Mietteitä kirjasta LXIII: Veren ja luun lapset sekä Huijarin oppipoika

 Moikka!

Zelie muistaa, kuinka Orishan maat humisivat magiaa. Yhdet sytyttivät tulia, toiset houkuttelivat aaltoja – ja Zelien äiti kutsui kuolleiden sieluja. Kaikki muuttui sinä yönä, kun magia katosi. Julman kuninkaan käskystä Zelien äiti tapettiin ja hänen kansansa jätettiin vaille toivoa. Nyt Zeliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan ja oman veljensä avulla Zelien on voitettava nopeudessa ja oveluudessa prinssi, joka haluaa tuhota kaiken lopullisesti. Orishan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zeliessä itsessään. Hän kamppailee hallitakseen voimiaan – ja vastustaakseen vihollista, joka vetää häntä oudosti puoleensa. Veren ja luun lapset on Tomi Adeyemin nuorten aikuisten fantasiaromaani.

Pidin monista Adeyemin ideoista. Maji-klaanit olivat kiinnostava konsepti, tosin alun esittely johti minut luulemaan, että nimenomaan klaanit ovat tarinassa toisiaan vastaan. Tässä osassa klaanien rooli typistyi lähinnä siihen kliseeseen, että majit on jaettu niihin hallitsemansa taidon ja jumalansa mukaan. Adeyemi kirjoittaa loppusanoissa, kuinka hän käsittelee kirjansa kautta Yhdysvalloissa tapahtuvaa, etenkin mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa. Sanoma on enemmänkin se, että väkivalta aiheuttaa väkivaltaa. Toki Adeyemi nimenomaan Zelien hahmossa pääsee purkamaan pelkojaan siitä, kuinka vaarallista on kulkea ulkona vain koska on syntynyt tietynlaiseksi. Yleisempänä teemaa käsitellään kuningasperheen sisällä. Amari ymmärtää, ettei magia itsessään ole pahaa, kun taas Inan on omaksunut isänsä opit, siitä miten magia on kaiken pahan alku ja juuri, ja pelkää tätä vielä kuollakseen. Kuningas Saran taas on kokonaan oman vihansa – ja surunsa – sokaisema.

Krakova 1829. Viisitoistavuotias Wiktor haaveilee seikkailuista, mutta ei usko kohtalolla olevan suuria suunnitelmia hänen varalleen. Kun Wiktor joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä tekee täyskäännöksen. Hänen henkensä pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu kellojen korjaamisen ohella tietävän yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan seikkailuun, joka on täynnä täpäriä tilanteita ja yllättäviä käänteitä. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen. Tom ja Wiktor ovat lukijalle tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Topelius-palkinnon voittaneesta romaanista Taikuri ja taskuvaras (2018).

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, mikä on trilogian keskikirjasta aina paljon sanottu. Toisaalta mitä tulee rakenteeseen, nimenomaan ykkönen ja kolmonen taitavat olla suoraa jatkoa toisilleen ja käsillä oleva teos on pikemmin esiosa. Erityisen huomion ansaitsee Wiktorin ja Zofian suhde, joka ei muutu rakkaudeksi – tai muuttuu, mutta ei saa kohtalokasta loppua vaan kumpikin päätyy tavallaan oman elämänsä herroiksi. Tykkäsin myös siitä, miten vammautumista kuvattiin Wiktorin näkökulmasta. Tämä saattaa kuulostaa vähän pöhköltä, mutta usein, vaikka vammautuja olisi kirjan päähenkilö, suhdetta vammautumiseen ja vammaan kuvataan muiden henkilöiden (voivottelun) kautta. Tässä muut eivät ota juuri kantaa Wiktorin vammautumiseen paitsi käytännöllisistä näkökohdista käsin (hoitotoimenpiteet, liikkuminen paikasta toiseen esimerkiksi). Toki äiti on huolissaan, mutta se huoli kuvataan hyvin epäitsekkäänä. Kiitän Zofian ja Wiktorin hahmojen tasapainoisuutta yleisesti. Zofia on yhtä aikaa rasavilli, mutta arvostaa myös kauniita kirjeitä. Toisaalta Wiktor on herkkävaistoinen nuori mies, vaikkei täysin sanavalmis. Odotan innolla viimeisen osan lukemista.

