” äyskäisi nariseva ääni ja herätti hänet todellisuuteen. Kalkaros seisoi hänen takanaan huoneensa ovella.

Percy rutisti pergamenttia käsissään kääntyessään hitaasti professoria kohti. ”Saan tietää asioita itsestäni”, hänen suustaan kuului niin kylmäävällä äänellä, että hän hämmästyi itsekin. 

”Tuo on henkilökohtainen...”, Kalkaros yritti hieman tavallista kalpeammin kasvoin. 

”Vitut on”, Percy huusi ja paiskasi kirjeen lattialle. Hän tarttui taskussaan olevaan taikasauvaan. ”Jos et siirry, minä kiroan sinut. Meillä ei ole tänään – tai koskaan – mitään keskusteltavaa”, hän totesi tavalla, josta itse Pimeyden Lordikin olisi ollut ylpeä. 

Kalkaros väisti oven vierustalle. Percy harppoi oleskeluhuoneeseen. Jopa oman äänensä huumaannuttama Draco väisti häntä. Hän lennätti kengät jalastaan, hyppäsi sängylleen, veti verhot kiinni. Percy tukahdutti raivon rääkynänsä tyynyyn ja kasteli tyynyliinan läpimäräksi kyynelillään.

-Roona-

Elokuvissa LXXIX: Viimeinen vuoro

 Heippa!

Elokuvan on ohjannut Gillies MacKinnon ja käsikirjoittanut Joe Ainsworth. Pääosia näyttelevät Timothy Spall (Tom), Phyllis Logan (Mary), Natalie Mitson (nuori Mary) ja Ben Ewing (nuori Tom).

Tom on eläkeläinen, jonka vaimo Mary on vastikään kuollut. Hän on antanut Marylle lupauksen matkustaa heidän entiseen kotipaikkaansa Land´s Endiin, Englannin eteläisimpään kärkeen. Hän lähtee pitkälle bussimatkalleen nykyisestä kodistaan John O´Groatsista, Skotlannin pohjoisimmasta pisteestä. Tomilla on mukanaan vain pieni salkkunsa. Matkan varrella hänestä tulee somejulkkis, kun ihmiset, joita hän kohtaa jakavat tietoa hänen matkastaan eteenpäin.

Tässä oli vähän samaa kuin Harold Fryn toiveikkaassa taipaleessa. Kumpikin mies taittoi pitkää matkaa (Tom kyllä järkevämmin bussilla) naisen vuoksi ja kumpikin sai somejulkisuutta sen vuoksi. En aluksi tajunnut, että Tom on se, joka sairastaa etäpesäkkeistä syöpää. Käsikirjoitus ja kohtausten sijoittelu aiheuttivat harhan, että syöpäpotilas oli Mary ja että siihen hän lopulta olisi kuollut. Todellisuudessa kyse taisi olla vain vanhuuden tuomasta sairauskohtauksesta. Tästä johtui myös, että Tomin kömpelyyttä ja muita ”oireita” tuli pidettyä vanhuuden vaivoina, kunnes ymmärsi, että ne aiheutuivat pitkällä olevasta sairaudesta ja sen tuottamista kivuista (hänen täytyi olla välillä tuskissaan, vaikka sitä ei leffassa tuotukaan esiin).

Ehdin kiintyä nuoreen Tomiin ja nuoreen Mary, vaikka heitä näytettiin vain takaumissa. Elokuva alkoi ja loppui tällaisella takaumalla. Koska heillä ei ollut lapsia nykyajassa, ajattelin ensin, että ehkä he olivat kärsineet lapsettomuudesta, mutta he olivatkin menettäneet tyttärensä tämän ollessa aivan pieni. Siksi Mary myös halusi mahdollisimman kauas Land´s Endistä ja kipeistä muistoista. Luulin ensin, että siinä oli kyse ehkä siitä, etteivät heidän vanhempansa hyväksyneet heidän suhdettaan.

