Mietteitä kirjasta XII: Valkoinen elefantti

Heippa hei!

Jahan on elefantinhoitaja ja suuren arkkitehti Sinanin oppipoika. Chota taas on valkoinen norsu, joka lähetetään lahjaksi sulttaani Suleimanille ja joka rakentaa Istanbulia kolmen sulttaanin hallitusaikana. Jahan rakastuu prinsessa Mihrimahiin, jonka suosikiksi Chota osoittautuu. Oppipoikakollegoista paljastuu myös juonen edetessä kiinnostavia asioita. Entä kenestä tulee mestarin seuraaja valtakunnan pääarkkitehtinä?

Minä tykkäsin kirjasta paljon enkä vähiten siksi, että olen itse käynyt Istanbulissa (ja sivumennen sanoen myös Roomassa, jonne Jahankin pääsee vierailemaan) ja nähnyt monet noista rakennuksista, joita kirjan aikana rakennetaan. Tämä antaa kirjaan ihan toisenlaisen perspektiivin kuin, jos lukisi vaan randomisti paikasta, jossa ei ole koskaan ollut. Suleiman Suuren moskeija, Topkapin palatsi korjaukset ja laajennukset sekä Hagia Sofia liittyvät elimellisesti teoksen juoneen. Tosin kirjassa kyllä vähän arveluttavasti opetetaan, että työhakemuksessa kannattaa valehdella. Jahan ei ole oikeasti kotoisin Hindustanista eikä ole elefanttien kouluttaja. Toisaalta hänen setänsä/ isäpuolensa koulutti sotanorsuja, joista varsinkin Chotan äitiä Jahan kyllä hoiti. 

Kirjassa tiedeyhteisö ylittää uskontojen rajat ja mestarit arvostavat toisiaan – anakronistisesti sanottuna – poikkitieteellisesti. Toki eletään eurooppalaisen renessanssin aikaa, joten tieteentekijän oletettiinkin varmaan olevan kiinnostunut vähän kaikista tieteenaloista. Usein kuulee antiikin luennoilla kuinka monet yksityiset saattoivat omistaa huomattaviakin kirjakokoelmia. Siinanilla vaikuttaa olleen melkoisen vaikuttava kirjasto, johon kuuluu luonnollisesti myös käsikirjoituksia. Toisaalla tiedeyhteisön ulkopuolella tavallisten ihmisten joukossa taikausko on vielä niin vahvaa, että sen avulla voidaan kirjaimellisesti kaataa kuninkaallinen (tai siis sulttaanillinen) observatorio. 

Istanbul oli tuohon aikaan monikulttuurinen kaupunki ja tämä korostuu kirjassa moneen kertaan. Uskontoja oli yhtälailla monia, joskin Jahanin suuntautumiseen ei minun tietääkseni puututtu, vaikka käsitin kyllä hänet muslimiksi. Safak huomioi useasti myös sen, että kristityissä kirkoissa ei saanut olla kelloja Istanbulissa. Siinanhan oli käännynnäinen muslimi (siis kääntynyt kristitystä islaminuskoon), jolta voitiin sen nojalla kaivaa uskottavuutta pois, joten kaipa kirjailija on halunnut ilmaista millainen kristittyjen asema muuten kaupungissa oli. Tuli vain mieleen näin vertailun vuoksi, että minun käsittääkseni Alanyassa ja Antalyassa ei nykyään soiteta rukouskutsuja (ainakaan sitä kaikkein myöhäisintä ja kaikkein aikaisinta), koska turistit eivät tykkää. Niin maailman muuttuu, mutta pakko todeta, että noihin rukouskutsuihin tottuu tosi nopeasti: Istanbulissa heräsin ainoastaan ensimmäisenä yönä siihen noin kello 5 aikaan tulevaan kutsuun, sen jälkeen oli jo niin tottunut, etteivät ne paljoa unia häirinneet.

Joka tapauksessa kirjan tyyli oli sujuva ja sitä oli mukava lukea. Siinanista on tehty hahmo, jota myös lukija helposti ihailee, ei pelkästään arkkitehtonisten saavutusten vaan myös stoalaisen elämänasenteen takia. On oikeastaan hankala kirjoittaa tästä mitään, koska oli kirjaan niin tyytyväinen. Mutta ainakin tyytyväisyyttä tuottavaa kirjaa uskaltaa suositella muillekin. 

PS. Minulla on jostain syystä sellainen juurtunut käsitys, että Siinanin nimi kirjoitettiin suomennoksessa kahdella ii:llä, joten siksi olen sen tässäkin niin kirjoittanut (en voi tarkistaa asiaa, koska olen jo palauttanut kirjan kirjastoon). Wikipedia ja logiikka ovat kyllä yhden i:n kirjoitusasun kannalla, mutta hei eivätkös vaihtoehtoiset faktat ole muotia… ;P

                                                                     -Roona-

 

Kuollut isä (Livia 1)

Moikka!

