Mietteitä kirjasta XC: Soihdunkantaja, Valon salaisuus ja Sielujen maalari

 Heippa!

”Mennään alas tapaamaan heitä”, sanoin. ”Alas?” Berg kysyi yllättyneenä. Meitä oli sinä päivänä vain kuusikymmentä, alle puolet vihollisesta.” Northumbian viikinkiruhtinas Siggtryggr ja Mercian kuningatar Æthelflæd ovat solmineet aselevon. Itä-Angliassa vallitsee rauha, ja vihdoinkin Uthred voi keskittyä saamaan takaisin Bebbanburgin linnoituksen, johon hänellä on laillinen oikeus ja jota hänen vehkeilevä serkkunsa parhaillaan hallitsee. Kohtalo on kuitenkin heltymätön. Vanhoissa vihamiehissä on jo kivenkova vastus Uthredille, mutta nyt hän joutuu lisäksi tähyämään mereltä rantautuvia muukalaisia tietäen, ettei pohjoisesta ole koskaan tullut mitään hyvää. Soihdunkantaja on Bernard Cornwellin Uthred-sarjan kymmenes osa.

Tykkäsin tästä taas tosi paljon. Uthred-raukka on jo vanha ukko, mutta niin taitaa olla Finankin. Onko Finanin vaimon nimestä muuten aiemmin ollut puhetta? Ehkä, mutta nyt hän sai muutakin tehtävää kuin vain statistina olemisen. Oli ovelaa Uthredilta huomata, että heitä oli huijattu ja Æthelhelm yritti sillä tavalla aloittaa sodan. Huvittaa, kun Uthred tuntee miehensä jo niin hyvin, että voi käyttää heitä erilaisiin tarkoituksiin juonissa heidän taitojen ja järkensä perusteella. Ieremias oli myös hauska hahmo. Hullu piispa tosiaan, mutta taisi hänen hulluudessaan olla aika lailla myös uskonnollista hurmosta.  Ja sitten kun kukaan ei tahtonut uskoa, että Uthred olisi todella lähdössä Friisiaan! Huhu tuotti lopulta halutun tuloksen, mutta kyllähän Uthredin obsessoituminen Bebbanburgiin tiedettiin.

Firenze vuonna 1300. Arnojoelta tulee omituisia uutisia: yläjuoksulla seisoo mutaan juuttunut sotalaiva, jonka sisältä on löytynyt kuollut miehistö ja jonkin tuntemattoman koneen jäänteet. Dante Alighieri kirjoittaa parhaillaan Jumalaisen näytelmän viimeistä ja vaikeinta osaa, joka sijoittuu Paratiisiin. Hän ei ilahdu, kun hänet haetaan johtamaan tutkimuksia. Pahaenteiset tapahtumat aiheuttavat kuitenkin Firenzessä sellaisen rikosaallon, että tilanne on äityä sisällissodaksi. Runous saa odottaa. Mysteerin ytimessä on Valon valtakunta. Löytääkseen ratkaisun Danten täytyy seurata kaikkia johtolankoja ja käyttää ylivertaista luovuuttaan: millainen onkaan Paratiisin kartta. Valon salaisuus kuuluu italialaisen Giulio Leonin Dante-mysteerit -sarjaan.

Pidin tästä enemmän kuin Mosaiikkimurhasta. Dante oli paljon miellyttävämpi eikä valittanut koko ajan. Hän tapasi entisen mestarinsa Arrigon, jota jopa arvosti. Huvitti tuo takakannen hän ei ilahdu, joka ei varmaan ollut tarkoitettu ironiaksi, mutta on kyllä sitä, sillä Dante ei tosiaan ilahdu yhtään mistään priorin toimeensa liittyvästä. Tykkäsin mechanicus Alberton arabipalvelijasta. Oudoksutti hieman, että häntä suomennoksessa kutsuttiin orjaksi. En kiistä etteikö hän olisi ollut vierasuskoisena ja -maalaisena orjan asemassa, mutta ei kai Italiassa (tai siis nyky-Italian alueen kaupunkivaltioissa) ollut orjuutta, paitsi maaorjia ja sellainen ei arabi maattomana taatusti ollut. Kaikki rikokseen liittyvä semitiede juttu oli mielenkiintoista.