Minulle jäi vähän epäselväksi, kertoiko kukaan noista somejulkaisuista ikinä varsinaisesti Tomille. Ihmiset kyllä supisivat hänen lähettyvillään etenkin matkan loppua kohden, että tuo on se bussimies, mutta ei kukaan ainakaan kysynyt erikseen lupaa, kun otti hänestä kuvaa tai videota. Tämä on ehkä vähän aiheen ulkopuolelta, mutta minusta Tom ei kertonut kellekään erityisen tarkkaan matkansa syytä eli suurin osa postausten katsojista tuskin tiesi siitä mitään. Minä kyllä arvasin Tomin käytöksestä salkkuaan kohtaan melko pian, että Maryn tuhkien täytyy olla siellä jonkinlaisessa astiassa. Eihän muuten siitä oli ollut niin huolissaan koko ajan ja puolustanut niin tarmokkaasti.

Viimeinen vuoro on oikein suloinen ja kompakti elokuva. Timothy Spall tekee erinomaisen roolin ja on hauska katsella erilaisia englantilaisia linja-autoja ja niissä matkustavia ihmisiä.

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osat 3-4

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

III (triplaraapale)

Percy istui leveässä veneessä, joka kuljetti ensiluokkalaisia järven yli. Hän värisi hiukan jännityksestä, mutta myös aavasta uhkuvasta sumuisesta kosteudesta. Junassa Bill, joka oli valvojaoppilas, oli ohjannut hänet vaunuun, jossa oli muitakin Tylypahkassa aloittavia ja häipynyt sitten hoitamaan muita velvollisuuksiaan. Charlie huispaajakavereineen oli käynyt moikkaamassa häntä matkan puolivälissä ja häntä vastapäätä istuneet tytöt olivat hihitelleet hölmösti tulevien nelosten läsnäollessa. Vene tömähti laituriin, jossa valtavankokoinen mies huuteli ekaluokkalaisia käymään maalle päästyään kiltisti jonoon. Bill ja Charlien pitivät kovasti metsänvartija Hagridista, mutta Percystä tämä näytti suoraan sanoen aika pelottavalta. Jono lähti soljumaan linnan uumeniin.

Sisällä he päätyivät tiukkailmeisen vararehtori McGarmivan eteen. Percy oli oikein ylpeä siitä, että tiesi tapaamiensa aikuisten nimet. Hän oli tutustunut niihin tietoihin mitä opettajista oli saatavilla tarkkaan etukäteen ja tietysti isoveljetkin olivat kertoneet jotain. Yhtä asiaa he eivät olleet kuitenkaan paljastaneet, nimittäin kuinka lajittelu tapahtuisi. Percy arveli tulevansa lajitelluksi Rohkelikkoon, sillä kaikki hänen perheestään kuuluivat siihen tupaan. McGarmiva järjesti heidät aakkosjärjestykseen ja Percy jäi lähes hännän huipuksi. He siirtyivät peräkanaa Suureen Saliin. Tila kuhisi, kun vanhemmat oppilaat kuiskuttelivat pitkissä pöydissä. Albus Dumbledore onnistui kuitenkin hiljentämään kaikki vain nousemalla seisomaan.

Pallilla nököttävä nukkavieru hattu aloitti epävireisen laulun. Se kertoili tupien ominaisuuksista ja siitä, että lajittelisi lapset kohta. Vuorotellen he istuivatkin pikkupenkille ja saivat hatun päähänsä. Lopulta oli Percyn vuoro. Hän asettui oikein ryhdikkäästi ja yritti katseellaan yhyttää veljiään Rohkelikon pöydästä. 

Hattu pohdiskeli hetken ja rääkäisi sitten: ”Luihuinen!” 

