Merkittyjen kohtaaminen (Kleio 2)

Hei!

Jatkoa huhtikuiselle tarinalle.

Kleio siristi silmiään. Näytti aivan siltä kuin joku olisi taivaltanut ylös kukkulan sitä puolta, jota ei nähnyt kylästä. Kuka ihme se voisi tähän aikaan olla? Hänen tietääkseen alueella ei liikkunut varkaita, mutta ehkä kyseessä oli kulkumies. ”Kuka siellä?”, hän huhuili tähtihämärään. Hahmo oli tullut lähemmäs ja pysähtyi kuullessan hänen äänensä.

Nar epäröi. Hänet oli huomattu kukkulan laelta ja sitä hän kaikkein vähiten kaipasi. Ääni kuulosti kuitenkin naiselta tai pikemmin tytöltä, joten tämän saisi ehkä taivuteltua olemaan hiljaa, kun vain toisi julki ettei aikonut varastaa tai tehdä muutakaan rikollista. Niinpä hän jatkoi matkaa. Pian hän saattoi huomata, että kyseessä oli kuin olikin tyttö. ”Ei hätää. Haluan vain nukkua yöni tässä kukkulalla”, hän huusi niin matalasti kuin suinkin pystyi. Tyttö ilmeisesti kuuli sanat, koska pysytteli paikallaan niin kauan, että Nar ehti hänen luokseen.

Tytöllä oli keltaiset hiukset, jotka näyttivät tähtien harmassa valossa hopeaisilta. Hän katseli Naria epäileväisesti. ”Minä tuota...”, Nar sekosi sanoissaan. ”Siis panen vain tähän maate.” Hän levitti huopansa maahan sanojensa vahvistukseksi. Tyttö tarkkaili hänen toimiaan ja sanoi sitten: ”Eikö olisi kohteliasta esittäytyä vai eiväkö kulkumiehet harrasta käytöstapoja?” Nar irvisti tahtomattaan. Ei kai hän sentään näyttänyt kaikenkarvaiselta kulkumieheltä. ”Minun nimeni on Nar”, hän sanoi ojentaen kätensä nuivasti. Tyttö puristi sitä yllättävän reippaasti. ”Minä olen Kleio.”

Hänen nimensä kuuleminen sai nuorukaisessa aikaan yllättävän reaktion. Kleio oli näkevinään äärimmäisen nopean pakokauhun häivähdyksen tämän silmissä, mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Poika veti kätensä pois ja alkoi touhuta tavaroittensa kanssa. ”Sinä voit kyllä tulla meille yöksi, jos lupaat ettet ole mikään murhaaja”, Kleio sanoi yrittäen saada ääneensä kepeän sävyn. ”Eivät äiti ja isä suutu siitä.” Poika katsoi häntä hetken ja istua tömähti sitten huopareuhkansa päälle. Kleioa alkoi ärsyttää. Vieras vaikutti olevan töykeyden lisäksi itsepäinen. ”Ei tarvitse, jos ei huvita. Yritin vain olla ystävällinen”, hän tiuskahti.

Nar tuhahti tytön tiuskahdukselle ja viittasi tätä istumaan lähelleen ruohikolle. Hetken mietittyään tyttö kävi maahan liioitellun siististi ja laittoi kädet puuskaan rinnalleen. ”Sinä tunnet kai tämän kylän historian läpikotaisin?”, Nar heitti katsellen tyttöä silmäkulmastaa. Kleio kohautti harteitaan. ”Niin hyvin kuin kuusitoista vuotiaalle on sopivaa tietää”, hän tokaisi tylysti. Miksi tytöt kaipasivat aina hyvittelyä, jos heille ei heti onnistunut sanomaan oikeita sanoja, Nar mietti. Hän oli ehkä aloittanut hieman väärällä nuotilla, mutta eikö se ollut ymmärrettävää tässä tilanteessa.

”Minä tarkoitin, että tunnen yhden Kleion papittaren. Hän tietää paljon kaikesta.” Se oli ympäripyöreästi sanottu, mutta sai Narin puolesta kelvata hyvitykseksi ja selitykseksi. Tytön ilme muuttui ja koko kehon kieli antoi ymmärtää, että hän oli vahingossa osunut kultasuoneen. ”Minä en ole koskaan oikeasti tavannut ketään kaltaistani, toista merkittyä. Paitsi tietysti toteamisseremoniassa. Mutta olin silloin vauva, kuten ymmärrät”, tyttö pulputti innoissaan. Narin oli hillittävä ilmeensä, jottei tyttö huomasi, että yksi kaltaisista oleskeli odottamattoman lähellä. ”Eivätkö tuomarit käy täällä?”, hän kysyi toiveikkaasti. ”Meidän kylämme on katvealueella. Oikeutta on käytävä hakemassa lähikylistä. Vain assistentit ja laskijat käyvät täällä. Ja hehän eivät ole merkittyjä”, tyttö kertasi melkein hengästyneenä.

