Elokuvissa LIII: Respect

 Heippa!

Respect on elokuva soullaulaja Aretha Franklinin elämästä. Leffan on ohjannut Liesl Tommy. Nimiosaa näyttelee Jennifer Hudson. Muissa rooleissa nähdään Forest Whitaker (C. L. Franklin, Arethan isä), Marlon Wayans (Ted White, Arethan aviomies), Audra McDonald (Barbara, Arethan äiti), Mark Maron (Jerry Wexler, tuottaja), Kimberly Scott (Mama Franklin, Arethan isoäiti), Hailey Kilgore (Carolyn Franklin, Arethan sisar), Saycon Sengbloh (Erma Franklin, Arethan sisar), Mary J. Blidge (Dinah Washington) ja Skye Dakota Turner (nuori Aretha).

Vertailua viimeksi näkemääni Billie Holiday -elokuvaan oli tätä katsoessa mahdoton estää. Kyseessä oli jälleen ikonisen mustan naislaulajan tarina. Respectin juoni oli minusta US vs. Billie Holidayta selkeämpi, mutta draamaa vaivasivat hieman samat ongelmat. Draamalliset huippukohdat olivat nyt esillä, mutta ne jätettiin osittain hyödyntämättä. Tai pikemmin ehkä hyödynnetty laiskasti. Alun name dropping ei saa missään vaiheessa kunnollista selitystä; en välitä siitä, onko totta, että kaikki jazzin suuruudet olivat Franklinien perheystäviä, enemmänkin jäi vaivaamaan, miten pikkutyttö, joka kaikesta päätellen kävi luikauttamassa iltabileissä vain laulun tai pari oli alkanut kutsua näitä suuruuksia sediksi ja tädeiksi. Vuorosanojen viittaus siihen, että nämä kävivät vierailulla joskus ihan päiväsaikaankin, olisi riittänyt. Tämä oli vain esimerkki, kokonaisuutta vaivasi näiden syiden vuoksi tasapaksuus.

Arethan raiskauksen tekijän henkilöllisyyden jääminen epäselväksi oli minusta huono ratkaisu. Kun tämä vielä sekoittui Arethan isän inhoon Tediä kohtaan, niin soppa oli valmis. Wikipedian mukaan tekijä oli kuitenkin joku muu (joka ei muistaakseni esiintynyt nimellisenä hahmona koko elokuvassa ja tämä perusteella pastori-isä inhosi Tediä siis jostain muusta syystä.

Minulle jäi katsojan sellainen maku, että Hudsonin näyttelijänkykyjä oli käytetty aika minimaalisesti. Vaikutti, että hänet oli palkattu ainoastaan laulamaan, mistä hän tietysti suoriutui erinomaisesti. Näyttelijäntyö oli väliin niin hillittyä, että alkoi miettiä, mitä ohjaaja on kehottanut Hudsonia oikein tekemään. Lieneekö myös Hudsonilla ollut tarkoitus pyrkiä kauas Oscar-sivuosahahmostaan Dreamgirlsin Effie Whitesta, jonka näyttelemisessä mentiin välillä yli (minusta kyllä hyvällä tavalla). Skye Dakota Turnerille on nostettava hattua nuorena Arethana; hänen roolisuorituksensa on Hudsonia tasaisempi ja hyvällä tavalla hillitty.

Tästä voi saada käsityksen, etten pitänyt leffasta, mutta se oli kyllä hyvää 7-8 keskitasoa. Erityinen suosikkini oli kohtaus, jossa Aretha nousee viimein Tediä vastaan. Siinä käsikirjoituksen hillittyä tunnelmaa oli käytetty oikein ja mukaan saatiin rauhallisuuden myötä draamallista jännitettä. Musiikkikohtaukset olivat tietysti erinomaisia ja minusta paremmin toteutettuja kuin US vs. Billie Holidayssa. Hudson on draamallisesti parhaimmillaan kohdissa, joissa on kuvattu Arethan sovitustyötä kappaleidensa parissa.