Taidemaalari ja keraamikko Dalmau Sala elää köyhää taiteilijaelämää Barcelonassa vuonna 1901. Kaupunki on alkanut jakautua kahtia teollistumisen ja modernisaation myötä. Vauraus kertyy jo entisestään vauraille Antoni Gaudin suunnittelemien, keramiikalla koristeltujen rakennusten kohotessa taivaalle, ja köyhä työväenluokka joutuu samaan aikaa taistelemaan oikeuksiensa ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Teloitetun anarkistin poika Dalmau on kahden maailman välissä: hänen perheensä ja rakastettunsa Emma ovat työväenluokan kiihkeitä kannattajia, kun taas hänen oppi-isänsä ja työnantajansa don Manuel Bello on konservatiivinen vanhojen arvojen ja uskonnon puolustaja. Kun Dalmaun taideteokset alkavat yhtäkkiä saada mainetta ja tapaa jopa kollegansa Pablo Picasson, rikkauksien äärellä seisova maalari joutuu punnitsemaan arvojensa ja periaatteidensa hintaa.

Sielujen maalari oli onnistuneisuudessaan iloinen yllätys pienoisen pettymyksen tuottaneen Maan perillisten jälkeen.  Dalmau on taitelijuudessaan hajamielinen professori eikä onnistunut yhdistämään päässään melko selvää yksi plus yksi asetelmaa, että Maravilles on se, joka varasti Emmaa esittävät alastonkuvat. Jos Emma olisi tuntenut Maravillesin, hän olisi kyllä terävänä arvannut, että mierolaistyttöhän kuvat nappasi parempaan talteen. Dalmau on varsinainen Romeo ollessaan valmis uhrautumaan ja kuolemaan Emman tähden. Emma on onneksi vähän enemmän jalat maassa, vaikka palavasti työväenaatetta kannattaakin ja osallistuu kaikkeen toimintaan aina väkivaltaisiin mielenosoituksiin asti.

-Roona-

Auringonkukkapellolla

 Moikka!

”Eikö jo riitä Hannah? Mä kuolen kohta ja se on kokonaan sun syytä”, Samuel marisi kukkiaan täynnä olevan pellon laidalla.

Hannah ei oikein saanut selvää sanoista, hän oli varsin kaukana Samista, mutta äänensävy ei jättänyt paljoa arvailun varaa. He olivat tulleet auringonkukkien luo ehkä tunti sitten. Siitä asti Hannah oli kuvannut ja Sam tuhistanut nokkaansa. Ei hänen ystävänsä missään oikeassa vaarassa ollut eikä edes allerginen siitepölyille vaan kissankarvalle. Sam vain ei ollut ulkoilmaihmisiä kauneimman kesäsään aikanakaan.

”Kyllä sä jaksat vielä hetken odottaa. Saat aimo annoksen D-vitamiinia ainaisen sisällä olosi vastapainoksi”, Hannah huikkasi.

Sam osoitti tyytymättömyytensä äänekkäällä huulien päristyksellä. Hannah näki sivusilmällä kuinka tämä lähti harppomaan pellon piennarta edes takaisin. Hänen pitäisi hyvitellä Samia illalla, Hannah päätti. Auringonkukkien paras aika oli juuri meneillään. Keltaiset terälehdet hehkuivat valoa ja ruskeat keskustat näyttivät pehmeiltä kuin tyynyt. Hannah rakasti zoomata suloisten kasvien pienimpiin yksityiskohtiin, sillä niissä oli geometristä kauneutta, jota moni ei huomannut. Hän nappasi vielä muutaman otoksen ja lähti sitten kevyesti askeltamaan kohti Samia.

”Eikö olisikin ihanaa vain kellahtaa tuollaisen niityn syleilyyn?” hän haaveksi Samille tavoitettuaan tämän.

 ”Selkä olisi varmaan ihan täynnä kaikenlaisia ötököitä, että yäk!”

”Etkö edes Rossin vuoksi?” Hannah tiedusteli kiusoitellen.

Ross oli Samin poikaystävä, johon tämä oli aivan lääpällään. ”Ei Ross vaatis mua koskaan tekemään niin. Se rakastaa mua toisin kuin eräät.”

Hymyillen Hannah halasi Samia ja pörrötti tämän tukkaa. ”Pakontinko minä muka sinut tänne?”

”Huijasit. Väitit, että mentäisiin kahville Forksiin”, Sam mutisi hänen olkapäähänsä.

”Enkä. Nythän me mennään Forksiin ja lupaan ostaa sulle valtavan ison jääkahvin, jossa on paljon suklaakastiketta. Teen sen vaikka itse jos niikseen tulee.”

Hannah oli lukukauden aikana iltaisin töissä Forksissa. Sam tönäisi hänet hellästi pois kuin sanoakseen, että oli hempeilty jo liikaa. He lähtivät kylki kyljessä kohti Pelhamin kaupungin kotoista keskustaa. Kesäinen tuuli hulmutteli hiuksien latvoja ja auringonkukkien leppeä tuoksu ja varjot seurasivat heidän selkiään.