Nar rentoutui. Hän ehtisi pakosalle oikein mainiosti, jos tarve tuli, joten hän saattoi yhtä hyvin kertoa tytölle kuka todellisuudessa oli. ”Minä olen oikeasti Kalliopen pappi. Karkasin temppelistä. Niin, että olet nyt ainakin tavannut toisen merkityn.”

Kleio oli mykistynyt. Puhuiko poika totta? Hän ei ollut kuullutkaan, että kukaan karkaisi temppeleistä. Toisaalta hänellä ei ollut aavistustakaan millaista temppeleissä oli elää. Poika näytti varautuneelta. ”Ethän paljasta minua?”, hän kysyi lähes syyttävästi. Kleio oli tietämättään tehnyt päätöksen heti, kun poika oli päästänyt suustaan olevansa merkitty. ”Rauhoitu hupsu. En tietenkään paljasta.” Sitten hän toisti aiemman tarjouksensa. ”Tule meille yöksi. Aamuisin on tähän aikaan vuodesta niin paljon kastetta, että olet ihan märkä, kun heräät, jos nukut täällä.” Kleio osoitti kylään ja kotitaloonsa päin.

Nar pohti hetken ja alkoi sitten keriä huopaansa kokoon. Mieluummin hän nukkuisi kuivassa ja lämpimässä. Maassa hän oli viettänyt tarpeeksi monta yötä. ”Näytä tietä”, hän sanoi heittäessään tavarat olalleen. He lähtivät varovasti rinnettä alaspäin kohti nukkuvaa kylää.

                                                            -Roona-

Mietteitä kirjasta XXVIII: Kävelevät koneet ja Lasipalatsi

Moikka!

Philip Reeven Kävelevät koneet kertoo kahdesta nuoresta, Hesteristä ja Tomista, jotka joutuvat yllättäen yhdessä seikkailuun. Reeven maailmassa kaupungit ovat nousseet jaloilleen ja ovat liikkuvia koneita. Vallitsee kaupunkidarwinismin laki, heikot jäävät vahvojen saaliiksi, armotta ja säälimättömästi. Pienet kaupungit otetaan kiinni ja puretaan. Niiden asukkaat päätyvät joko orjatyöhön tai surmataan. Tom on historioitsijoitten killan kolmannen tason apulainen, jonka suurin idoli ylihistorioitsija Thaddeus Valentine. Hester Shaw taas haluaa nähdä kyseisen miehen kuolleena mieluiten oman kätensä kautta.

Innostuin lukemaan tämän kirjan, kun huomasin, että siitä on tulossa Peter Jacksonin ohjaama elokuva. Olen kyllä jo aiemmin kirjastossa seikkaillessani sarjan huomannut ja pitänyt Käveleviä koneita kädessäkin, mutta lainaukseen ja lukuun se pääsi vasta nyt. Historioitsijaa lämmittivät kovasti hauskat ja rohkeatkit historioitsijoiden killan jäsenet, Chudleigh Pomeroy etunenässä. Ylipäänsä kuvaukset museosta, sen esineistä ja siellä tapahtuneesta taistelusta miellyttivät paljon. Sankarit Hester ja Tom ovat hyvin tavallisia nuoria, mikä on hyvää vastapainoa tällaisten kirjojen yleensä täydellisille sankareille ja sankarittarille. Lisäksi he toimivat suhteellisen ikäisilleen normaalilla tavalla. Tomin poikamainen ihastus Kathrineen, Valentinen tyttäreen, ei kehity vuosisadan rakkaudeksi, mikä on virkistävää. Joskus pikkupojan ihastus on vain pikkupojan ihastus.

Kirja on aika raaka nuorten kirjaksi, mutta se esittelee oman edun tavoittelua perin oikeassa valossa. Minusta oli mukavaa, kun Tomin ja Hesterin käyttämälle Jenny Haver –alukselle muodostui nimen myötä jopa omaa luonnetta. Myös marssija Shriken Hesterille ajoittain antama arvostus oli hienoa. Seuraavakin osa on varmasti lukulistallani.