-Roona-

Kettu ja Takki

 Olipa kerran kettu, ja kylmä, pimeä tähtikirkas yö jossain kaukana, kaukana Pohjolan tuntureilla.

Kettu oli suhteellisen päissään. Oli myöhäinen yö, mutta eteensä näki kohtuullisesti, sillä taivas hehkui punaisen ja virheän sävyissä. Ihmiset juhlivat aina taivaanpalojen aikaan ja vähintään puoli kaupunkia oli iloisessa hiprakassa. Kettu veti takkiaan tiukemmin ympärille, sillä hän oli ottanut muutama askel sitten kontaktia maan kanssa ja kastunut hieman. Hänen nimensä ei tietenkään oikeasti ollut Kettu, se oli tylsästi Tim. Hän oli alkanut kutsumaan itseään Ketuksi, koska oli mielestään melkoisen ovela veikko ja mikä vielä tärkeämpää hänen äitinsä oli hänen olleessaan pieni kertonut hänelle tarinaa, jossa juuri kettu loi taivaanpalot.

Kettu saapui ovelle ja näperrettyään hetken avaimia taskustaan ja sohellettuaan sitten lukon kanssa (ja sivumennen sanoen sadateltuaan aika litanjan), hän sai oven auki ja astui sisään huoneeseensa. Se oli tosiaankin vain yksi huone, mutta suuri ja Kettu oli siitä aikamoisen ylpeä. Takassa paloi nytkin iloinen valkea, jonka hänen vuorkaemäntänsä oli kaiketi käynyt sytyttämässä. Kettu levitti kätensä sivuilleen ja takki liukui pois hänen päältään – ja purjehti saman tien pahantuulisesti takan eteen. Ketun saappaat panivat vastaan hänen yrittäessän potkaista niitä jaloistaan. 

”Oliko sinun aivan pakko kaatua likaojaan?” Takki kysyi kääntyessään kuivattelemaan hetkeksi selkäpuoltaan. ”Nyt minut täytyy pestä enkä pidä siitä yhtään.”

Kettu hoiperteli istumaan pienen ruokapöydän ääreen. ”Etkö voisi vain kääntyä ja homma olisi sillä selvä?” hän mumisi. 

Takki ei nimittäin ollut mikään tavallinen takki, kuten olet jo varmaan huomannut. Sitä saattoi käännellä niin, että siitä tuli lukemattomia eri takkeja, juuri nyt se oli pitkä ja tumma miesten sarkatakki. Ketulla ei ollut aavistustakaan mihin ylimääräiset takit menivät siksi aikaa, kun hän käytti jotain tiettyä käännöspuolta ja hän oli ollut varsin järkyttynyt, kun Takki oli puhunut ensimmäisen kerran. Se oli tapahtunut kaksi päivää sen jälkeen, kun hän oli saanut sen käsiinsä.

Takki tuhahti tulenloimulle, jonka puoleen se oli jälleen hihansa kurottanut. ”Ja jäisin joltain osaltani mahdollisesti ikiajoiksi likaiseksi? Sehän olisikin sievää, mutta toisaalta olisi sinulle ihan oikein, että seuraavan kerran, kun haluat käyttää sarkaa, haisisit pinttyneelle pissalle.” 

Kettu oli varma, että jos Takilla olisi ollut kasvot se olisi nyt hymyillyt ilkeän omahyväisesti. Hän nuuskaisi vaistomaisesti päällään olevaa paitaa. Se ei ainakaan vielä haissut muulle kuin hielle, mutta hän olikin käyttänyt sitä jo viikon päivät. Hän arvasi kyllä, että Takki kaipasi lepyttelyä. 

”No, jos minä teen sinulle huomenna kylvyn. Sopii kai, että pesen paitani siinä jälkeen päin.”

Takki kohautti harteitaan välinpitämättömästi. Se oli saanut itsensä jokseenkin kuivaksi ja leijui nyt tuolille vastapäätä Kettua. ”Pelataanko erä tornia?” 

