Elokuvissa LIII: Respect

 Heippa!

Respect on elokuva soullaulaja Aretha Franklinin elämästä. Leffan on ohjannut Liesl Tommy. Nimiosaa näyttelee Jennifer Hudson. Muissa rooleissa nähdään Forest Whitaker (C. L. Franklin, Arethan isä), Marlon Wayans (Ted White, Arethan aviomies), Audra McDonald (Barbara, Arethan äiti), Mark Maron (Jerry Wexler, tuottaja), Kimberly Scott (Mama Franklin, Arethan isoäiti), Hailey Kilgore (Carolyn Franklin, Arethan sisar), Saycon Sengbloh (Erma Franklin, Arethan sisar), Mary J. Blidge (Dinah Washington) ja Skye Dakota Turner (nuori Aretha).

Vertailua viimeksi näkemääni Billie Holiday -elokuvaan oli tätä katsoessa mahdoton estää. Kyseessä oli jälleen ikonisen mustan naislaulajan tarina. Respectin juoni oli minusta US vs. Billie Holidayta selkeämpi, mutta draamaa vaivasivat hieman samat ongelmat. Draamalliset huippukohdat olivat nyt esillä, mutta ne jätettiin osittain hyödyntämättä. Tai pikemmin ehkä hyödynnetty laiskasti. Alun name dropping ei saa missään vaiheessa kunnollista selitystä; en välitä siitä, onko totta, että kaikki jazzin suuruudet olivat Franklinien perheystäviä, enemmänkin jäi vaivaamaan, miten pikkutyttö, joka kaikesta päätellen kävi luikauttamassa iltabileissä vain laulun tai pari oli alkanut kutsua näitä suuruuksia sediksi ja tädeiksi. Vuorosanojen viittaus siihen, että nämä kävivät vierailulla joskus ihan päiväsaikaankin, olisi riittänyt. Tämä oli vain esimerkki, kokonaisuutta vaivasi näiden syiden vuoksi tasapaksuus.

Arethan raiskauksen tekijän henkilöllisyyden jääminen epäselväksi oli minusta huono ratkaisu. Kun tämä vielä sekoittui Arethan isän inhoon Tediä kohtaan, niin soppa oli valmis. Wikipedian mukaan tekijä oli kuitenkin joku muu (joka ei muistaakseni esiintynyt nimellisenä hahmona koko elokuvassa ja tämä perusteella pastori-isä inhosi Tediä siis jostain muusta syystä.

Minulle jäi katsojan sellainen maku, että Hudsonin näyttelijänkykyjä oli käytetty aika minimaalisesti. Vaikutti, että hänet oli palkattu ainoastaan laulamaan, mistä hän tietysti suoriutui erinomaisesti. Näyttelijäntyö oli väliin niin hillittyä, että alkoi miettiä, mitä ohjaaja on kehottanut Hudsonia oikein tekemään. Lieneekö myös Hudsonilla ollut tarkoitus pyrkiä kauas Oscar-sivuosahahmostaan Dreamgirlsin Effie Whitesta, jonka näyttelemisessä mentiin välillä yli (minusta kyllä hyvällä tavalla). Skye Dakota Turnerille on nostettava hattua nuorena Arethana; hänen roolisuorituksensa on Hudsonia tasaisempi ja hyvällä tavalla hillitty.

Tästä voi saada käsityksen, etten pitänyt leffasta, mutta se oli kyllä hyvää 7-8 keskitasoa. Erityinen suosikkini oli kohtaus, jossa Aretha nousee viimein Tediä vastaan. Siinä käsikirjoituksen hillittyä tunnelmaa oli käytetty oikein ja mukaan saatiin rauhallisuuden myötä draamallista jännitettä. Musiikkikohtaukset olivat tietysti erinomaisia ja minusta paremmin toteutettuja kuin US vs. Billie Holidayssa. Hudson on draamallisesti parhaimmillaan kohdissa, joissa on kuvattu Arethan sovitustyötä kappaleidensa parissa.

Respect on suhteellisen tasapaksu elämänkertaelokuva, jota värittävät upeat musiikkikohtaukset.

-Roona-