tiistai 26. maaliskuuta 2019

Kuolema kolkuttaa ovelle


Moikka!

Heräsin myöhään eräänä kesäisenä sunnuntaina. Tukkani oli pörrössä ja eilisilta oli mennyt pitkäksi, kun kömmin keittöön kaapiakseni jotain aamiaiseksi. Olin juuri nauttimassa sokerimuromössöäni terveellisen appelsiinimehun kera, kun oveen koputettiin jämäkästi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuka helvetti tähän aikaan, vaikka kello lähenteli jo puolta päivää. Raahauduin ovelle tukka edelleen harakanpesää muistuttaen ja pyykkikorin päältä kaivetut lököcollaget jalassa. Kuului uusi, yhtä tyynen rauhallinen, mutta jämäkkä koputus. Mitä saakutin iloa on koputtaa uudestaan, jos sitä ei tee vihaisesti tai hermostuneesti, mietin ärsyyntyneenä. Käänsin nuppia ja ovi avautui kesän kirkkaaseen huomiseen ja henkilölle, joka seisoi sen takana.

Minun oli pakko hetken miettiä, että oliko koko juttu vain pöhnäisten aivojeni huono vitsi, mutta sitten pitkään mustaan hupulliseen takkiin – tai pikemminkin kaapuun – pukeutunut henkilö puhui äänellä, joka ei oikein tuntunut tulevan mistään.

”Eugene Fitzherbert?”

Nimi soitti kumma kyllä päässäni jotain kelloa. ”Ei asu enää täällä”, tokaisin ja jatkoin muistellen vanhaa herraa, jolta olimme ostaneet talon: ”Eikä herra Fitzherbert varmaan olisi kiinnostunut larppauksesta. Tai kuulemaan herrastasi Darth Vaderista.”

Päästin pienen myötähäpeää aiheuttavan röhönaurun erinomaisen lohkaisuni päälle. Mies – olin äänestä päätellyt hänen olevan mies – vaikutti hämmentyneeltä, vaikka en voinutkaan nähdä hänen kasvojaan syvän hupun uumenista.

”On varmaan tapahtunut joku väärinkäsitys. Eugene Fitzherbert ei siis asu täällä?”.

Kysymys kaikui jälleen ei mistään. Aloin kyllästyä koko tyyppiin, hänen pukeutumisleikkiinsä ja lievään, mutta selkeään avuttomuuteensa.

”Kuule, minulla on kyllä hänen numeronsa jossakin. Hän jätti sen, jotta voimme soittaa, jos talon kanssa tulee jotain ongelmia. Tule sisään niin minä etsin sen sinulle ja pääsemme kumpikin jatkamaan elämäämme normaalisti”, töksäytin ja väistin, jotta hän pääsisi tulemaan eteiseen.

Mies jäi kuitenkin ulos. ”Ei minulla ole mitään syytä astua sisälle. Anteeksi tämä väärinkäsitys neiti. Tapaamme joskus myöhemmin uudestaan”, hän sanoi kohteliaasti ja kääntyi lähteäkseen.

”Meinaatko, että tulet hakemaan minut sitten kymmenien vuosien päästä. Sittenhän voidaankin heittää high-fivet tämän tapaamisen ja sen kunniaksi, että ollaan jo vanhoja tuttuja.” Aivoni olivat viimeinkin yhdistäneet miehen asun siihen ilmeisimpään – hän oli pukeutunut Kuolemaksi, itse Grim Reaperiksi. Ajattelin, että niin sanotut kaverini olivat keksineet kaikkien aikojen tyhmimmän pilansa.

”Minä lupaan”, mies sanoi tyynesti olkansa yli.

Hän lipui ensin pihatielle ja siitä kadulle, kunnes en enää nähnyt hänen selkäänsä. Lävitseni kävi silloin väristys ja tajusin, että olin juuri tainnut ihan oikeasti jutella Sielujen hakijan kanssa. Olin aina kuvitellut, että Kuolema on kylmän kalsea tyyppi, mutta huomasin ajattelevani, että enemminkin kyseessä taisi olla kohtelias britti herrasmies.

JK. Tämä raapale on kirjoitettu seuraavaa writing promptia inspiraationa käyttäen:

There’s a thunderous knock at the door. You open it to find an improbably tall, black-robed figure towering over you with a scythe in one bony hand. The figure peers at you for a long moment, then looks down at a clipboard in its other hand. Then back at you. Then back at the paper. It has no apparent face, but you sense that it is puzzled.