Respect on suhteellisen tasapaksu elämänkertaelokuva, jota värittävät upeat musiikkikohtaukset.

-Roona-

Vaaleansininen pehmolohikäärme (osat 6-10, Avengers AU!-fanifiktio)

Moikka!

Disclaimer: Disney ja Marvel omistavat Avengersin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Disneylle ja Marvelille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

6. (350) 

”Oletteko te pari?” Steve osoitti kysymyksensä Natille, joka nojaili saarekkeeseen Tonyn vieressä. 

Nat pyöritteli silmiään muka-kauhistuneena. ”Eww, ei taatusti olla.” Hän käveli tason toiselle puolelle ja kietoi kätensä omistavasti Brucen olkapäille. 

Mies näytti hämmästyvän yllättävää hellyydenosoitusta, mutta rentoutui pian. ”Olisit varmaan veikannut minua kaikista ihan viimeiseksi Natin poikakaveriksi.” 

Steven täytyi näyttää hirveän anteeksipyytävältä, koska Bruce ehätti vakuuttelemaan: ”Siis jokainen ajattelee niin a-aluksi, että ei se mitään.” 

Tonyn Steveen kiinnittyneet silmät olivat kujeelliset. ”Jos kerran ruetaan henkilökohtaisia kyselemään, niin onko sinulla tyttöystävää, Kolmoskerros?” 

Steve oli vetää viinihörppynsä väärään kurkkun. ”Tuota... siis... ei ole. En ole ehtinyt tavata ketään, eikä kotiinkaan jäänyt...” 

Steve sulki suunsa. Kaikki katselivat häntä huvittuneesti ja Clint naurahti kuivasti. Miksi oli pitänyt alkaa selitellä? Hän kuulosti ihan idiootilta. Hän halusi sanoa jonkin varman loppukaneetin, mutta sai aikaiseksi vain väkinäisen hymyn. 

Bruce ohjasi ystävällisesti keskustelun uusille urille kysymällä Tonyn uusimmasta projektista. Hän sai aika tavalla ylimalkaisen vastauksen, mikä muutti tunnelmaa, sillä nyt huomio kiinnityi Tonyyn, joka olisi selvästi halunnut kuulla enemmän Steven parisuhdetilanteesta. 

Pelastukseksi tuli yllättäen Loki. ”Palat varmaan halusta tietää”, hän tuhahti marttyyrimaisesti viitaten itseensä ja Thoriin, ”miksi meillä on niin erikoiset nimet?” 

Steve nyökkäsi ehkä  liiankin innokkaasti, sillä Loki näytti, jos mahdolliselta, vieläkin enemmän maailmalle uhrautuneelta ja antoi puheenvuoron Thorille. 

”Katsos.” Thorin ääni oli leppeän voimakas. ”Me olemme kotoisin Ruotsista. Ja vanhempamme ovat Skandinavian historian professoreita. Heistä oli vitsikästä nimetä meidät jumalien mukaan.” 

Thor virnisti aivan kuin se olisi hänenkin mielestään ollut aivan yhtä vitsikästä. Steve päätteli Lokin ilmeestä, ettei tämä ollut täysin samaa mieltä. 

Clint pyöritteli silmiään. ”Nopeutetaanpa vähän. Loki on adoptoitu – musta tukka on saamelaisperintöä – ja nyyhkylopetukseksi hän ei koskaan sopeutunut iloiseen vaaleaan perheeseensä.” 

Loki näytti kuin haluaisi murhata Clintin siihen paikkaan, mutta lähti vain pois rikkaasti sadatellen, oletettavasti ruotsiksi. 

”Ei kai hän suuttunut kovin pahasti”, Steve kysyi huolekkaasti. Clint oli hänen mielestään ollut hieman tahditon. 

”Älä huolehdi. Loki kostaa Clintille seuraavan kerran, kun he ovat baarissa ja Clint yrittää pokata itselleen seuraa”, Tony rauhoitteli. 

