Mietteitä kirjasta LXX: Tummenevat varjot ja Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

 Heippa!

On kulunut neljä kuukautta siitä, kun Kell sai haltuunsa salaperäisen mustan kiven ja kohtasi taskuvaras Lila Bardin. Neljä kuukautta siitä, kun prinssi Rhy haavoittui ja Valkoisen Lontoon hallitsijat päihitettiin. Punainen Lontoo valmistautuu suureen kansainväliseen mittelöön, jossa otetaan maagikoista mittaa. Samaan aikaan eräs merirosvoalus lähestyy kaupunkia tuoden vanhoja ystäviä satamaan. Kun kisojen valmistelut pitävät Punaisen Lontoon kiireisenä, toinen Lontoo on heräämässä henkiin. Taikuuden tasapaino on kuitenkin vaarassa, ja yhden Lontoon kukoistus tarkoittaa toisen tuhoa. Tummenevat varjot on toinen osa Shades of Magic -trilogiassa, joka on myyty jo 21 maahan. Kirjat ovat New York Times -bestsellereitä, jotka ovat valloittaneet niin aikuiset kuin nuoretkin lukijat.

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Lila on edelleen ärsyttävä lähinnä siksi, että hänen pitää saada tehdä juuri niin kuin itse haluaa. Eschen Taschiin osallistuminen sopii minusta hahmolle, mutta tarkoitan, että miksi hän ei voi ottaa vaaria kokeneempiensa neuvoista magian suhteen, kun vaikuttaa itsekin tajuavan, että se olisi ihan järkevää. Tykkäsin Alucardista ja hänen ja Rhyn suhteen paljastumisesta. Olikohan Kell inhonnut Alucardia jo aiemmin vain alkoiko inhoaminen vasta Rhyn sydämen särkemisestä? Alkuainepeli oli kokonaisuudessaan kiinnostava konsepti. Olisin mielelläni tutustunut enemmän poliittisiin juonitteluihin ja kuninkaan motiiveihin. Ovatko he sittenkin tehneet itselleen karhunpalveluksen antamalla prinssin rueta Kellin sydänystäväksi ja veljeksi? Muistaakseni ensimmäisessä osassa mainittiin, että aiemmatkin Antarit on pidetty kuningasperheen valvovan silmän alla, mutta onko heidät kasvatettu sen jäseninä.

Sukupolvi toisensa jälkeen on ihastuneena lukenut kanadalaisen L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoja. Viimeinen niistä päättyi Emilian aikuiselämän kynnykselle. Minkälainen olisi Uuden Kuun Emilia tulevaisuus? Emilia ja Teddy ovat vihdoin saaneet toisensa. Teddy niittää mainetta kuvataiteilijana – vaan miten etenee Emilian oma kirjailijanura esikoisteoksen jälkeen, tietääkö leimahdus yhä paikkansa? Entä mitä haluaa yllätysvierailulle saapuva Dean Priest? Näillä kysymyksillä leikittelivät kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies, jotka lapsesta asti ovat rakastaneet Runotyttöjä. Fanifiktiosta syntyi kokonainen romaani. Emilia Kent – jatko-osa ja kunnianosoitus Runotyttö-romaaneille – on myös uusia sukupolvia koskettava teos, jossa kirjailijaksi kasvava nuori nainen etsii itseään puolisona ja omaa tietään taiteilijana.

Rakastan luonnon runsasta kuvailua Montgomeryn kirjoissa, mutta välillä sitä on liikaa. Siksi pidinkin tässä siitä, että sitä oli vähän. Modernit kirjailijat käsittelivät myös mukavasti Emilian ja Teddyn mahdollista lapsettomaksi jäämistä sen kautta, että Emilia ei mahdollisesti halua omia lapsia lainkaan, vaikka lapsista yleisesti pitääkin. Runotyttöjen lukemisesta on vierähtänyt jo hetki, joten ihmetystä herätti se, että Emilia ajatteli olevansa parin vuoden kuluttua jo kenties liian vanha saamaan lapsia. Hänhän ei voi olla edes kolmeakymmentä silloin parin vuoden päästä! Toki tuona aikana naisten odotettiin saavan lapsia nuorena, mutta uskoisi, että Emilia ja Teddy ovat asian suhteen epäsovinnaisia. Pidin paljon siitä, miten romaani keskittyi Autioon Taloon ja sen taiteilija-asukkaisiin ja etenkin Uuden Kuun tädit jäivät vähemmälle, vaikka Emilialle tärkeitä ovatkin.

-Roona-