Elokuvissa VI: Lion

Moi!

Yksinkertaisuudessaan elokuva kertoo pienestä intialaispojasta, joka eksyy hyvin kauaksi kotoaan, päätyy lopulta adoptoiduksi Australiaan ja etsii sitten perheensä aikuisena. Se perustuu romaaniin ja tosi tapahtumiin. Halusin kovasti pitää elokuvasta ja pidinkin, mutta siinä oli myös tiettyjä ärsyttäviä juttuja. Yksi syy tähän on varmaan se, että trailerin perusteella odotin eri tunnelmaista elokuvaa.

Traileri nimittäin antoi sen kuvan, että Intiassa tapahtunut lapsuusaika esitettäisiin takaumina. En pitänyt tosin huonona ratkaisuna, että elokuva eteni kronologisesti, se vain pääsi yllättämään. Ongelma minulle oli enemmänkin elokuvan masentunut yleisfiilis, kun loppujen lopuksi Saroollehan kävi hyvin: hän selvisi hyvien adoptiovanhempien hoiviin ja sitten aikuisena löysi vielä biologisen perheensäkin uudestaan. Esimerkiksi adoptioveli Manushin on varmaankin tarkoitus toimin jonkinlaisena vastakohtana Saroolle, joka on jokaisen adoptoivan unelma: kiltti lapsi, josta kasvaa kiitollinen ja kunnianhimoinen aikuinen. Manushin ongelmat ja sitä kautta hyvänä vastinparina toiminen jäävät kuitenkin yleistunnelman jopa ajoittaisen synkkyyden jalkoihin. Tämä on hassua myös siksi, että leffa on kuvattu todella kauniisti, väliin jopa sadunomaisesti. Ihan kuin elokuva ei oikein tietäisi millainen olla.

Minusta on varmaan tulossa kyyninen, mutta se miten Saroo kadotessaan toimii, tuntuu tosi epäloogiselta pienenkin lapsen toiminnaksi. Hän on eksyessään 5-6-vuotias (jos minulta kysytään tarkkaa ikää kallistun aina tuonne vanhempaan päähän) ja hän siis menee tutkimaan tyhjää junanvaunua ja nukahtaa sinne vahingossa. Tiedän, etteivät pikkulapset tottele käskyjä (isoveli siis käski odottamaan aseman penkillä kunnes palaa), mutta jotenkin olisi ollut järkevämpää, että Saroo olisi etsinyt veljeään eripuolilta asemalaituria ja vaikka mennyt hoippuroimaan sinne raiteille kuin, että hän menee autioon vaunuun. 

Sitten on tämä asioitten väärin kuuleminen/ lausuminen. Elokuvan nimi tulee siitä, että Saroon oikea nimi (kirjoitetaan Sehru) tarkoittaa leijonaa. Lopputeksteissä kerrottiin, että hän oli kuullut nimensä pienenä väärin ja sai sitten perheensä tavattuaan tietää asian oikean laidan. Tämä on taas näitä pieniä minua häiritseviä asioita, jotka eivät vaikuta elokuvan juoneen, mutta hyvänen aika kai viiteen ikä vuoteen mennessä olisi huomattu, että lapsi lausuu nimensä, siis oman etunimensä, väärin ja korjattu häntä asianmukaisesti. En toki tunne hindin kieltä ja tiedä, kuinka hienovaraisia lausumiserot ovat, koska esimerkiksi kiinan kielessähän äänen korkeus vaikuttaa sanan merkitykseen, joten jos hindissä on sama tai vastaava juttu niin sitten ymmärrän kyllä. Toinen asia on sitten Saroon kotikylän nimi. Miten hän ei aikuisena etsiessään tule ajatelleeksi, että hän on lapsena tiennyt kylän nimen ihan oikein ja vain lausunut sen hassusti (siis kaksiosaisen nimen yhteen ja ehkä sen takia väärin painottaen).

Lionin roolitus on kautta linjan onnistunut ja näyttelijät tekevät parhaansa, mutta katsojalle jää olo, että hahmot ovat kyllä syviä, mutta eivät vain tässä elokuvan puitteissa. Kenties hahmojen syvyystunne olisi olut erilainen, jos Saroon lapsuus olisi tosiaan näytetty takaumina. Dev Patel oli tietysti ihana ja lapsi-Saroota näytellyt poika oli myös hyvä. Nicole Kidman oli välillä creepy face, etenkin siinä kohtauksessa, jossa adoptiovanhemmat olivat hakeneet Saroon lentokentältä ja hän kääntyi katsomaan auton takapenkillä istuvaa poikaa. Minulle jäi siis vähän ristiriitaiset fiilikset, vaikka yleisesti ottaen ne jäivätkin pitkälle plussan puolelle. Uskallan siis silti suositella leffaa eteenpäin. Esimerkiksi katulasten elämän kuvausta ei ole ainakaan siloteltu.

8,5/10

                                                               -Roona-