Kettu alkoi laiskasti kaivaa kiviä housunsa taskusta. Torni ei oikeastaan ollut varsinainen peli, pikemmin se oli harjoitus, jota Takki halusi Ketun tekevän. Hän asetteli esille ottamansa kivet päällekkäin torniksi, jonka jälkeen Takki teki jotain – hän ei tiennyt ihan tarkalleen mitä – ja sitten Ketun piti yrittää kaataa torni miten parhaiten taisi. Joskus se onnistui vain tökkäämällä rakennelma kumoon, toisinaan ei ollenkaan. Kettu oli ollut jo nuoresta tietoinen pienistä taikavoimistaan. Niillä oli ollut hyvä harjoitta pieniä kolttosia ja harmitonta taskuvarastelua. Mutta Takki uskoi hänen voimissaan olevan paljon enemmän. Siksi se oli hänet valinnut ja näyttänyt hänelle todellisen luontonsa.

Ketun pää alkoi olla aika puuroinen hiipivästä väsymyksestä ja juoduista maljoista. Hän nuokkui lähellä valveen ja unen rajaa. Torni ei tänään kaatunut sormella, sitä hän oli kokeillut aivan ensimmäisenä. Ajatukset harhautuivat kohti sänkyä. Yhtäkkiä kivikasa kaatui pehmeästi kuin alla olisi ollut hiekkaa. Kettu tiesi, että Takin huomio kohdistui hänen käsiinsä, joista yhä roihusi hiekko ketju värejä kuin pieniä taivaanpalojen riekaleita. 

”Minä tiesin... minä tiesin”, Takki takelteli. Sen äänessä kuulsi pöllämystyneisyys ja, Ketun hämmästykseksi, hienoinen pelon väre.

”Miten.. miten minä osasin tuon?” Kettu kysyi saatuaan oman äänensä takaisin. 

Takki ei vastannut vaan tuli hänen taakseen ja asetti hihansa hänen olkapäilleen. ”Tim, minut loi maagi, joka osaa tehdä noin. Hän opetti minulle Tornin, jotta voisin tunnistaa hänen kaltaisensa.” 

Kettu ei tiennyt mitä ajatella. Nyt pedattu laveri suorastaan huusi häntä käymään makuulle. ”Minun... minun pitäisi rueta nukkumaan”, hän sokelsi. 

Takki päästi hänestä irti ja meni takaisin omalle tuolilleen. ”Niin voi olla parasta. Puhumme tästä huomenna.” 

Onneksi sänky ei ollut kaukana pöydästä, sillä Ketun polvet pettivät, vaikka askel olisi vielä kantanutkin. Kun hän ummisti silmänsä hänen äitinsä tarina avautui niiden eteen.

Takki katseli hätäisesti nukahtunutta nuorta ystäväänsä ja huokasi. Sillä oli kokemusta miten loistokkaasti jatko voisi onnistua tai miten hurjasti se voisi mennä pieleen. Vanhoissa taruissa oli aina totuuden siemen ja Takki todella toivoi, että Timin tarina päättyisi niin kuin tuo suloinen lasten kertomus...

... ja kettu keräsi repojen tulet taivaasta loistaakseen päivänä maanpäällisessä yössä.

Letitystä

 Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Harry lojui valvojaoppilaitten kylpyhuoneen ammeessa silmät kiinni. Dracon vikkelät sormet juoksivat pitkin hänen hiuksiaan. Draco istui Harryn takana, sillä tynnyrinmuotoinen amme oli niin iso, että siihen olisi helposti mahtunut kahta useampikin kuusitoistavuotias koulupoika. Vesi oli höyryävän lämmintä ja Harry oli vähältä huokaista, sillä niin hyvältä se tuntui huispauksessa rasittuneissa lihaksissa. Täydellinen rauha kuitenkin särkyi, kun hänen päänsä yhtäkkiä työnnettiin umpisukkeliin. 

”Mitä helvettiä, Malfoy?!” Harry pärski saatuaan naamansa taas pinnan yläpuolelle. 

Draco noujautui tyynesti ammeen reunaa vasten. ”Ajattelin, että voisin letittää sinulle söpöt pikku saparot. Siihen tarvitaan märät hiukset.” 

”Ja ajattelit, että hiuksieni kastelu onnistuu parhaiten hukuttamalla minut”, Harry manasi kääntyen toisen pojan puoleen.