-Roona-

LXXII: Valon valtakunta

 Heippa!

Sam Mendesin ohjaama käsikirjoittama Valon valtakunta sijoittuu englantilaisessa rannikkokaupungissa olevaan elokuvateatteriin ja 1980-luvun alkuun. Pääosissa ovat Olivia Coleman (Hilary), Micheal Ward (Stephen), Colin Firth (Donald Ellis, elokuvateatterin johtaja), Toby Jones (Norman, koneenkäyttäjä), Tom Brooke (Neil), Tania Modie (Delia, Stephenin äiti), Hannah Onslow (Janine) ja Crystal Clarke (Ruby).

Hilary on Empire-elokuvateatterin esimies, jolla on ongelmia mielensä kanssa. Hän on ollut sairaalajaksolla vasta vähän ennen leffan tapahtumien alkua. Stephen tulee teatteriin uudeksi työntekijäksi jonkun sellaisen tilalle, joka ei katsonut koskaan tarpeelliseksi saapua töihin. Heidän, keski-ikäisen naisen ja nuoren miehen, valkoisen ja mustan, välillä on kemiaa heti ensi hetkistä. He päätyvätkin aloittamaan kumpaankin voimakkaasti vaikuttavan suhteen. Hilary on aiemmin joutunut johtaja Donald Ellisin toiseksi naiseksi, jota tämä kutsuu aika ajoin työhuoneeseensa itseään tyydyttämään. Johtajan vaimo on luonnollisesti tietämätön tästä.

Leffa oli…. no, erään arvostelijatubettajan, jonka videosta katsoin pätkän ”a bit all over the place” ja olen kyllä ihan samaa mieltä. Siinä on päällisin puolin kaikkea, mitä etenkin festivaalipalkintojen jakajaraadit rakastavat: se on elokuva elokuvien ja elokuvateattereiden taianomaisuudesta, siinä käsitellään vakavamielisesti mielenterveyden ongelmia ja heristellään sormea sille, kuinka paha asia rasismi on. Kaikkien näiden sinänsä hienojen aiheiden käsittely jää ikävä kyllä puoli tiehen, koska mihinkään ei oikein malteta keskittyä. Katsojakin miettii tämän tästä, onko tarkoitus kohdistaa suurin huomio Hilaryn ja Stephenin suhteeseen, Hilaryn mielenterveyteen vai siihen, mitä Empiressa yleisesti tapahtuu. Roolitus on oikein onnistunut ja kokeneet Coleman, Firth ja Jones tekevät hyvät roolit kuten myös tulokas Ward.

Ainakin näin suomalaiskatsojan kannalta Englannin 1980-luvun alun historian tarkempi tuntemus olisi ollut paikallaan. Taustalla tapahtuneet nuorison mellakointi ja skinien nousu olisivat avautuneet silloin paremmin. Muutenkin oli todella vaikea hahmottaa, mihin aikaan elokuva sijoittui. Kukaan ei pukeutunut vielä erityisen 80-lukulaisesti (poikkeuksena Janine kampaus). Toki Empiressa esitettävät filmit (esim. Blues Brothers, Kuin raivo härkä ja Tulivaunut) antoivat parasta osviittaa aikakaudesta. Kuvaus on kaunis, tyhjä rantabulevardi on hyvin kuvauksellinen paikka. Siellä muuten liikkui yllättävän vähän ihmisiä. Muutama aikahyppy tuotti minulle päänvaivaa. Yhdessä kohdassa hypätään uudesta vuodesta minun nähdäkseni kesään pitämään hauskaa tivolissa (siltä se ainakin Suomen säihin tottuneesta näyttää), mutta paljon myöhemmin Stephen kertoo Rubylle työskennelleensä Empiressa vasta viisi kuukautta. Jos Stephen itse ei erehdy, tuo tivolikäynti sijoittuu viimeistä maaliskuun lopulle, jolloin Etelä-Englannissakaan ei vielä kai ole ihan kesä.

Valon valtakunta on ihan viehättävä elokuva, joskin sen voinee hyvillä mielin jättää katsottavaksi jostain striimauspalvelusta. Teatterissa sitä ei tarvitse nähdä.

-Roona-

Aineellinen aavistus

 Moikka!