Lyhyt pätkä uutta tarinaa, joka jatkuu tulevaisuudessa. Innoistuin kovasti Alan Bradley kirjan tyylistä, kun luin sitä ja päätin kokeilla kirjoittaa samalla tavalla.

Minä olin aina ollut outo lintu. Neljä vanhempaa sisartani olivat enemmän tai vähemmän äidin kopioita niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Toisaalta isä kyllä keksinyt heidän nerokkaat nimensä – Tia, Mia, Pia ja Nia – ja kaikki luonnollisesti lausuttiin pitkällä iillä. Nurinkurisesti minut taas oli nimennyt äiti, joka ei ollut tahtonut perheeseen viidettä ia-päätteistä ja kolmikirjaimista tyttöä. Sen sijaan hän nappasi nimeni lapsuuden lempisadustaan, joka sattui olemaan Prinsessa Livistiina ja punaiset kengät. Onneksi minua alettiin pian kutsua Liviaksi ja aika harva pastoria lukuun ottamatta muisti enää, että oikea nimeni oli sellainen kuvatus kuin Livistiina. Palatakseni outo lintuuteni, en siis näyttänyt äidiltä, mutta en sen paremmin kyllä isältäkään. Hän tapasikin aina vitsailla, että hänen veljensä oli salaa käynyt tekemässä minut äidin kanssa, sillä setääni minä kuulemma muistutin paljonkin. Itse en ollut koskaan päässyt toteamaan mahdollista yhdennäköisyyttämme, sillä en ollut koskaan tavannut isäni nuorempaa veljeä. Hän oli kadonnut tietymättömiin joskus kahdenkymmenen ikäisenä ja luultavasti kuollut – kuten äiti muisti joka kerta isän vitsin perään mainita. Kyseinen setäni oli ollut seikkailija ja huimapää ja koska isoisäni ei ollut omannut edellä mainittuja ominaisuuksia, he olivat joutuneet törmäyskurssille. 

Tällaisia olivat mietteeni seistessäni uudessa mustassa mekossani isäni haudalla. Sisareni, myös mustissaan, itkivät lohduttomasti, aivan kuten äiti oli tehnyt jo monta päivää. Minua ei itkettänyt. Isä oli kuollut yllättäen, mutta oli jo tavallaan tottunut ajatukseen, ettei häntä enää ollut. Pastori luki juuri Kuoleman kelloja – runoa, joka oli tavallista lukea hautajaisissa ja jonka minä olin halunnut lausua, mutta sitä kunniaa en ollut saanut. Se pitää lausua hartaasti ja jykevästi, oli Tia sanonut ja ehdottanut sitten, että sir Hugh olisi sopiva esittämään sen. Olin onnellinen, että runoa luki lopulta pastori eikä sisareni kuivakka kihlattu. ”Leski ja tyttäret voivat siirtyä lausumaan viimeiset jäähyväiset”, sanoi pastori juuri sillä hetkellä tarkoittaen meitä. Niinpä siirryimme siistissä jonossa heittämään ruusun tai minun tapauksessani pienen määrän hiekkaa isän jo hautakuoppaan lasketulle arkulle.

Juhlat olivat tyylikkäät, ruuantäyteiset ja no, mahtipontiset. Isä olisi ehkä pitänyt jostain vähän riehakkaammasta, mutta kun vainaja ei voinut hillitä äitiä, niin muistotilaisuus oli mitä oli. ”Äiti, Livia ei vuodattanut yhtäkään kyyneltä koko päivänä”, valitti Pia, kun olimme illalla kokoontuneena yhteen teelle. ”Minä olin muutoin haikea”, minä sanoin ylväästi. Pia katsoi minua nyrpeästi ja haki tukea muiden sisarteni ilmeistä. Äiti huokasi. Tiesin, ettei hänkään pitänyt siitä, etten ollut itkeä tuhertanut juuri lainkaan isän kuoltua. ”Pia-pupu, Livia suree omalla tavallaan. Yritetään vain ymmärtää häntä.” Pia näytti minulle kieltä äidin huomaamatta ennen kuin keskittyi teehensä. Tämän jälkeen iltateekeskustelu koski sitä, milloin sisareni ja Sir Hugh´n olisi sopivaa mennä naimisiin. Sisareni ei luonnollisestikaan tarvinnut viettää yhtä pitkää suruaikaa kuin lesken, mutta äidinkin mustiin pukeutuminen oli otettava huomioon, mikäli haluttiin edetä säädyllisesti. Minä en enää sanonut mitään vaan päästelin vain sopivissa kohdissa myönteleviä äännähdyksiä. Yöllä unta siitä, miten isäni ilmestyi ilmielävänä sisareni häihin saaden sir Hugh´n pyörtymään.

                                                              -Roona-

Elokuvissa VI: Lion

Moi!