Clint kohautti harteitaan Stevelle kuin olisi jo alistunut tulevalle nöyryytykselle. ”Niin käy aina.” 

Nat tuli Steven viereen. ”Tällaisten hullujen seuraan olet päätynyt.” 

Hulluja tai ei, Steve tahtoi olla heidän parissaan.

7. (150) 

Steve liittyi kaveriporukkaan yllättävän sujuvasti. Hän tutustui erityisesti Natiin, sillä Tony ja Bruce tapasivat lukkiutua tiedeprojektiensa pariin laboratorioon, joka Tonylla oli keskustan asunnossaan. Thor ja Loki tekivät töitä niin epäsäännöllisinä aikoina, etteivät he lähteneet päivisinkään rientoihin mukaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olivat nukkumassa. Clintillä taas oli Steven suureksi hämmästykseksi pieni tytär, jota tämä joka vuoroviikoin hemmotteli. Niinpä he olivat Natin kanssa kaksin eräänä lauantaina jälleen särpimässä jäälattea lempikahvilassaan. 

”Miten töissä on mennyt?”, Nat tiedusteli pitkän lasinsa yli. 

Steve oli päässyt isänsä entisen luokkatoverin firmaan jokapaikan höyläksi. ”Ihan hyvin. Olen saanut jo vaikeampiakin juttuja tehtäväksi. Muut työntekijät ovat sitä mieltä, että pomo haluaa minut jonkilaiseksi oppipojakseen.” 

Natia nauratti. ”Sinä oletkin tuollainen luotettavan kultapojan esikuva. Ensimmäinen pomoni uskoi kuukauden ajan, että tyhjennän kassan mikäli hänen silmänsä välttää.” 

Steve hörppäsi kahviaan. Hän uskoi ongelmia aiheutuneen pikemmin siitä, että pomo olisi katsonut Natia väärällä tavalla ja Nat olisi antanut tälle siitä hyvästä ympäri korvia.

8. (300) 

Vaalea nainen kuikuili kassalta, missä olisi tilaa istahtaa. Hän ilmeisesti tunnisti Natin, koska lähti kiertelemään heidän luokseen. 

”Pepper, mitä kuuluu?” Nat kysyi naisen istuuduttua. 

”Erinomaista. Hermoilen itseni piloille miettimällä, että muistaahan Tony lähteä illan gaalaan ajoissa.” 

Natin ilme oli myötätuntoinen. Blondin huomio oli jo siirtynyt Steveen. 

”Sinä olet varmaan se kolmoskerroksen Steve, josta olen viime viikkoina niin paljon kuullut.” 

Steve ojensi kätensä pöydän ylitse saaden Pepperin hymähtämään. ”Hauska tavata. Ja toivottavasti vain hyvää. Sinä siis työskentelet Tonyn kanssa.” 

Steve muisti jonkun porukasta maininneen naisen nimen aiemmin sekä myös, että tämä työskenteli Tonyn yhtiössä. Pepper tuhahti ja esitti pyyhkivänsä hikeä otsaltaan. 

Steve ei aivan tajunnut, mutta Nat näytti huvittuneelta. ”Mikä teidän suhteenne tila onkaan? Mikä sinä nykyään olet Tonylle?” tämä veisteli. 

”Äiti.” Pepperin ääni oli hapan. Hän kuitenkin katsahti Steveen lempeästi. ”Me seurustelimme Tonyn kanssa aikanaan. Nyt olen hänen assistenttinsa.” 

Steve mietti mitä pitäisi sanoa. ”Oletko huolissasi  gaalasta, koska hänen on tarkoitus viedä sinut sinne?” 

Pepper purskahti nauruun ja Natkin hihitteli lasiinsa. ”Taivaan tähden en. Gaalan jäjestäjän tytär on hänen deittinsä. Pikemminkin huolehdin, ettei tyttöparka ole kuin nalli kalliolla, kun Tony on unohtunut väkertelemään hilavitkuttimiensa pariin.” 