Sarah J. Maasin Lasipalatsi on Throne of Glass –fantasiasarjan avausosa. Salamurhaaja Celaena Sardothien pelastetaan Endovierin suolakaivosten kurjuudesta kilpailuun paikasta Kuninkaan miekkana. Hän kilpailee 23 muuta rikollista vastaan panoksenaan vapaus palvelusvuosien jälkeen. Hän on kruununprinssin tukema ja kuninkaallisen vartioston päällikön tehtäväänsä valmentama. Mutta mitä tapahtuu, kun kilpailijoita alkaa kuolemaan muuallakin kuin kilpailuun kuuluvissa kokeissa? Entä kun sekä prinssi Dorian että vartioston päällikkö Chaol Westfall osoittatuvatkin mukaviksi ihmisiksi?

Tartun jälleen kovin pieniin yksityiskohtiin, mutta ne ärsyttivät mina kovasti. Aluksikin takakannen ”vartioston päällikkö ottaa Celaenan siipensä suojaan”. Chaol ei todellakaan ota Celaenaa siipiensä suojaan! Prinssi on käskenyt häntä valmentamaan Celaenaa ja hän tottelee käskyä. Kuulostaahan tuo siipien suojaan ottaminen todella söpöltä, mutta minusta idiomi sisältää ajatuksen vapaaehtoisuudesta ja siitä, että suojaa tarjoava on yleensä jonkin verran toista osapuolta vanhempi. Ei Chaol olisi hommaan vapaaehtoisesti ruennut, vaikka lopulta ystävystyykin Celaenan kanssa.

Toinen asia, mikä on alkanut mättämään minua young adult –romaaneissa nyt, kun itse lähestyn kolmeakymppiä, on se, että henkilöt ovat alansa ammattilaisia ennen kuin täyttävät kaksikymmentä. Celaena aloitti salamurhaajakoulutuksensa 8-vuotiaana ja hän oli ollut 19 vuotta täyttäessään kokonaisen vuoden orjana kaivoksilla. Parhaimmillaankin hänellä on ollut vain viisi vuotta aikaa saavuttaa maine maailman taitavimpana salamurhaajana. Melkoisen hyvin teiniltä. Ymmärrän toki, että hahmojen on oltava nuoria, jotta lukijakunta, jolle young adult on pääosin suunnattu, voisi heihin paremmin samaistua. Chaolin kanssa on sama juttu, hän todella nuori kuninkaan vartioston päälliköksi. Lisäksi hän ei ollut muka koskaan tappanut ketään, vaikka kirjassa annettiin viitteitä siitä, että hän on ollut mukana taisteluissakin.

Kirjablogeissa kritiikkiä herättäneestä Celaenan turhamaisuudesta pidin itse yllättävä paljon. Oikeastaan en kokenut sitä turhamaisuutena vaan esimerkiksi se, että hän piti pitämistään hienosta vaatteista, inhimillisti hahmoa ja teki hänestä samaistuttavamman. Kokonaisuudessaan kirja oli hyvää keskitasoa. Toiminta oli kirjoitettu sopivan vetävästi ja etenkin jäi kiinnostamaan millaiseksi juonittelijaksi lordi Perrington tulevaisuudessa osoittautuukaan.

                                                                -Roona-

Kesäruno

Hei hei!

Tämä on kirjoitettu alkukesästä, jolloin tämänhetkisistä helteistä ei ollut vielä tietoa ;)

Rannalla tuulee.

Varpaat hiekassa

painavat kuvioita.

Tuhat jälkeä

pehmeässä maassa.

Lapset juoksevat

vielä viileään veteen.

Aurinko seikkailee

pilvien lomassa.

Kesä on.

Venytteleviä ihmisiä,

varjo herätti.

Voi nousta välillä

auringon lempeästä syleilystä.

Virkku puhuri työntää.

Tuulee kovaa.

Aava aaltoilee,

vedessä ei enää ketään.

Kuitenkin pilkahdus palauttaa

uskon lämpöön.

Perheitä tulee ja menee.

Ihmisiä tulee ja menee.

Meitä tulee ja menee.

Lämmön houkuttamina,

tuulen tuivertamina.

-Roona-

Elokuvissa XXI: Deadpool 2

Heippa!