Draco virnisteli kerkeästi. ”No, meidän historiamme huomioon ottaen....” 

Loppu vastaus hukkui huuliin, sillä Harry oli päättänyt kostoksi suudella poikaystäväänsä. Kielet leikkivät hetken aikaa keskenään ja Harry näykkäisi hellästi Dracon alahuulta. Pojat erkaantuivat, kun Harry palasi muutamalla uimaliikkeellä takaisin aiemmalle sijalleen. Dracon kädet hiipivät myös vanhalle paikalleen, nyt kampaamaan toisen hiuksia. Harry työnsi selkäänsä taakse niin, että Dracon oli päästettävä hänet istumaan kahareisiensä puoleen väliin. 

”Au”, Harry kirahti. 

”Siinä oli takku”, Draco sanoi anteeksipyytävästi. ”Nyt voin alkaa letittämään.” 

Samalla kun nautti toisen kosketuksesta päänahassaan, Harry pohti miten ja keneltä Draco oli mahtanut oppia hiusten laittoa. Harry oli lähellä vaipua transsiin, kunnes tunsi nykäyksen, ei hiuksissaan vaan olkapäissään. 

”Tule lähemmäksi”, Draco murahti hiljaa. 

Harry vetäytyi seuraavan häneen kohdistuvan vedon mukana. Hänen peppunsa osui Dracon haaroihin. 

”Saitko letin valmiiksi?” Harry mumisi huultensa välistä. 

”Sain.” Dracon suu oli lähellä Harryn korvaa ja hän tuki leukaansa tämän niskaan. ”Taioin sen kyllä pois ennen kuin lähdemme täältä.” 

Kädet olivat kiertyneet tiukasti Harryn vartalon ympärille. Nämä olivat harvoja yhteisiä hetkiä, jotka he saivat. Olisi ollut skandaali, jos heidän suhteensa olisi paljastunut ja Dracolle se olisi voinut tietää jopa hengen menoa. Draco hyväili mustien hiusten peittämää kaulan sivua ja kumpikin hengitti raskaammin.

”Haluan ottaa sinut syliin”, Harry kuiskasi. 

Hän irrottautui ja kääntyi nojaamaan ammeen vastakkaista reunaa vasten. Draco lipui hänen luokseen ja hetkessä heidän vartalonsa olivat täysin kiinni toisissaan. He painautuivat kiihkeästi toisiaan vasten. Maailma katosi hetkeksi ympäriltä. Sitten joku rämisytti ovea ja käski olla poissa 20 minuutin kuluttua tai muuten ei hyvä heiluisi.  

-Roona-

Kengät Crocodile

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Harry oli pohjattoman väsynyt. Hän oli tehnyt päivän tympeitä paperitöitä aurorivirastolla ja istui nyt tuopillisella Vuotavassa noidankattilassa. Tosiasiassa se oli jo kolmas tuopillinen, mutta kuka niitä laski, kun sisältönä oli vain tuliviskillä terästettyä kermakaljaa. Pubissa ei ollut ruuhkaa tiistai-iltapäivänä. Jokunen vakioasiakas ja yläkerran asukit ryystivät juomiaan ja ruokiaan. Harry tunsi itsensä heittiöksi. Siltä hänestä oli tuntunut valitettavan usein viime aikoina. Hän yritti kurkistella tuopin pohjalle, muttei nähnyt valkealta nesteeltä mitään. Hänestä oli hyvää vauhtia tulossa surkea yksinryyppääjä.

Harry kääntyi vaistomaisesti katsomaan, kun Noidankattilan ovi kävi. Sisääntulija oli pukeutunut huolitellusti ja huomaamattomasti, mutta kiiltävä platinanvaalea kuontalo paljasti hänet joka tapauksessa. Harry suuntasi katseensa nopeasti takaisin lasiaan kohti. Hän ei ollut nähnyt Draco Malfoyta vuosiin muutamaa ohikiitävää hetkeä lukuunottamatta. Mies oli hänen tietojensa mukaan töissä Lontoon hienoimman velhotavaratalon sisäänostajana. Puhuttiin, että hänellä oli loistava tuotevainu ja että hän oli piinkova kaupantekijä. Harry hätkähti ajatuksistaan, kun tyylikkäät ruskeat nahkakengät pysähtyivät hänen viereensä. Niiden omistaja puhui baarimikon kanssa. Harry olisi mielellään halunnut siirtyä kaukaisimpaan nurkkaan, pois mahdollisesta kohtaamisesta.

Kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Kyyppari heilautti kättään lennokkaasti vastatessaan Malfoylle ja osui Harryn tuoppiin, joka kaatui iloisesti tämän päälle. 

”Anteeksi herra Potter, mitenkäs minä nyt noin innostuin”, hän pahoitteli ja yritti pyyhkiä jälkiään tiskin yli.

Harry hätisteli häntä pois etsien samalla sauvaansa. 

”Kuivaos!” Malfoy totesi heilauttaen omaansa. 

Kaljaläikät hävisivät Harryn kaavusta saman tien. ”Kiitos herra Malfoy”, Harry sanoi kömpelösti. ”Minä lähdenkin tästä ennen kuin saan syliini jotain muuta.” Hän loi murhaavan katseen baarimikkoon ja painui vikkelästi ovelle.

Harry oli jo ehtinyt ulos jästi-Lontoon puolelle, kun tunsi käden olallaan. 

”Mistä lähtien minä olen ollut sinulle herra Malfoy?” 

Harry kääntyi ja tapasi tutun hieman ylimielisen hymyn sanojan kasvoilla. Draco näytti hyvältä. Aika ja miehekkyys olivat vain parantaneet hänen teräviä kasvonpiirteitään. Hänen asukokonaisuuteensa kuului velhomaisen viitan lisäksi kalliin näköinen miesten puku. Harry ei saanut sanaa suustaan, vaikka yritti kovasti keksiä jotain sivaltavaa, jolla pääsisi pakenemaan. 

”Veikö kissa kielen?” Draco virnisteli edelleen. ”Ennen et jäänyt sanattomaksi. Toisaalta et myöskään istuskellut yksin kittaamassa kermakaljaa. Niillä saattaa olla jokin yhteys.” 

Harry irvisti toisen piikille ja itselleen. ”Minä olin vain kohtelias. Jos nyt päästäisit minut irti, on vähän kiire.” Hän astahti askeleen taakse. 

Malfoyn käsi irtosi, mutta mies vain vei sen rintataskulleen, josta otti esiin pienen kortin. ”Käyntikorttini, Potter. Näytät olevan kipeästi uusien vaatteiden tarpeessa”, hän hymähti ojentaessaan sitä Harryä kohti. Harry sieppasi lapun toisen sormista ja häipyi paikalta.

Kämppäänsä saavuttuaan Harry puuhaili kiivaasti. Hän pesi tiskit, jotka olivat lojuneet altaassa jo viikon. Hän yritti tutusta auroriviraston päivitettyihin ohjesääntöihin, mutta blondimies tunki hänen ajatuksiinsa. Miksi hänelle oli tullut edes mieleen pohtia Dracon ulkonäköä? Olihan Harry toki huomannut, että hän oli viime aikoina aina vain enemmän ja enemmän alkanut kiinnostua miehistä. Mutta ei sen pitänyt liittyä mitenkään Malfoyhin ja tämän seksikkäisiin poskipäihin. Nyt minä pidän häntä jo kuumana, Harry ajatteli nieleskelyn sekaisella huvituksella. Hän nousi sohvalta, jossa oli maannut ja laahusti kaivelemaan kaapunsa taskua. Hän nosti siististi printatun kortin kasvojensa eteen. Draco Malfoy, herrainvaatehtija ja sisäänostaja, Merringtonin taikatavaratalo, siinä luki. Pienemmällä fontilla oli painettu: Yksityisiä tyyliopastuksia. Varaa aika.

Harry oli syvästi tyytymätön itseensä alkaessaan rustata pientä kirjettä, jossa ehdotti itselleen sopivaa aikaa, tavaratalolle. Hänen pöllönsä tuli takaisin jo samana iltana tuoden mukanaan viestin, jossa sihteereiden esimies ilmoitti, että aika sopisi herra Malfoylle mainiosti.