                                                           -Roona-



tiistai 19. maaliskuuta 2019

Elokuvissa XXVIII: The Favourite


Heippa!

Englanti käy sotaa Ranskan kanssa 1700-luvun alussa. Tästä huolimatta hovissa on hyvin aikaa vaikkapa ankkojen juoksukilpailuille. Kuningatar Anna on sairas ja hauras ja hänen suosikkinsa lady Sarah Marlborough johtaa maata hänen puolestaan. Lady Sarahin kovia kokenut serkku Abigail saapuu hoviin ja saa paikan keittiöpalvelijana. Pian Abigail valloittaa lady Sarahin ja pääsee tämän seuraneidiksi. Siitä ei ole pitkä matka kuningattaren viereen ja Abigail näkeekin oivan tilaisuuden korvata mennyt huono onnensa paremmalla tulevaisuudella. Pian naiset politikoivat täyttä häkää suosikin paikasta. Kuningattaren, Sarahin ja Abigailin rooleja näyttelevät Olivia Colman, Rachel Weisz ja Emma Stone, jotka ovat kaikki Oscar-ehdokkaina, Colman pääosasta ja Weisz ja Stone sivuosista.

Elokuvan huumori on mustaa. Nimittelyt lentelevät ympäriinsä ja hahmot kertovat naamat peruslukemilla, kuinka ikäviä asioita ovat menneisyydessä kokeneet. Hovissa syödään oksentamiseen asti, asut ovat ylenpalttisia ja pääministeri Godolphin omistaa kaupungin nopeimman ankan, kuningatar taas lauman kaneja muistona menettämistään lapsista. Juoni käsittelee yllättävästi rakkautta ja oikeaa ystävyyttä mielistelyn sijaan. Sarah ja Anna oat ystäviä tavalla, johon Abigail ei tule koskaan yltämään. Ja tämä ei tarkoita kuningattaren seksuaalista tyydyttämistä, joka toki on suosikin tehtävä.

Samoin hahmojen rakennus on mielenkiintoista. Lady Sarah esitellään katsojalle laskelmoivana, kovana ja pahansuisena, naisena, joka käyttää housuja ja ammuskelee pyssyllä. Siis miehenä. Abigail taas on kaunis, viaton ja kärsinyt, minkä Stonen suuret silmät myyvät vielä ekstrahyvin. Tultaessa elokuvan loppuun ovat roolit kääntyneet lähes päälaelleen. Sarah on osoittautunut siksi, jolla oli sydäntä ja Abigail kieroilevaksi ämmäksi.

Kiinnitin paljon huomiota leffan valaistusratkaisuihin. Lady Sarahiin liitetty lämmin, fantasiamainen valo, joka usein näytti olevan lähtöisin lähtöisin elävästä tulesta, loi todella kivan tunnelman. Abigail, joka tavallaan edusti todellisuutta, oli kuvattu kylmässä luonnonvalossa. Samoin kuvakulmat vangitsivat katseeni ajoittain, etenkin usein käytetty tapa kuvata henkilöitä alaviistosta. Puvustus on ensiluokkainen, Oscar-ehdokkaana sekin. Vaikka miehet jäävät leffassa auttamatta toiselle sijalle naisten pistäessä tuulemaan (tai alkaessa parkumaan), eivät he mitään vässyjä ole. Nicholas Hoult tekee hauskan roolityön ihanan ilkeänä herra Harleynä, jonka kanssa Abigail juonii. Lisäksi on pakko sanoa, että ne kanit ja ankat olivat söpöjä.

Ohjaaja Yorgos Lanthimos on tehnyt huomitaherättävän elokuvan. Katsoja saa hämmentyä ja nauraa hörähtääkin muutaman kerran. Ennen kaikkea hän saa kuitenkin vuorollaan kannustaa kumpaakin suosikkia sekä kauhistella ja ihastella elokuvan miehiä. Vaikka etenkin loppuratkaisun osalta taiteellisesta leffasta ei ihan pääsisikään kärryille, jokainen voi taatusti nauttia lavastuksen, pukujen ja maskeerauksen silmänkarkista. Suosittelen, jos haluaa katsoa vähän erilaisen historiallisen elokuvan.