Steve kohautti harteitaan. ”Tonylla on siis yleensä työnpuolesta tuleva deitti? Se selittäisi, että se on joka kuvassa eri.” 

Naiset hymyilivät tietäväisesti ja Steve tajusi, että mistään kuvista ei oltu aiemmin mainittu vielä mitään. Hän punastui. 

”Joku on googlannut Tonyn. Mutta, joo, deitit järjestän minä. On hyvää pr:ää, kun hyväntekeväisyyttä tekevän liikemiehen typykkä on hänen käsipuolessaan”, Pepper selitti. 

Steven latte oli loppunut ja pilli toi suuhun enää jääpaloista sulanutta lirua. 

Pepper venytteli käsivarsiaan ja haukotteli makeannäköisesti. ”Minun pitäisi kyllä lähteä lepäämään. Työskentelin eilisiltana myöhään.” Hän nousi ottaen take away-kuppinsa mukaan. ”Oli todella mukava tavata Steve. Kerron Tonylle terveisiä teiltä kummaltakin, kun soitan patistelusoiton.” 

Äänensävyn vihjaus jäi Stevelle hataraksi. Pepper poistui ja pian Steve ja Natkin lähtivät.

9. (150) 

Tony tuijotti koeputkea ja ajatteli vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä. Steve oli huipputyyppi ja niin helvetillisen kunnollinen, että pelotti. Ja komeakin, vaikka ei itse sitä tajunnutkaan. Hän havahtui, kun kuuli Brucen tiukan äänen. 

”Mitä?” 

”Ei mitään. Olet vain toljottanut sitä reaktiota jo hyvän aikaa. Tapahtuiko mitään?” 

Tony huilutteli nestettä. ”Mikä oli odotettavissa, näköjään.” 

Bruce teki merkinnän muistikirjaansa. ”Pitäisiköhän meidän lopettaa tältä päivältä. Ajatuksesi näyttävät olevan muualla”, hän totesi sävyisämmin. 

Ajatukseni ovat tottavie muualla, jos Brucekin huomaa sen, Tony mietti. ”Kai me voimme lopettaa. Ehdinpähän pukeutua gaalaan ja yllättää Pepperin, kun hän varmistaa, että  olen muistanut tehdä sen.” 

He alkoivat järjestellä välineitä oikeille paikoilleen. 

Bruce otti koeputket ja meni pesemään ne tiskialtaalle. ”Mitä sinä jäit pohtimaan äsken?”, hän kysäisi veden lorinan yli. 

Tony irvisti labratarvikkeille. ”Äh, tämäniltaista seuralaistani vain. Olen unohtanut tytön nimen.” 

”Pepperillä on sittenkin vielä tekemistä”, Bruce totesi harteitaan kohauttaen. 

Tony teki samoin ja pian he sammuttivat laboratorion valot.

10. (150) 

”Naulaa!” Tony huusi. 

Steve nyökkäsi hitusen ja jatkoi piirtämistä. Koko porukka oli pitkästä aikaa koolla ja he pelasivat Pictionarya. Hän yritti kovasti saada aikaiseksi puuseppää. Vatsaa lämmitti, kun ainakin Tonyn mielestä hänen tikku-ukkonsa näytti naulaavalta mieheltä. 

”Se on puuseppä.” Loki kuulosti tympeältä, mutta Steve tiesi, että se oli vain ulkokuorta. 

”Oikein. Harmi Tony, olit tosi lähellä.” Hän soi miehelle ystävällisen pikkuhymyn. 

Clint nyrpisti nenäänsä. ”Teidät pitäisi laittaa pussauskoppiin, niin loppuisi tuollainen flirttailu.” 

Tony naurahti vähättelevästi. ”Barton, en viitsi edes laskea kuinka monta kertaa Kolmoskerros on virnuillut sinulle samalla tavalla. Haluaisitteko hetken kahden kesken?” 