Sunnuntain kauppapäivä oli yllättävän vilkas, kun Harry saapui Merringtonin aulaan uusimmissa aurorinkaavuissaan. Hän ei ollut aiemmin käynyt siellä – hän asioi edelleen Viistokujan pikkuliikkeissä – ja pälyili ympärilleen hieman eksyneen näköisenä. 

”Voinko auttaa herraa?” kysyi hänen luokseen rientänyt myyjätär. 

”Tuota, kyllä. Minulla on ymh... tapaaminen herra Malfoyn kanssa”, Harry vastasi takellellen. 

Naisen kasvot kirkastuivat. ”Te olette hänen kello kolmen asiakkaansa. Tätä tietä.” 

Hän lähti johdattamaan Harryä toiseen kerrokseen, jonne nousi mahtipontinen portaikko. Myyjätär ohjasi hänet miesten osaston laidalla sijaitsevaan pieneen ja kodikkaaseen pukeutumishuoneeseen. 

”Ilmoitan, että olette täällä ja herra Malfoy tulee varmasti pikapuoliin”, nainen visersi ja poistui tiehensä.

Harry katsoi parhaaksi seistä odottaessaan, vaikka tarjolla olisi ollut mukavannäköisiä tuoleja. Malfoy saapui viiden minuutin kuluttua ja heitti saman tien puvun takkinsa yhdelle selkänojalle. Mittanauha roikkui rennosti hänen kaulansa ympärillä. Harry tunsi olonsa epämukavaksi, kun toinen kääri paitansa hihat tarkasti kyynärpäihin. 

”Älä näytä noin kauhistuneelta, et ole hammaslääkärissä”, Draco tuhahti huitaisten kädellään välinpitämättömästi. ”Ja miksi olet täysissä pukeissa vielä?” 

Harry sisuuntui. ”Tietääkseni minä olen asiakas ja sinun kuuluu miellyttää minua eikä toisin päin. Joten kerropa miten tämä toimii ennen kuin komentelet riisuuntumaan.” 

Hänen yllätyksekseen Draco naurahti. Harry silmäsi miestä pikaisesti ja huomasi, että tällä oli jalassa samat ruskeat kengät kuin heidän viime tapaamisellaan.

”Sinun olisi syytä ottaa kaapu pois, jotta saadaan mittoja. Valmisvaatteiden sovittaminen on helpompaa silloin.” Nyt Draco puhui ystävällisemmin. 

Harry piti ilmeensä tiukkana, mutta riisui kuitenkin kaapunsa, jonka alla hänellä oli ainoastaan pitkät kalsarit ja hihaton t-paita. Ne olivat hieman parhaat päivänsä nähneet, mutta puhtaat ja sileät kumminkin. 

”Meidän onkin näköjään aloitettava alusvaatteeista”, Draco lausahti selvästi tyrskähdystä pidätellen. 

Harry tuijotti itseään pukeutumishuoneen peilistä. Ei hän nyt niin kamalalta näyttänyt. ”Käyttäydytkö näin kaikkien asiakkaidesi kanssa?” hän tuhahti Dracon katsellessa häntä arvioiden. 

”Luuletko, että minut olisi valittu Me Noitien Vuoden mies -kisan kärkikolmikkoon viitenä vuonna peräkkäin, jos käyttäyttysin?” tämä kysyi vastaan ärsyttävän rauhallisesti.

Harrystä alkoi tuntua, että koko Merringtonille tulo oli ollut huono idea. Hän oli seonnut pikkuisen tavattuaan Malfoyn niin yhtäkkisesti ja olihan hän nauttinut silloin jo alkoholiakin. Ja toisen silmät polttivat kuin katseessa olisi ollut aavistus hiusten hailakkaa kultaa. Harry yritti olla muistamatta mitään tiistaisista ajatuksistaan. Ne nyt olisivat vihoviimeisiä tässä tilanteessa. 

Draco näytti huomanneen asiakkaansa turhautuneisuuden ja sanoi hyvitellen: ”Jospa minä haen muutamat bokserit ja aluspaidat, niin päästään eteenpäin.” Hän lähti ja palasi kohta mukanaan pino pukineita. ”Huomasin samalla muutaman sinulle sopivan paidan ja otin ne jo mukaan, niin voit kokeilla.” 