Yksinkertaisuudessaan elokuva kertoo pienestä intialaispojasta, joka eksyy hyvin kauaksi kotoaan, päätyy lopulta adoptoiduksi Australiaan ja etsii sitten perheensä aikuisena. Se perustuu romaaniin ja tosi tapahtumiin. Halusin kovasti pitää elokuvasta ja pidinkin, mutta siinä oli myös tiettyjä ärsyttäviä juttuja. Yksi syy tähän on varmaan se, että trailerin perusteella odotin eri tunnelmaista elokuvaa.

Traileri nimittäin antoi sen kuvan, että Intiassa tapahtunut lapsuusaika esitettäisiin takaumina. En pitänyt tosin huonona ratkaisuna, että elokuva eteni kronologisesti, se vain pääsi yllättämään. Ongelma minulle oli enemmänkin elokuvan masentunut yleisfiilis, kun loppujen lopuksi Saroollehan kävi hyvin: hän selvisi hyvien adoptiovanhempien hoiviin ja sitten aikuisena löysi vielä biologisen perheensäkin uudestaan. Esimerkiksi adoptioveli Manushin on varmaankin tarkoitus toimin jonkinlaisena vastakohtana Saroolle, joka on jokaisen adoptoivan unelma: kiltti lapsi, josta kasvaa kiitollinen ja kunnianhimoinen aikuinen. Manushin ongelmat ja sitä kautta hyvänä vastinparina toiminen jäävät kuitenkin yleistunnelman jopa ajoittaisen synkkyyden jalkoihin. Tämä on hassua myös siksi, että leffa on kuvattu todella kauniisti, väliin jopa sadunomaisesti. Ihan kuin elokuva ei oikein tietäisi millainen olla.

Minusta on varmaan tulossa kyyninen, mutta se miten Saroo kadotessaan toimii, tuntuu tosi epäloogiselta pienenkin lapsen toiminnaksi. Hän on eksyessään 5-6-vuotias (jos minulta kysytään tarkkaa ikää kallistun aina tuonne vanhempaan päähän) ja hän siis menee tutkimaan tyhjää junanvaunua ja nukahtaa sinne vahingossa. Tiedän, etteivät pikkulapset tottele käskyjä (isoveli siis käski odottamaan aseman penkillä kunnes palaa), mutta jotenkin olisi ollut järkevämpää, että Saroo olisi etsinyt veljeään eripuolilta asemalaituria ja vaikka mennyt hoippuroimaan sinne raiteille kuin, että hän menee autioon vaunuun. 

Sitten on tämä asioitten väärin kuuleminen/ lausuminen. Elokuvan nimi tulee siitä, että Saroon oikea nimi (kirjoitetaan Sehru) tarkoittaa leijonaa. Lopputeksteissä kerrottiin, että hän oli kuullut nimensä pienenä väärin ja sai sitten perheensä tavattuaan tietää asian oikean laidan. Tämä on taas näitä pieniä minua häiritseviä asioita, jotka eivät vaikuta elokuvan juoneen, mutta hyvänen aika kai viiteen ikä vuoteen mennessä olisi huomattu, että lapsi lausuu nimensä, siis oman etunimensä, väärin ja korjattu häntä asianmukaisesti. En toki tunne hindin kieltä ja tiedä, kuinka hienovaraisia lausumiserot ovat, koska esimerkiksi kiinan kielessähän äänen korkeus vaikuttaa sanan merkitykseen, joten jos hindissä on sama tai vastaava juttu niin sitten ymmärrän kyllä. Toinen asia on sitten Saroon kotikylän nimi. Miten hän ei aikuisena etsiessään tule ajatelleeksi, että hän on lapsena tiennyt kylän nimen ihan oikein ja vain lausunut sen hassusti (siis kaksiosaisen nimen yhteen ja ehkä sen takia väärin painottaen).

Lionin roolitus on kautta linjan onnistunut ja näyttelijät tekevät parhaansa, mutta katsojalle jää olo, että hahmot ovat kyllä syviä, mutta eivät vain tässä elokuvan puitteissa. Kenties hahmojen syvyystunne olisi olut erilainen, jos Saroon lapsuus olisi tosiaan näytetty takaumina. Dev Patel oli tietysti ihana ja lapsi-Saroota näytellyt poika oli myös hyvä. Nicole Kidman oli välillä creepy face, etenkin siinä kohtauksessa, jossa adoptiovanhemmat olivat hakeneet Saroon lentokentältä ja hän kääntyi katsomaan auton takapenkillä istuvaa poikaa. Minulle jäi siis vähän ristiriitaiset fiilikset, vaikka yleisesti ottaen ne jäivätkin pitkälle plussan puolelle. Uskallan siis silti suositella leffaa eteenpäin. Esimerkiksi katulasten elämän kuvausta ei ole ainakaan siloteltu.

8,5/10

                                                               -Roona-