Alunperin minun ei ollut tarkistus mennä katsomaan tätä toista osaa teatteriin, vaikka ekasta tykkäsinkin. Tänä kesänä – aivan kuten viimekin kesänä – vain on ensi-illassa niin vähän itseäni  kiinnostavia leffoja, että päädyin sitten kuitenkin katsomoon piristämään juhannuksen työssä oloja tällä. Tokassa leffassa Wade/ Deadpool on kostoretkellä gangsterin ammuttua hänen tyttöystävänsä heidän vuosipäivänään. Myös tulevaisuudesta saapuva pahis Cable on kostoretkellä perheensä puolesta.

Pari tuntia vierähti mainiosti Deadpoolin parissa. Etenkin ensimmäinen tunti meni tosi nopsaan, vaikka en erityisemmin tykännyt alun taistelukohtauksista. Lisäksi Wadellä on syytä olla Deadpool-naamari kokonaan päällä tai kokonaan poissa – jos puolet kasvoista on peitossa ja puolet näkyvillä, se näyttää ihan hirvittävältä (kyllä, pahemmalta kuin kasvot paljaina, vaikka eivät ne silloinkaan kauniit ole). Alussa parasta oli tyttöystävän kuolemakohtaus hidastuksineen, jotka olivat todella kauniita kuvia. Samoin lopussa, kun Cable ampuu luodin, jonka eteen Deadpool heittäytyy, niin se ampumiskuva oli tosi hieno hiekkaroiskeineen (mietin ihan salissa jo, että onpa upea kuva/ kuvaus). Muuten repesin, kun tajusin, että Deadpoolin pukua oli lopputaistelua varten korjailtu ilmastointiteipillä!

Fourth wall breaking ei ollut kakkosessa niin onnistunutta kuin ekassa leffassa. Juuri nuo vitsit tuntuivat minusta jotenkin juonesta irrallisilta, vaikka hauskoja olivatkin. Myös moneen kertaan viljelty lazy writing –vitsi oli vähän outo. Vaikka Deadpool kakkosen käsikirjoitus ei varmaan ihan Oscar-tasoinen olekaan, olivat kirjoittajat minusta tehneet hyvää työtä. Tarina toimi ja siinä oli hyvä draaman kaari. Vaikka henkilöt väistämättä jäivät hieman heppoisiksi kukaan ei sentään ollut täysin ontto. Taksikuski Dopinder on suloinen ja Dominosta tykkäsin myös.  Onnekkuus on loistava supersankarivoima. Lisäksi nauroin, koska ajattelin Zeitgeistin kohdalla ihan samaa kuin Wade, että hän kykenee jotenkin osoittaamaan ajan hengen. Trailereissa hauskuuttanut X-Forcen tavisjäsen Peter ei pystynyt yllätysmomenttinsa menettäneenä samaan enää itse leffassa, vaikka ihan ok lisä olikin.

En tiedä miksi tykkään T. J. Millerin esittämästä Waden baarinpitäjäkaverista, mutta tykkäänpähän kuitenkin. Russelia esittäneellä nuorella pojalla oli hauska aksentti, mikä olikin kaiketi siinä hahmossa mielestäni parasta. Ja toki ne tulimutanttivoimat oli coolit. Tekstittäjälle pisteet siitä, että ”family is/ is not f-word” oli käännetty, että ”perhe on/ ei ole kirosana”. Se toimi paremmin kuin myös mahdollinen tapa kääntää vitsi samaan tapaan kuin englannissa alkukirjainten mukaan. Liekö innottajana ollut Haloo Helsinki! –yhtyeen taannoinen hitti ”Kiitos ei oo kirosana”.

Elokuva kiertyy tiivisti perheteeman ympärille. Välillä sitä suorastaan hierotaan naamaan. Orpokodissa kaltoin kohdeltu lapsi on melkomoinen klisee, johon Deadpool itse muuten olisi voinut ottaa ironisesti kantaa, vaan eipä ottanut. Olisi näyttänyt Loganille pitkää nenää, kun muutenkin jo sen kustannuksella vitsaili ja sanonut, että mekin otettiin teiltä jotain, kun tekin meiltä. Hyvää kesäviihdettä tämä oli kaiken kaikkiaan. Nauroin monesti ja pidin myös draamallisista kohdista. Kokonaisuudessaan Deadpoolin toisesta tulimisesta jäi hyvä maku.

JK. Ai kamala, miten hyvin Celine Dionin tunnaribiisiä oli käytetty. Ja Bond-tyyliset alkutekstit oli parhautta.