Draco ojensi bokseripaketin Harrylle ja käänsi hienotunteisesti selkensä sallien miehen vaihtaa housunsa katseelta piilossa.

Harryä melkein hävetti, kun Draco kääntyi, sillä bokserit olivat paljon tiukemmat ja myötäilevämmät kuin hänen vanhat turvalliset kalsarinsa. 

Dracolla oli kuitenkin ammatti-ilmeensä päällä, kun hän astui muutaman askeleen lähemmäs. ”No niin, nyt näen jo vartalonmuotosi”, hän mumisi. 

Harry ei kestänyt enää huomautusta, vaikka hänen terve järkensä tiesi sen olevan tarkoitettu vain Dracon omaksi ammatilliseksi huomioksi. 

”Helkutinko takia sinun sekin pitää nähdä”, häneltä pääsi. 

Harry katui sanojaan välittömästi. Draco katsoi häntä alta kulmainsa kuin jotakuta hieman kajahtanutta. Sitten ilme muuttui Harryn hämmästykseksi syylliseksi. Draco peruutti istumaan yhteen nojatuoliin ja tuijotti seinää Harryn olan takana kuin kootakseen itseään. Suu kiristyi ympärykseltään rypyille.

”Pyydän anteeksi. Olet varmaan kuullut huhut aurorivirastolla. Ne ovat totta.” 

Harry  ei ymmärtänyt mistä toinen puhui. Hän ei tiennyt mitään kuulopuheita Dracosta, tosin hänestä itsestään oli aikoinaan juoruiltu niin paljon, että juorut menivät nykyään vain humisevana tuulena hänen korviensa läpi. 

”Ei tässä mitään. Antaisitko minulle yhden paidan testattavaksi? Ja haluaisin kokeilla samanlaisia kenkiä kuin sinulla on jalassasi. Ne ovat hienot.” 

Harry yritti rennosti esittää, ettei hölmöjä sanoja ollut vaihdettu. Draco nousi ja ojensi hänelle sinisävyisen kauluspaidan. 

”Minun on kai sitten kerrottava itse, mistä on kysymys. Olisi vähän kiusallista jättää asia sikseen.” Draco huokaisi. ”Minä olen homoseksuaali, Potter. En voinut olla käyttämättä hyväkseni tilaisuutta, että näkisin sinut pelkissä boksereissa. Mutta en minä mikään hullu ole, eikä sinun tarvitse pelätä tuota... vääränlaista kohtelua. Voit lähteä nyt, jos haluat ja ymmärsit varmaan miksi pyysin anteeksi.”

Harryn syke oli kohonnut loukkaantumisesta ja tuohtumuksesta .... ja kiihotuksesta. Draco siis piti häntä hyvännäköisenä. Ei ollut ollut oikein houkutella häntä tänne, mutta toisaalta vahinko oli jo tapahtunut. Hän oli saanut paidan napitettua ja se näytti itse asiassa hyvin tyylikkäältä. 

”En minä taida voida lähteä ennen kuin olen saanut sinun kenkäsi sovitettavaksi”, hän puhahti katsoen Dracoon rohkaisevasti. 

”Ymmärsitkö mitä minä sanoin?” Dracon ääni säröili. 

Harry kohautti harteitaan. ”Voi, Merlin, ymmärsin kyllä. Nyt, kun kerran mennään niin voimme jutella tästä kaikesta kahvikupposen äärellä, kun työvuorosi päättyy.” 

Dracon käsissä olleet aluspaidat tipahtivat. ”Ymmärsitkö mitä itse sanoit?” hän sammalsi. 

Harry hymyili ja suoristi ryhtiään kiiltävän kuvastinpinnan edessä. ”Taisinpa pyytää sinua treffeille. Ja nyt ne kengät, tsop tsop.” Draco kompuroi pukeutumishuoneen ovi paukkuen kenkäosastolle.

Illalla Merringtonin läheisessä jästikahvilassa kohtasi kaksi velhoa, joilla oli kummallakin samanlaiset tyylikkäät ja ruskeat krokotiilinnahkakengät.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXII: Seitsemän sisarta ja Eliitti

 Moikka!