Percyn sydän oli pysähtyä. Oliko hän kuullut väärin? Saliin oli levinnyt tyrmistynyt hiljaisuus. Muutama rohkelikko istui alas, sillä he olivat olleet jo seisaaltaan toivottamassa uutta jäsentä tervetulleeksi. Kukaan ei taputtanut, kun Percy raahusti kuin transsissa Luihuisen pöytään. Seuraavana Rohkelikkoon lajiteltu Oliver Woodkin sai vain köykäiset aplodit.

Tupatoverit katsoivat Percyä yhtä aikaa uteliaasti ja halveksivan ylimielisesti. 

”Verenpetturi”, joku sihahti. 

Percyn onnistui pidätellä itkua ja kun ateria oli alkanut Bill kävi taputtamassa häntä lohduttavasti olkapäälle.

IV (raapale)

”Hilleri-Weasley”, joku huusi hänen takaansa. 

Percy ei ehtinyt väistää selkäänsä läimähtävää haisupommia. Pari kuutos vuoden luihuista käveli hänen ohitseen ilkeästi hymyillen. Percy puri huultaan. Äidin jouluksi neuloma jumpperi oli mennyt likaiseksi. Musta hiustupsu valahti silmille. Sen takaa saattoikin hyvin varmistaa, ettei kukaan tuijottanut. Käytävällä oli onneksi vähän oppilaita, jotka kaikki keskittyivät omiin asioihinsa. Percy tunsi vihlaisun rintansa kohdalla. Ehkä.... olisi mukava jos joku joskus puolustaisi häntä. 

”Tosi tympeä temppu.” 

Percy nosti katseensa. Vaaleatukkainen korpinkynsityttö katseli häntä. 

”Nii-iin, näitkö sinä sen?” hän kysyi punastuen. 

Tyttö kohautti harteitaan. ”Penelope”, tämä sanoi lähtiessään eteenpäin. ”Nähdään joskus.” 

Percy jäi pöllämystyneenä paikoilleen. ”Nähdään”, hän kuiskasi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCVI: Menneen maailman maalari, Konekansan satuja ja tarinoita sekä Narrin vaellus

 Heippa!

On vuosi 1948 Nagasakissa. Toinen maailmansota on päättynyt, Japanin jälleenrakennus ja amerikkalaistuminen ovat hyvässä vauhdissa. Vanheneva taiteilija Masuji Ono asuu isossa, rappeutuvassa talossa yhdessä tyttärensä kanssa. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana, vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ennen sotaa Ono oli maineikas taidemaalari, mutta nyt hänen teoksensa, joista hän oli niin ylpeä, ovat kadonneet seiniltä, sillä ne olivat sisällöltään propagandistisia, Japanin imperialismia ja militarismia palvelevia. Nuoremman polven ihmiset antavat ymmärtää, että hän niiden vuoksi on osaltaan syypää menneisyyden erehdyksiin, että hänen jopa oli viisainta päättää päivänsä, kuten muutamat hänen kohtalotoverinsa ovat tehneet.

Luin vasta ihan lopuksi tuon suojalehti tekstin ja tajusin, että Onon kaupunki oli Nagasaki. Sitä ei missään vaiheessa mainittu, vaikka kaipa siellä käynyt sen tosiaan kaupunginosien nimistä olisi tunnistanut. Toisekseen Nagasakiinhan pudotettiin atomipommi eikä Ono maininnut missään vaiheessa siitä mitään! Hän kyllä puhui pommitusten jäljistä, mutta minä ymmärsin hänen tarkoittavan ”normaalien” pommien rakennuksille aiheuttamia vahinkoja. Norikon avioliittoneuvottelut olivat hyvin kiinnostavat. Japanissa on varmasti hyvin perinteiset tavat ja vanhempia kunnioitetaan paljon, mutta silti minua ärsytti, kuinka väheksyvästi naisista puhuttiin ja vieläpä pojalle tämän äidistä. Osa oli toki sellaista aika viatonta ”mennäänpä nyt ukin kanssa tekemään miesten juttuja” -tyyppistä sanailua, joka minustakin on ihan ok. Yleisesti pidin kirjasta, siinä oli kaunis, viipyilevä tyyli.