Clint näytti Tonylle keskisormea. Steve ojensi kynän Thorille, jonka vuoro oli seuraavaksi. Minä kuvittelin, että hän flirttailee minulle takaisin, Steve pohti pahastuneena mennessään istumaan. Hän oli toki kokematon, mutta ei kai hän ollut Tonya niin väärin tulkinnut. Nat taputti häntä harteelle ja käski poikien pitää turpansa tukossa tai hänen pitäisi kohta viedä Steven turvaan tuolta surkealta nokittelulta.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXX: Tummenevat varjot ja Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

 Heippa!

On kulunut neljä kuukautta siitä, kun Kell sai haltuunsa salaperäisen mustan kiven ja kohtasi taskuvaras Lila Bardin. Neljä kuukautta siitä, kun prinssi Rhy haavoittui ja Valkoisen Lontoon hallitsijat päihitettiin. Punainen Lontoo valmistautuu suureen kansainväliseen mittelöön, jossa otetaan maagikoista mittaa. Samaan aikaan eräs merirosvoalus lähestyy kaupunkia tuoden vanhoja ystäviä satamaan. Kun kisojen valmistelut pitävät Punaisen Lontoon kiireisenä, toinen Lontoo on heräämässä henkiin. Taikuuden tasapaino on kuitenkin vaarassa, ja yhden Lontoon kukoistus tarkoittaa toisen tuhoa. Tummenevat varjot on toinen osa Shades of Magic -trilogiassa, joka on myyty jo 21 maahan. Kirjat ovat New York Times -bestsellereitä, jotka ovat valloittaneet niin aikuiset kuin nuoretkin lukijat.

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Lila on edelleen ärsyttävä lähinnä siksi, että hänen pitää saada tehdä juuri niin kuin itse haluaa. Eschen Taschiin osallistuminen sopii minusta hahmolle, mutta tarkoitan, että miksi hän ei voi ottaa vaaria kokeneempiensa neuvoista magian suhteen, kun vaikuttaa itsekin tajuavan, että se olisi ihan järkevää. Tykkäsin Alucardista ja hänen ja Rhyn suhteen paljastumisesta. Olikohan Kell inhonnut Alucardia jo aiemmin vain alkoiko inhoaminen vasta Rhyn sydämen särkemisestä? Alkuainepeli oli kokonaisuudessaan kiinnostava konsepti. Olisin mielelläni tutustunut enemmän poliittisiin juonitteluihin ja kuninkaan motiiveihin. Ovatko he sittenkin tehneet itselleen karhunpalveluksen antamalla prinssin rueta Kellin sydänystäväksi ja veljeksi? Muistaakseni ensimmäisessä osassa mainittiin, että aiemmatkin Antarit on pidetty kuningasperheen valvovan silmän alla, mutta onko heidät kasvatettu sen jäseninä.

Sukupolvi toisensa jälkeen on ihastuneena lukenut kanadalaisen L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoja. Viimeinen niistä päättyi Emilian aikuiselämän kynnykselle. Minkälainen olisi Uuden Kuun Emilia tulevaisuus? Emilia ja Teddy ovat vihdoin saaneet toisensa. Teddy niittää mainetta kuvataiteilijana – vaan miten etenee Emilian oma kirjailijanura esikoisteoksen jälkeen, tietääkö leimahdus yhä paikkansa? Entä mitä haluaa yllätysvierailulle saapuva Dean Priest? Näillä kysymyksillä leikittelivät kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies, jotka lapsesta asti ovat rakastaneet Runotyttöjä. Fanifiktiosta syntyi kokonainen romaani. Emilia Kent – jatko-osa ja kunnianosoitus Runotyttö-romaaneille – on myös uusia sukupolvia koskettava teos, jossa kirjailijaksi kasvava nuori nainen etsii itseään puolisona ja omaa tietään taiteilijana.