Maia D´Apliese ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen – upeaan linnaan Genevenjärven rannalla. Heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri Pa Salt, on kuollut. Pa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt kun isä on kuollut, saa jokainen heistä oman kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua. Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 1920-luvulla, Jeesus Kristus patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor de Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin, eikä paluu takaisin Rioon ole helppo.

Minulla on kirjasta tosi ristiriitaiset fiilikset. Tarina oli hyvä ja erityisesti pidin siitä, että Riley oli siirtynyt rehellisesti romantiikan puolelle eikä yrittänyt tasapainoilla vakavan historiallisen romaanin ja romantiikan välissä. Ongelmana oli minusta konfliktien hirvittävän nopea selviäminen. Izabela ei ole pääsemässä Eurooppaan, isä on sanonut siitä viimeisen sanansa. Muutaman sivun kuluttua tuleva aviomies antaakin luvan ja hups, vaan ongelma poistui. Tällaisia pikkukonflikteja, joille kirjailija laittaa draamallista painoa ja jotka kuitenkin selviät seuraavalla sivulla, on liikaa. En kyennyt muodostamaan tunnesidettä Izabelaan, koska loppujen lopuksi kaikki tuli hänelle helposti. Hän ei saa lopussa rakastamaansa miestä, mutta mitäpä siitä, kun hän kuolee pari vuotta myöhemmin. Myönnettäköön tosin, että Riley onnistui pelastamaan kirjansa lopun silmissäni Maian viimeisessä osioissa. Olin puolivälissä romaania sitä mieltä, että sarjan lukeminen loppui tähän kirjaan, mutta onneksi Riley tosiaan paikkaili viimeisissä luvuissa. Ymmärrän kyllä miksi nämä ovat valtavan suosittuja (tämä ensimmäinen osa ilmestynyt 2014, varauksia tästä OUTI-kirjastoissa edelleen viitisenkymmentä): juoni oli helppolukuinen ja eteni jouhevasti, tarina oli kevyt, muttei täysin höttöinen.

Valintaan osallistui alun perin 35 tyttöä. Nyt kun joukko on rajattu kuuden tytön Eliittiin, kilpailu prinssin Maxonin sydämestä muuttuu yhä raivokkaammaksi – ja America yrittää vieläkin selvittää todelliset tunteensa. Rakastaako hän Maxonia, joka voisi tehdä hänen elämästään tarumaista? Vai kuuluuko sydän ensirakkaudelle, Aspenille? America tarvitsee päätöksen tekoon epätoivoisesti lisää aikaa. Muut Eliittiin kuuluvat tytöt kuitenkin tietävät tarkalleen mitä haluavat – ja American mahdollisuudet päättää tulevaisuudestaan ovat lipeämässä hänen ulottumattomiinsa. Eliitti on Kiera Cassin kirjoittaman nuorten aikuisten Valinta-sarjan toinen osa.

Pidän kovasti näiden kirjojen konseptista ja siitä mitä sen avulla olisi mahdollista pohtia. Potentiaali jää kuitenkin pääosiltaan toteuttamatta. Aspen on minusta edelleen superturha hahmo – tässä osassa tulee vielä selkeämmin esille se, että hän on olemassa vain ollakseen American toinen love interest. Ehdin jo vähän elätellä, että hän liittyisi jotenkin kapinallisiin ja saisi omaa agentuuria, mutta ei. Minusta olisi mukavaa, että tässä keskityttäisiin tyttöjen välisiin juonitteluihin tai ystävyyteen, jokinlaisen taustan luomiseen. Itse asiassa kirja voisi hyödyntää konseptiaan paljon paremmin kolmannen persoonan kertojalla, joka pääsisi näkemään kohtauksia, joihin minäkertoja ei pääse. America saisi edelleen olla päähenkilö ja hänen sisäisiä mietintöjäänkin voisi olla, mutta lukijalle muodostuisi näin parempi kuva Valinnan sisäisestä ja ulkoisesta valtapelistä (joka sivumennen sanoen vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta). Ristiriitaiset tunnelmat, katsotaan tuleeko tuo kolmas osa vielä joskus luettua.

-Roona-