Konekansan satujen ja tarinoiden henkilöt ovat mitä erilaisimpia eri taivaankappaleilla asustavia keinotekoisia olentoja. Luonteenpiirteiltään, varsinkin negatiivisilta, he muistuttavat paljon ihmisiä, mutta heitä eivät meidän maailmamme ja fysiikkamme rajoitukset pitele. Tämä on antanut Stanislaw Lemille mahdollisuuden huimaan liioitteluun, joka kutkuttaa nauruhermoja mutta samalla valottaa häikäisevän kirkkaasti ihmisluonnon puutteita. Konekansan keskuudessa ihminen tunnetaan nimellä limaska. Esimerkiksi Ionidien kuningas antaa mielenkiintoisen kuvauksen limaskoista pojalleen prinssi Ferrensille. Suomennos on tehty englanninnoksen ja saksannoksen pohjalta ja osa tarinoista on julkaistu suomeksk jo aiemmin muissa yhteyksissä.

Tykkäsin kovasti näistä saduista. Lem oli hauskasti pitänyt yllä lastensadun muotoa. Kaikissa tarinoissa ei ollut lopussa opetusta, mutta joistakin sellainen löytyi. Tietyissä asioissa oli käytetty hyvin laajaa luovuutta esim. erilaisten kansojen kuvailu. Koneita voi olla monenlaisia! Toisaalla taas mielikuvitus vaikutti loppuneen kesken. Monessa tarinassa jalokivien käyttö toistui samanlaisena (niistä rakennettiin, niitä varastoitiin aarteina jne.). Limaskasta minulle tuli mieleen lähinnä slime ei niinkään ihminen. Varmasti koneiden näkökulmasta me olemme pehmeitä, mutta kyllähän ihminen sentään on kiinteä. Eikä meistä normaalitilassa valu loiskuvaa vettä. Novellimuoto sopi kivasti satuihin ja nämä yllättäen purivat minuun Antti Reinin kirjoituksia paremmin.

Kauan sitten kuninkaallisen suvun äpärä FitzUljas Näkijä ja hänen ystävänsä Narri muuttivat maailmaa. He toivat takaisin lohikäärmeiden taikuuden ja turvasivat Näkijäin hallitsijasuvun jatkumisen. Mutta nyt Narri on kuolemaisillaan kidutuksen runtelemana. Kun Fitzin huomio on kiinnittynyt Narrin hoivaamiseen, hänen tyttärensä Pörri siepataan. Narria vainonneiden kalpeiden olentojen käsissä on nyt myös Fitzin oma pieni tytär – ja koko maailman kohtalo. Mutta Fitzillä virtaa yhä suonissaan muinaista taikuutta, eivätkä vanhat salamurhaajan taidot ole unohtuneet täysin. Nyt Fitzin on tehtävä kaikkensa saadakseen tyttärensä takaisin – tai kostettava hänen puolestaan. Kirja on Robin Hobbin Narri ja Näkijä -trilogian toinen osa.

Kirja lähti tietyiltä osin hitaasti käyntiin, koska meni hirveän pitkään ennen kuin Fitz sai edes tietää, että Pörri oli siepattu, kun lukijalle se tapahtui jo viime kirjan lopussa. Säikky ja Valpas olisivat varmasti olleet paremmassa turvassa, jos Fitz olisi tiennyt keitä he oikeasti ovat. Vaikka ei se poista sitä, että he käyttäytyivät ikävästi Pörriä kohtaan. Vindeliarin taikuus on varsin mielenkiintoista. Mietin myös, että onko hän henkiseltä tasoltaan missä, kun hänet oli helppo houkutella kaupunkiin, kun luulisi, että hänet on peloteltu puoli kuoliaaksi kaupunkien vaaroista ihan yleisesti. Tai ei tietenkään sen, jossa Palvelijat asuvat, mutta muiden. Mitähän Narrille nyt tapahtuu hänen kulutettuaan lohikäärmeenverta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin?