Rakastan luonnon runsasta kuvailua Montgomeryn kirjoissa, mutta välillä sitä on liikaa. Siksi pidinkin tässä siitä, että sitä oli vähän. Modernit kirjailijat käsittelivät myös mukavasti Emilian ja Teddyn mahdollista lapsettomaksi jäämistä sen kautta, että Emilia ei mahdollisesti halua omia lapsia lainkaan, vaikka lapsista yleisesti pitääkin. Runotyttöjen lukemisesta on vierähtänyt jo hetki, joten ihmetystä herätti se, että Emilia ajatteli olevansa parin vuoden kuluttua jo kenties liian vanha saamaan lapsia. Hänhän ei voi olla edes kolmeakymmentä silloin parin vuoden päästä! Toki tuona aikana naisten odotettiin saavan lapsia nuorena, mutta uskoisi, että Emilia ja Teddy ovat asian suhteen epäsovinnaisia. Pidin paljon siitä, miten romaani keskittyi Autioon Taloon ja sen taiteilija-asukkaisiin ja etenkin Uuden Kuun tädit jäivät vähemmälle, vaikka Emilialle tärkeitä ovatkin.

-Roona-

Vaaleansininen pehmolohikäärme (osat 1-5, AvengersAU!-fanifiktio)

Heippa!

Disclaimer: Disney ja Marvel omistavat Avengersin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Disneylle ja Marvelille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

A/N: AU tulee sanoista alternative universe ja tarkoittaa käytännössä tuttujen hahmojen käyttämistä ja heidän luonteidensa pääasiallista samana säilymistä. Sen sijaan ympäröivä maailma ja hahmojen taustat ovat saattaneet muuttua kirjoittajan mielen mukaan. Tässä raapalesarjassa hahmot eivät ole supersankareita vaan tavallisia 20-30-nuoria.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

1. (100) 

Steve istui muuttolaatikoittensa päällä ja pohti, mihin tavarat olisi järkevä sijoittaa. Matka New Yorkiin oli sujunut mallikkaasti ja vanhemmat olivat auttaneet häntä saamaan isot huonekalut oikeille paikoilleen. Sen jälkeen hän oli kiitellen hätistänyt äidin ja isän pois, jotta saisi rauhassa asettua uuteen kämppäänsä. Steve oli tyytyväinen, vaikka kolmannen kerroksen asunto olikin aika pieni. Uusi alku Nykissä jännitti häntä, mutta olisi varmasti hyvästä. Steve nousi ja alkoi laskostaa vaatteitaan ulos laatikoista ja kaappiin. Hän tiesi, että hänen pitäisi vielä löytää töitä, mutta hänellä oli jo muutama tapaaminen sovittuna. Ehkä hän saisi pian myös tuttuja, kenties uusia ystäviäkin. Hymy karehti hiekkablondin huulilla.

2. (150) 

Oli kulunut viikko ja Steve oli juuri tulossa työhaastattelusta, kun törmäsi päistikkaa ruskeatukkaiseen komistukseen kotitalonsa ala-aulassa. Paperit lipesivät Steven käsistä ja hän kirosi kevyesti. 

”Olen pahoillani”, ruskeatukka sanoi auttaessaan häntä keräämään ne. 

”Eipä mitään”, Steve vastasi hampaidensa välistä. 

Miehen sanat kuulostivat vilpittömän sijaan jopa hieman ylimielisiltä. ”En ole muuten tainnut tavata sinua ennen. Asutko täällä?” 

Olisit saattanut, jos katsoisit eteesi, Steve ajatteli piikikkäästi. ”Joo, muutin viikko sitten kolmanteen kerrokseen”, hän tyytyi sanomaan. 

”Tony Stark.” Komistus tarjosi kättään. 

Steve tarttui siihen. Kädenpuristus oli luja. ”Steve Rogers.” 

Tony hymyili koko häikäisevän valkealla hammasrivillään. ”Minä asun ylimmässä kerroksessa.” Hän teki paljon puhuvan eleen kattoa kohti. ”Sinun pitää ehdottomasti tulla käymään joku päivä.” 