Kelme oli jo pienestä pitäen tottunut siihen, että ALMA (Ajatuksia Luovat MaailmanAivot) oli aina läsnä. Hän oli syntynyt kolmisenkymmentä vuotta tekoälyn luomisen jälkeen. ALMA osasi tehdä ajatukset aineellisiksi. Kelme oli kuullut, että se oli alkuun ollut noloa, sillä suodatustoiminto oli ollut melko kehittymätön. Tietysti kyseessä olivat vain 4K-tarkkuuksiset bittikuvat eivät fyysiset esineet tai ihmiset, mutta avioeroissa oli näkynyt selvä piikki, kun puolisot olivat tajunneet rakastellessaan ajattelevansa joitain ihan muita kuin toisiaan. Nykyään ALMAn suodatus oli paljon parempi ja huvitusta aiheutti lähinnä, jos sattui ajattelemaan porkkanaa liian pitkään ja joutui sitten kävelemään hetken aikaa porkkanan kuva naamansa edessä.

Kelme istuksi villiintyneessä metsikössä kotikaupunkinsa Poukaman laitamilla. ALMA surisi hänen ranteensa mikrosirussa. Hän oli estänyt tekoälyä luomasta kuvia, mutta ALMA suodatti joka tapauksessa koko ajan dataa hänen aivokemiastaan. Kasvit olivat vehreimmillään ja alkukesän kukoistus oli liian kaunista hukattavaksi. Kelme huokasi. Vastarinta oli opettanut hänelle paljon. ALMA oli vain päältä kaunis kakku. Juhlapuheissa usein kuultu ylistys sen käyttäjäystävällisyydestä oli kyllä totta, sitä ei edes riitaisin kumouksellinen kieltänyt. ALMA ei koskaan näyttänyt mainoksia, soitellut turhia väliaikapimputuksia ja se totteli käskyjä kuin unelma. Ongelma piili ALMAn keräämässä datassa. Tai pikemmin siinä minne data meni.

Hallitus väitti, ettei ALMA tallentanut dataa, kunhan vain suodatti ja unohti sitten. Kelme oli uskonut tuohon selitykseen sinisilmäisesti, kunnes oli liittynyt vastarintaan ja saanut kuulla HALOsta (Hallituksen Aito LuottamusOhjelma). Kaikki toki tiesivät HALOn, mutta sitä pidettiin lähinnä virkamiesten hitaana ja vaivalloisena työkaluna, joka teki asioinnin valtionvirastoissa äärimmäisen pitkäveteiseksi. Ihmiset napisivat, koska myöhästyivät sovituista tapaamisista tai lounastauolta työvuoroon paluusta HALOn takia. Sitä juuri hallitus halusikin.

ALMAn data nimittäin myytiin HALOon. Kelmelle yksilöllisesti kohdistettu mainonta oli ollut itsestäänselvyys, hän kuvitteli, että sitä oli ollut aina. Vanhemmat vastarintalaiset muistivat kuitenkin erinomaisesti ajan, jolloin mikrosiruihin kilahti hehkutusta kurkuista kalaverkkoihin. Mainonta oli joka tapauksessa pienin paha, johon ALMAn dataa käytettiin. HALO pystyi helposti muodostamaan profiileita, joiden avulla ihmisiltä saatiin puristettua esimerkiksi vääriä todistuksia oikeudessa. Kukapa olisi halunnut, että hänen fantasiointinsa liian nuorista tytöistä tai huumeostonsa tulisivat julkisuuteen. Toisaalta vastikään oli alettu ottaa rikollisia kiinni myös ennaltaehkäisevästi. Ajatuksiaan oli syytä valvoa, Kelmelle korostettiin, etenkin, kun ei oltu vastarinnan tapaamisissa. Niiden aikana ALMAa saatiin häirittyä.

Lintu lauloi tiheikössä. Kelme ei osannut rentoutua. Hän sormeili pientä taskussaan olevaa häirintäpodia. Vastarinta tekisi pian ensimmäisen suuren iskunsa. Sitten kaikki tietävät meistä ja ajatustensa kanssa piti olla yhä tarkempi, Kelme pohti. He tiesivät, että kapinoinnista kiinni jääneitä odotti kuolema. Hallitus ei hyväntahtoisuudessaan sietänyt soraääniä. Kelme nousi ylös ja karisteli ruohonkorsia housuiltaan. Hän puhdisti mielensä vastarintaan liittyvistä asioista ja pakotti sinne kauppalistan, jonka äiti oli antanut hänelle mukaan, kun hän oli aamulla lähtenyt kotoa. Sitten hän napsautti pastillirasianmuotoisen podin pois päältä. Vasta käveltyään ulos metsiköstä Kelme herätti ALMAn aineellistamisominaisuuden. Sillä tavoin joku hänen dataansa tarkemmin syynäävä kuvittelisi hänen vain halunneen nauttia luonnosta. Toistaiseksi se oli vielä sallittua. Kelme kalppi harmaaseen supermarkettiin.

-Roona-