                                                             -Roona-

Lähtö (Ragar 5)

Moikka!

Ragaria ahdisti. Hän oli juuri tavannut isänsä. Edellisestä kerrasta oli monta vuotta aikaa, se oli silloin, kun hän oli aloittanut sotilaskoulutuksen parakeilla. Sitä aiemmin hän oli ollut ehkä viisi vuotias pikkupoika. Äiti oli huolehtinut hänestä niin pitkään kuin oli tarvinnut. Nykyään hän kirjoitteli äidille harvakseltaan lähinnä kertoakseen, että hän voi hyvin ja kaikki oli kunnossa. Äidillä oli uusi perhe. Ragarilla ei ollut aavistustakaan keneltä äiti sanoi hänen kirjeidensä tulevan. Pikkusisarukset tuskin tiesivät hänestä mitään, uusi aviomies tunsi hänet vain nuoruuden vahinkona. Ehkä olisi kuitenkin ystävällistä kirjoittaa, että isä oli ottanut häneen yhteyttä. Ragar huokasi ja ruttasi paperin, johon oli jo tippunut mustepisaroita hänen aikoessaan rustata siihen jotain.

”Sinun pitäisi liittyä lohikäärmeiden joukkoon joksikin aikaa.” Niin isä oli sanonut. Vaikka hän oli tavannut jokusen lohikäärmeen elämänsä aikana – isänsä lisäksi tietysti – ei kukaan heistä ollut osoittanut erityistä kiinnostusta häntä kohtaan. Tai ainakaan Ragarin käsityksen mukaan mitään sellaista, että he haluaisivat hänen liittyvän joukkoonsa. Hänen ajatuksena vaelsivat pyytämättä Repiniin ja tämän pieneen poikaan. Seva oli suloinen olento, jota isä palvoi ehdoitta. Kukaan ei koskaan palvonut minua, Ragar ajatteli kylmästi, mutta sätti itseään heti moisesta aatteesta. Mustasukkaisuus ei ollut yhdenkään ihmisen kaunistus ja sen tunteminen lasta kohtaan oli vieläkin typerämpää. Sitä paitsi Repin oli pyytänyt häntä kummisedäksi. Se olikin varmasti ensimmäinen mielihalu Repinin elämän aikana, joka ei ollut toteutunut. Hänen isänsä oli tullut väliin ja ilmoittanut, että kaikenlainen sormien välistä katsominen loppuisi, mikäli Ragar pääsisi tuohon asemaan. Ragarilta oli mennyt pitkään suostutella Repin olemaan pilaamatta, jos ei omaansa niin Soman ja Sevan elämää.

Ragar suki sekavaa tukkaansa ja nousi kirjoituspulpetin äärestä. Kirjaston ilma oli tunkkainen ja kynttilät savuttivat. Ainoa ikkuna oli niin pieni, ettei siitä tullut tarpeeksi valoa edes päivällä. Kammio oli kokonaisuudessaan surkea kuvatus kirjastoksi. Pääasiassa kaikki kirjoittivatkin kirjeensä parakeissa ja kirjoja luettiin vain varhaisiän oppitunneilla – ja tietysti siinä tapauksessa, että omisti varakkaita sukulaisia, joilla oli vara lähettää niitä lahjoina. Ragar kohautti harteiltaan niille kertyneen pölyn. Mitäpä kukaan meistä kunnollisella lukutaidolla tekisi? Kunhan osaamme lukea käskyjä ja allekirjoittaa niitä muulla kuin puumerkillä. Lukekoot filosofiaa ne, joita ei jo syntymässään takoitettu etulinjaan. Hän tunsi kuinka hänen lohikäärmepuoltaan poltteli. Hänen älykästä puoltaan, joka halusi juuri tulla esiin argumentoidakseen ihmisen tyhmyyttä vastaan. Hän siirtyi raskaasta ovesta pihan aurinkoon.

Seva jokelti maassa ja sotki itseään ruohon vihreyteen. Repin katseli poikaa hämmentynein ja ihailevin silmin. Ragar oli jo ehtinyt kyllästyä tähän leikkiin ja toivoi, että Seva keksisi pian jotakin muuta. Hän nappasi pojan syliinsä ja meni istumaan Repinin viereen.

”Miksi sinä noin teit?”, Repin kysyi ärtyisästi kuin ihanasta unesta herätetty pommiin nukkuja.