Steve oli täysin hämmentynyt asioiden saamasta käänteestä eikä ehtinyt saada sanaa suustaan, kun Tony jo kiireeseen vedoten hyvästeli hänet. Ruskeatukka meni menojaan ja Steve ei voinut muuta kuin todeta – perhosia vatsassaan – juuri tutustuneensa yläkerran Tony Starkiin. Hän harppoi rappuset ylös ovelleen.

3. (250) 

Steve otti jääkaapista cokistölkin ja hänen mielensä tyyntyi hieman. Olihan se oikeastaan kiva, että naapurissa asui komistuksia. Mutta hetkinen, eikö ylimmässä kerroksessa ollut vain yksi asunto. Hän istahti keittiöjakkaralle. Pieni muistin kaivelu auttoi. Kyllä, niin asia oli ja kyseessä oli vielä hitoikseen tyylikäs penthouse. Sen Steve oli saanut selville tehdessään taustatyötä oman kämppänsä vuokraamista varten. Hänen ryhtinsä nuupahti. Tonyn täytyi olla varakas asuakseen siellä. Ja varakkaat komistukset olivat aikalailla hänen saavuttamattomissaan. Ehkä hän voisi googlata Tonyn ja katsoa mikä tämä oli miehiään. 

Steve lampsi sohvalle ja avasi läppärinsä. Hänen järkytyksekseen Google tiesi jopa Tonyn osoitteen – joskaan tuo osoite ei sijainnut talossa, jonka kolmannessa kerroksessa Steve kökötti vaan pilvenpiirtäjässä keskikaupungilla. Mies oli rikas: hän oli perinyt suuren teknologiayrityksen isänsä kuoltua muutama vuosi sitten. Sen verran kuin Steve sai selville nuoriherra Stark näytti osallistuvan yrityksen kaikkiin pr-, edustus- ja hyväntekeväisyystapahtumiin, mutta päivittäisen toiminnan pyörittäminen oli muiden harteilla. Lisäksi Tony oli tunnettu playboy; jokaisessa kuvassa hänellä oli käsipuolessaan eri tyttö, joskin huhuttiin, ettei hän ollut pelkästään tyttöjen perään. Steven selkäpiitä puistatti ja kihelmöi yhtäaikaisesti. Miksi ihmeessä tällainen mies oli edes pyytänyt häntä `käymään joku päivä´. Hän sanoo niin varmaan melkein kaikille, Steve varmisteli itselleen. Tai siis, sanoo jotain tuontyyppistä. Tuskinpa hän edes muistaa minua huomenna. 

Steve sulki tietokoneensa kannen. Hänen pitäisi keskittyä työpaikan löytämiseen eikä mihinkään sattumalta kohdattuihin komistuksiin, jotka sattumalta kuuluivat Ison Omenan rikkaimpiin miehiin. Olisi vain hyvä, jos häntä ei koskaan kutsuttaisi vieraaksi yläkerran penthouseen. Steve nyökkäsi varmemmaksi vakuudeksi. Hän nousi ja lähti katsomaan mitä ruokaa jääkaapista löytyvistä aineksista voisi laittaa.

4. (150) 

Seuraavana päivänä Steve saapui kotiin vasta illalla. Hän oli erään isänsä entisen luokkakaverin toimistossa käytyään päättänyt jäädä katselemaan nähtävyyksiä – siis niitä jotka saattoi nähdä ilmaiseksi. Central Parkissa oli vierähtänyt useampi tunti. Hän oli jopa hölkännyt hieman, vaikka se olikin ollut epämukavaa siistissä asussa. 

Oven edessä oli lappu, jota oli kaiketi yritetty työntää sen alta. Steve poimi taitetun paperin mukaansa ja meni sisään. Hän avasi taitteen nojaten keittiösaarekkeeseen. 

Steve, luokseni tulee muutamia ystäviä perjantaina. Tulisitko silloin käymään? Esittelen sinut kaikille. 