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osat 1-2

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Huom!: Tämä teksti on julkaistu toisaalla ikärajalla K15. Tarinassa on trikkeröivää sisältöä. Otathan tämän huomioon, kun luet.

I (3,5 raapale)

Nainen kävelee pimeällä tiellä. Hänen ei tietenkään pitäisi olla siellä yksin, Ministeriö varoittelee kuolonsyöjien hyökkäyksistä jatkuvasti. Hän kuitenkin halusi käydä hoitamassa erään henkilökohtaisen asian ja hänen kotiseutunsa on aina ollut rauhallista aluetta. Hänen puhdasverisyytensäkin pitäisi suojata häntä, vaikka hänen perheensä on avoimesti Voldemortin vastustajia. Naisen pään yläpuolelta suhahtaa jotakin ja hän lähes hyppää säikähdyksestä. Se on kuitenkin vain pöllö öisellä saalistusretkellään. Hän huokaisee helpotuksesta ja naurahtaa ylivirittyneelle mielelleen. Pianhan hän on jo kotona. Kuuluu kahahdus ja kirskuva ääni kähisee naisen korvan juuressa. 

”Älä huuda tai käy huonosti. Tulet mukaan.” 

Taikasauva pistää naista kylkeen ja hän saa peloltaan juuri ja juuri otettua hataria askelia.

Mies johdattaa hänet tien varrella olevaan jästien jo ammoin hylkäämään latoon. Sisällä on kovin pimeää eikä hän erota miehestä juuri ääriviivoja enempää. Nainen yrittää vapisevin sormin tavoitella laukussa olevaa omaa sauvaansa, mutta mies äsähtää loitsun ja hänen ranteensa solmiutuvat kiinni. Nainen perääntyy, kun mies astuu lähemmäs. 

”Tämä on helpompaa, kun et pane vastaan”, ääni ilmoittaa pitkien sormien kietoutuessa olkavarren ympärille. 

Miehestä löyhähtää jonkin murskatun juuren kitkerä tuoksu. Nainen yrittää kirkua vain huomatakseen, että sanaton taika on jo sitonut huulet. Hän tuntee hennot pojan hartiat omia olkiaan vasten, kun kädet alkavat vimmaisesti repiä hänen kaapuaan ylös päin. Iho ihoa vasten hän vasta pystyy erottamaan, että kyseessä tosiaan on poika.

Poika tunkee epävarman kätensä naisen reisien väliin niin, että häneltä pääsee äänetön ulaus. Poika vetää oman kaapunsa hätäisesti pois edestä. Akti ei kestä pitkään, mutta naisesta se tuntuu ikuisuudelta. Poika irrottautuu ja asettelee vaatteensa paikoilleen. Nainen kuulee kuinka hän kuiskaa loitsut, jotka varmistavat, ettei hänen teostaan jää jälkiä kuin muistiin. Viime hetkellä ovesta siilautuvassa valon kaistaleessa nainen on tunnistavinaan pojan. Itku tulee vasta polvien pettäessä. Kyyneleet valuvat hysteerisesti lyhyen ajan, sitten nainen etsii laukustaan nenäliinan ja pyyhkii kasvonsa. Hän nousee heikottaville jaloilleen ja hiipii ulos, takaisin tielle. Missään ei näy enää ketään. Yö hengittää rauhaansa, jatkaa kuin ei mitään.

Kotona lapset juoksevat häntä vastaan yöpuvuissa, vaikka heidän pitäisi olla jo pedissä. Aviomies suutelee hänen otsaansa, hoputtaa väsymyksestä hurmeiset rasavillit pojat pois äitinsä kimpusta. Silloin nainen päättää, ettei puhu tapahtuneesta koskaan. Parin kuukauden päästä alkavat kuitenkin jo tutuksi käyneet oireet.