                                
                                                           -Roona-



tiistai 12. maaliskuuta 2019

Mertassa (Livia 7)


Moikka!

Jatkoa Livian matkaan, edellinen osa viime elokuulta!

Merta oli vähintään yhtä suuri kuin sille kurittomasti jostain näkymättömältä vastarannalta hymyilevä Mesta. Yhytimme sattumalta heti satamassa yhden cortinalaisen, joka kertoi ystävällisesti, että seuraava karavaani lähtisi vasta viikon kuluttua. Mies, jonka nimi oli kummallinen kurkkukorahdus (joskin se ilmeisesti kirjoitettiin Ahem), oli erikoiskauppias ja kuului kyseiseen karavaaniin. Harly kyseli kiinnostuneen kuka karavaania mahtoi johtaa, sillä kuten hän mainitsi Ahemille, hän tunsi joitakin karavaaninvetäjiä. Ahem viittasi kameliseraljeille päin ja sanoi, että löytäisimme Arhumin varmaan sieltä. Ei karavaanin johtajilla ole muutakaan tekemistä kuin juopotella siellä sillä aikaa, kun me muut teemme rehellistä työtä leipämme eteen, hän mutisi jättäessään meille hyvästit.

Harly oli kuitenkin tyytyväinen. ”Minä tunnen Arhumin ja hän hyväksyy meidät taatusti mukaan”, hän totesi hymyillen. 

Harlyn sanat kävivät toteen, kun saavuimme seraljiin. Arhum oli isokokoinen ja karkeanäköinen mies, joka karjui palvelijaparoille keskellä pihaa. Joka tapauksessa hän tunnisti Harlyn ja hohotti, että huhu tiesi kertoa, että par kaipasikin eläintenhoitaja-roikalettaan jo takaisin. Hän haisi huumaavalta myskin ja hien sekoitukselta ja nyrpistin nenääni tervehtiessäni häntä, hän sanoi, etteivät hienostelevat pikkuneidit pärjänneet aavikolla. Minä vastasin onnittelemalla häntä siitä, että harvat viitsivät olla peseytymättä niin kauan, että pääsevät hänen vertaisiinsa tuoksahduksiin. Sen kuultuaan Arhum röhähti kurluttavaa nauruun ja hakkasi Harlya selkään sanoen, että minä olin mainio ja että hän suostuisi kyllä kuljettamaan minut yhdessä lastikorissa, vaikka Atossaan asti. Sen jälkeen hän kääntyi jä käveli yhä kurlutellen varjoon kameliensa luokse.

Minulla ei ollut mitään intoa matkustaa koko pitkää taivalta jossakin tunkkaisessa korissa, mutta Harly esti minua ennen kuin ehdin huutaa sen Arhum perään. 

”Ei hän sinua oikeasti koriin laita. Kauppakaravaaneissa vain kulkee harvoin naisia, joten johtajat eivät oikein osaa käyttäytyä heidän kanssaan.” 

Minun puolestani saisivat opetella, ajattelin happamesti mielessäni. Kirpeät ajatukseni piristyivätkin pian, kun Merta kiihotti kaikkia aistejani tuoksuillaan, väriloistollaan ja hillityllä charmillaan. Se oli erikoinen sekoitus Pienmeren toisen puolen arvokasta valkeaa ja ilmeisesti cortinalaista värikkyyttä ja mausteisuutta. Ostimme minulle ensimmäisen cortinailaistyylisen vaatekerran ja myyjä ilahtui ja ihastui ikihyviksi, kun kuuli sen päätyvän parin hoviin. Asuun kuuluivat naiselliset silkkihousut ja –paita sekä kaunis huivi hiusten peitoksi.