Tony (yläkerrasta) 

Steve luki lapun muutamaan kertaan läpi. Allekirjoitus näytti siltä, että Stark olisi voinut tehdä sen, mutta varsinaisen viestin käsiala oli naisen. Hänellä on sittenkin tyttöystävä, Steve aprikoi. Ehkä juuri tyttöystävä oli Tonyn kerrottua törmäyksestä kohteliaisuudesta ehdottanut, että Steve todella pyydettäisiin käymään. Pitäisikö hänen mennä? Viesti tuntui kyllä ylimieliseltä. Eihän mies edes tuntenut häntä ja aikoi jo esitellä kaikille. Steve heitti lapun tasolle, pyristeli irti nihkeistä vaatteistaan ja lähti suihkuun.

5. (300) 

Perjantai-iltana kello seitsemän Steve hikoili penthousen oven takana. Hän oli saanut uuden viestilapun, johon oli yksinkertaisesti kirjoitettu vain kellonaika, ilmeisesti koska Tony oli tajunnut unohtaneensa sen ensimmäisestä. Hänellä oli kädessään halpa viinipullo, ei sillä, että isäntä tekisi mitään punaisella litkulla, mutta osoittihan sen tuominen kohteliaisuutta. Steve soitti ovikelloa. Joku rymisteli eteiseen ja pian Tonyn virneiset kasvot olivat hänen edessään. 

”Hei, Kolmoskerros. Tule sisään sieltä”, hän sanoi rennosti. 

Steven mahaa kouraisi kutkuttavasti. Eteisessä oli myös valkoiseen t-paitaan ja mustiin farkkuihin pukeutunut nainen. Kummatkin vaatekappaleet olivat varsin ihonmyötäisiä. 

”Mahtavaa, toit meille viiniä.” 

Steve oli jo ehtinyt unohtaa kädessään roikkuvan pullon. ”Tässä on Natasha. Tämä on Steve”, Tony esitteli heidät toisilleen. 

Nainen hymyili ja nappasi pullon Steveltä. ”Sano Natiksi vaan.” Hän kääntyi viittoen miehiä peräänsä ja he siirtyivät keittiöön, josta tila jatkui loftmaisena olohuoneeksi. 

Saarekkeen ääressä istui kaksi Tonyn ikäistä kaveria, toisella oli maantienvärinen lyhyt tukka, toisella tumma ja kiharainen. Sohvalla näytti istuvan toiset kaksi, selkänojan takaa pilkistivät vehnänvaaleat ja pikimustat päät. 

”Huomio kaikki!” Tony oli kupertanut kädet suunsa eteen kovaääniseksi. Steve tunsi punastuvansa. ”Tässä on Steve Rogers kolmannesta kerroksesta, vasta muuttanut.” 

Hän loi Steveen ystävällisen katseen. 

”Baarijakkaralla istuu Clint. Tuo nenä kiinni kirjassa oleva nörtti on Bruce.” 

Kumpikin mainittu nyökäytti tervehdykseksi, tosin Bruce vaikutti hieman sydämistyneeltä esittelysanoista, arveli Steve. 

”Tuolla sohvalla ovat Thor ja Loki, jotka voisivat muuten kohteliaasti liittyä seuraan. Ja Natin tapasitkin jo.”

Nat oli etsimässä korkinavaaja ja huiskautti ohimennen kättään. 

Steve pelkäsi hermostuksensa näkyvän. ”Kiva tutustua teihin kaikkiin.” 

”Kivuus on suhteellista”, sanoi sohvalta raahautunut mustatukka, Thor tai Loki, Steve ei ollut varma kumpi. 

”Äh, pää kiinni, Loki”, tiuskaisivat Tony ja Clint melkein yhtä aikaa. 

Steve ei voinut estää naurunpyrskähdystään. Muutkin alkoivat tyrskiä ja tunnelma suli. Nat ilmoitti viimeinkin löytäneensä avaajan ja käski Tonya lyömään lasit pöytään. Viini kaadettiin tasan seitsemälle. Ilmassa oli lämpöä ja Steve uskoi tykästyvänsä näihin ihmisiin

-Roona-