II (3,5 raapale)

Kotikolossa elettiin jännittäviä aikoja. Rouva Prewett oli tullut avustaman tytärtään synnytyksessä kuten aiempinakin kertoina. Arthur kulki huoneesta toiseen iloisen odotuksen vallassa ja 6- ja 4-vuotiaat Bill ja Charlie imivät itseensä liikaakin aikuisten positiivista hermostuneisuutta. Ainoa, jonka sydäntä sävytti huoli, oli Molly, joka pian saattaisi maailmaan uuden elämän. Poltot olivat jo alkaneet ja kätilönoitakin oli kutsuttu paikalle. Näytti kuitenkin siltä, että lapsi antaisi vielä odottaa itseään. Rouva Prewett lähti laittamaan teetä ja iltapalaa pikkupojille, jotka olisivat jo olleet paljon kiinnostuneempia vauvasta kuin voileivistä. 

Kätilö jäi kahden Mollyn kanssa. ”Tämähän sujuu varmaan rutiinilla, kun kyseessä on kolmas lapsi”, tämä jutteli ystävällisesti.

Molly tiristi kasvoilleen hymyn, mutta peiton alla olevassa oikeassa kädessä sormet puristuivat yhä tiukemmin ristiin. Ole Arthurin, ole Prewettien, ole Billin ja Charlien näköinen, hän rukoili tuhannetta kertaa. Synnytys kesti lopulta viisi tuntia. Aiemmat tulivat helpommin, Molly ehti ajatella kivuliaiden supistusten välissä. Hän puristi äitinsä käden lyttänäksi. 

”Kaunis pieni poika”, kätilö ilmoitti nostaessaan käärön Mollyn rinnoille. 

”Menen hakemaan Arthurin”, rouva Prewett sanoi helpottuneesti nousten tuolistaan. 

Molly katseli pala kurkussa pojan untuvaista mustaa tukkaa. 

Arthur törmäsi huoneeseen pää vaaleanpunaisissa pilvissä. ”Voi herttinen, miten ihana hän on. Miten upeaa työtä sinä olet taas tehnyt Mollyseni.” Hän koski pienokaisen pehmeää poskea.

”Onpa hänellä tummat hiukset”, ihmetteli rouva Prewett katsoessaan nyt tarkemmin. Molly oli purra haavan huuleensa. 

”Oih, sen täytyy tulla Mustien puolelta. Minun äitinihän oli omaa sukuaan Musta”, Arthur lirkutteli pojalleen. 

Hän suuteli vaimonsa otsaa ja Mollyn olisi tehnyt mieli huutaa. Kuinka ihmeessä hän oli saanut näin hyvän miehen? 

”Pikku Percy. Emmekös me niin ole sopineet?” Arthur kysyi nostaessaan nyytin käsivarsilleen. 

Molly nyökkäsi tuskin havaittavasti. Vauva päästi muutaman pulputtavan äänen ihastuneelle isälle. Rouva Prewett tunnisti väsymyksen Mollyssa ja alkoi lempeästi tuuppia Arthuria pois. 

”Annetaan äidille ja lapselle hetki yksityistä aikaa tutustua toisiinsa”, hän sanoi sulkiessaan oven.

Molly antoi itkun tulla. Kuin käskystä Percy alkoi myös parkua, joskin hyvin hiljaa. Tottumuksesta Molly asetti nänninsä pojan suuhun, jotta edes tällä olisi hyvä olla. Pehmeä lutkutus alkoi heti ja hänen rinnassaan lähti vyörymään tuttu äidinrakkauden tunne. Lapsi katseli häntä pehmeillä silmillään, jotka olivat samanväriset kuin hänen Fabian-veljellään. Viisaat ja ystävälliset silmät. Kyyneleet haihtuivat poskille; kyllä tästä selvittäisiin.

-Roona-