Kaduilla oli tungosta etenkin Talissa, kaupunginosassa, jossa meidän majatalomme sijaitsi. Tal oli rakennettu ahtaasti ja epäjärjestykseen eikä asiaa auttanut yhtään se, että pikkukauppiaiden myyntipöydät saattoivat tunkeutua hyvän matkaa kadun puolelle. Ja ne myyjät, he huusivat ja kuuluttivat tuotteista toistensa huutojen aiheuttaman metelin yli. Lisäksi vastaan tuli silloin tällöin pieniä aaseja kuormajuhtina ja lapsia juoksenteli lähes koko ajan aikuisten jaloissa. Tunnelma oli kirjaimellisellisesti käsin kosketeltava ja minä nautin siitä täysin siemauksin. Harlyn oppaaksi palkkaama pikkupoika johdatti meidät majatalolle, jonka nimi oli Talme. Se oli siisti talo ja edusti kaiken hullunmyllyn keskellä sitä hillittyä charmia, josta aiemmin mainitsin. Se olikin kaupunginosamajatalo, joiden ylläpidosta vastasi Mertan kaupungin raati. Me pääsimme sinne, koska Harly oli vilauttanut papereitaan, joissa näkyi, että hän työskenteli parille.

Asetuimme huoneeseen, jonka ikkuna antoi pienelle sisäpihalle päin. Siinä oli kaksi oikein muhevaa vuodetta ja lisäksi pöytä ja tuoli kirjoittamista varten. Potkaisin kengät pois ja heiluttelin jalkojani sängylläni. Harly nyrpisti nenäänsä ja sanoi, että minun olisi viisain pestä pois sukkahiki, jonka pitkä matka oli aiheuttanut. Majatalon palvelusväki hoitaisi ylipäätään kaiken tähän mennessä kertyneen pyykkimme. Siihen oli nyt aikaa, kun jouduimme viettämään viikon täällä. Minusta kyseessä ei ollut joutuminen, sillä Mertasta löytyisi varmasti kaikkea kiinnostavaa viikoksi ja ylikin. Totesin tämän myös Harlylle, joka nauroi ja sanoi, että hänellä alkoi jo olla ikävä kotiin ja siksi kiire päästä sinne. Sillä hetkellä minunkin ylitseni pyyhälsi ikävän aalto ja ajattelin, että äidille olisi varmaan syytä lähettää postikortti, jotta tämä tietäisi, että ainakin Mertassa olin ollut vielä elossa.

Viikkomme sujui kiertelevissä merkeissä. Harly kutsui jälleen pikkulapsia opastamaan meitä tai vain minua muutamaa lanttia vastaan. Rohkeimmat näyttivät minulle kaupungin ulkopuolella sijaitsevaa hautausmaata, jossa oli kerrassaan suurieleisiä vainajien muistomerkkejä. Talin sokkeloisilla kujilla kuljeskelu oli myös mielenkiintoista. Jotkut pojat esittivät miten he nappaavat kulkukissoja ja sitten nylkevät ne. Jälkimmäisestä proseduurista en voi sanoa oikein pitäneeni. Harly tuli kanssani katsomaan hallintokeskustaa ja nautimme iltapäiväkahvia yhdessä pääkadun fiineistä kahviloista. Majatalon ruoka oli erinomaista, mausteista ja maukasta, mutta sen laatua valvottiinkin tarkasti syistä, jotka olen aiemmin jo maininnut. Majatalon johtaja oli itseasiassa cortinalainen, mutta hän oli asunut aika päivät Mertassa. Hänelle, Harlylla ja muutamalla muulla asiakkaalla riitti kaikiksi illoiksi keskusteltavaa, muisteltavaa ja uutisia kerrottavaksi. Minä kuuntelin heiden polveilevaa tarinointiaan ilolla.

Toisiksi viimeisen päivän keskipäivällä Arhum tuli ilmoittamaan hurmaavaan tyyliinsä, että meidän tulisi toimittaa suurin osa tavaroistamme heti seraljiin, jotta kamelit saadaan lastattua ja pääsemme lähtemään heti aamulla. Olin aika varma, että meidän tavaramme olivat kaikkein vähiten vaivaksi, kun kauppiaiden lasteja sidottiin kamelien selkiin, mutta pidin suuni kiinni ja hymyilin nätistä. Joskin hymyni oli sen verran ylimitoitettu, että se näytti lähes irvistykseltä. Harly tyytyi osoittamaan Arhumia palvelijoille, että heidän pitäisi käydä luovuttamassa pakaasimme reppuja lukuunottamatta tälle miehelle seraljiin. Arhum häipyi palvelijat melkein kannoillaan. Huoneessa huomasin, että meille oli jätetty vain välttämättömät hygieniatarvikkeet ja huomisen vaatekerrat. Sinä yönä potkin unissa niin, että Harly vitsaili aamulla, että olinkohan mahtanut saada montakin maalia.