Seva naureskeli isänsä myrtyneelle ilmeelle ja kurotteli pikkukäsiään häntä kohti. Ragar silitteli pojan tukkaa, joka oli täysin samanlainen kuin Repinillä.

”Voi olla, että Seva vielä kerran sulaa eikä siihen tarvita aurinkoa”, hän veisteli.

Repin heittäytyi mielenosoiteuksellisesti pitkäkseen ruohikolle. ”Soma sanoo, että sulatan pojan katseellani, mutta hänestä se on hyvä merkki”, hän mutisi.

”Tietysti se on, hänhän on rakastava äiti, joka katsoo lastaan juuri samalla tavalla”, Ragar huudahti ja sai Sevan kikattamaan ilmavirran kulkiessa tämän hiuksissa.

”No, minä en koskaan voinut osannut kuvitella, että rakastaisin jotain niin paljon kuin Sevaa. Paitsi tietysti....”

Repin jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan ja keskittyi katselemaan taivaalla ohi kiitäviä kesäpilviä. Ragar tunsi olonsa jälleen raskaaksi. Seva oli nyt asettanut päänsä hänen rintaansa vastaan varmaan aikeissa nukahtaa piakkoin ja Repin näytti tyytyväiseltä ja onneelliselta siinä maatessaan kesän vehreyden keskellä. Hän olisi halunnut, että näin jatkuu ikuisesti. Mutta tyytyväisyys on vaativainen vieras ja onni haluaa tulla revityksi pois voidakseen kenties joskus palata juhlittuna tuhlaajapoikana.

”Minä tapasin isäni eilen.”

Ragar oli saanut sen ilmoille, mutta hengittäminen tuntui yhtäkkiä hieman vaikeammalta. Repin nousi kyynärpäidensä varaan ja katseli häntä silmillään, joiden väri oli syventynyt jonkin liikahdettua jossain syvällä.

”Isäsi?”, hän kysyi typerästi.

”Niin, hän tuli tapaamaan minua.” Ragar ei oikein tiennyt minne keskustelu oli mennossa eikä ollut innokas ohjaamaan sitä minnekään.

”Mitä hän sitten oikein halusi?” Repinin ääneen oli tullut pieni terä.

Ragar huokasi. Syteen tai saveen, hänen olisi sanottava tämä nyt. ”Hän sanoi, että minun olisi hyvä liittyä lohikäärmeiden joukkoon joksikin aikaa.”

Repin nousi ja viittoi häntä antamaan juuri nukahtaneen Sevan itselleen. Poika ei tiennyt vaihdosta eikä ympärillään käydystä keskustelusta mitään. Uni jatkui yhtä syvänä koko ajan. Ragar tarkkaili Repinin silmiin syttynyttä tulta. Se laantui pojan läheisyydestä ja painui jonnekin taustalle. Pian Seva muuttui rauhattomaksi kuin olisi unensa läpi aistinut sen, mikä kehittyi syvällä hänen isänsä sisällä.

”Sinä aiot jättää meidät”, Repin sanoi hyvin hiljaa hampaidensa välistä. ”Et tullut kysymään minun mielipidettäni. Sinä aiot mennä.”

Päätös oli kypsynyt Ragarin päässä yön tunteina, kun hän pyöri rauhattomana punkassaan. Ensimmäinen auringonsäde oli varmistanut sen. Lohikäärmeen hänessä oli saatava kokea elämää omiensa parissa. Se oli vain reilua.

”Niin, mutta ei se kestä ikuisesti. Minä palaan.”

”Palaat”, Repin tuhahti. ”Seva tarvitsee sinua. Minä tarvitsen sinua. Nyt.” Kuin käskystä poika hänen puristetussa sylissään heräsi ja alkoi itkeä.

Repin yritti rauhoitella lastaan. Hänen katseensa oli kylmennyt, mutta Ragar saattoi aistia heltymättömän myrskyn kaukaisuudessa, koska se raastoi häntä itseäänkin. Hän nousi osaamatta tehdä mitään mikä olisi voinut aukaista syntynyttä solmua. Repinin silmiin kertyi vettä.

”Näkemiin sitten”, hän töksäytti, kääntyi ja lähti niine hyvineen pois päin.

”Minä kirjoitan sinulle”, Ragar huusi hänen peräänsä, mutta sanat tuntuivat ontoilta. Myrskyn verho oli laskeutunut heidän väliinsä, vaikka todellisuudessa aurinko paistoi aivan yhtä kirkkaasti kuin vielä hetki sitten.

                                                         -Roona-