Raahauduimme seraljille varhain, aurinkokin oli vasta nousemassa. Meitä odotti komea näky: kokonainen kamelikaravaani odotteli valmiiksi pakattuna lähtöä. Yksi Arhumin miehistä opasti meidät kameliemme luo ja antoi yksinkertaiset ohjeet siitä, miten eläimet sai lähtemään liikkeelle ja pysähtymään. Seraljin työläiset auttoivat meitä pääsemään otusten selkään toimimalla ihmispenkkeinä. Oli huimaa olla kamelin selässä ensi kertaa, sillä oli paljon korkeammalla kuin hevosella ratsastettaessa. Harly hymyili minulle rohkaisevasti oman yksilönsä päältä. Kun viimeinenkin kauppias oli saapunut ja saatu elikkonsa selkään lähdimme matkalle kohti suurta aavikkoa Arhumin huutojen ja ratsujemme keinunnan tahdittamina.



                                                                    -Roona-



tiistai 5. maaliskuuta 2019

Mietteitä kirjasta XXXVI: On ilo juoda teetä kanssasi, Sovinnontekijän kynsi ja Herodes


Moi!

On ilo juoda teeä kanssasi on espanjalaisen Mamen Sánchezin romaani. Englantilaisen mahtisuvun komea vesa Atticus Craftsman ei koskaan matkusta ilman Earl Grey –teetä ja lempikirjaansa. Kun hänet lähetetään Madridiin lakkauttamaan Librarte –kirjallisuuslehteä, hän pakkaa laukkuunsa molemmat. Lehden hurmaavat työntekijät Berta, Soleá, María, Asunción ja Gabriela eivät niin vain lakkauttamiseen alistu. Persoonalliset naiset keittävät kokoon suunnitelman työpaikkansa pelastamiseksi. Ja minkälaisen suunnitelman! Ainakin siihen liittyvät espanjalaiset kitarat ja kuuma Granada. Ja mitä tekemistä Atticus Craftsmanin katoamisella on tämän kaiken kanssa?

Intohimoiset espanjalaiset ja jäykät britit yhdistyvät ja tulos on vähintäänkin hersyvä. Librarten työntekijät ovat kaikki mainioita hahmoja ja sopivat hyvin toistensa lomaan. Ja Atticuksen perhe, jossa miesten nimet oli otettu kuuluisista romaaneista, oli hauska täsmäisku tälläiselle kirjafriikille. Kirja sopi hyvin niihin tunnelmiin, kun pian oli edessä matka Sevillaan. Tapahtumat sijoittuvat tietysi Madridiin, mutta ainakin espanjalaiset häät siinä pidettiin (tai siis Espanjan mustalaisten häät). Monipäiväiset häät ja brittien järkytys niistä oli hauskaa luettavaa. On ilo juoda teetä kanssasi on erittäin hyvä lukuromaani ja suosittelen sitä akuuttiin Espanjan matkakuumeeseen kuin lämpimän kesäpäivän lukemiseksi. Ja tietenkin Atticuksen kunniaksi sen kanssa voi nauttia kupin Earl Greytä!

Sovinnontekijän kynsi on Gene Wolfen Uuden auringon kirja –sarjan toinen osa. Severian, kiduttajien killan oppipoika, karkotettiin hänen osoitettuaan myötätuntoa uhrilleen. Nyt hän jatkaa miekkansa Terminus Estin turvin matkaansa kohti kaukaista Traakiaa, missä hänen on määrä työskennellä pyövelinä. Matkalla hän joutuu harjoittamaan ammattiaan ja kohtaa niin ihmisapinoita, ritareita, ystäviä kuin vihollisiakin. Kuolevan auringon alla unenomainen kauneus yhdistyy vaikuttaviin painajaisnäkyihin ja Severianin mukanaan kantava harvinainen jalokivi kykenee loistamaan kuin ennustettu uusi aurinko. Severian pääsee myös tapaamaan elämänsä suunnan muuttaneen kapinallisen, Vodaluksen, sekä autarkinpalatsiin saakka.

Minä taidan kuulua niihin, jotka eivät pääse tästä sarjasta täysin jyvälle. Juoni on hieman vaikealukuinen,  mutta se vielä menisi, jollei kirja itse mainostaisi omaa vaikeuttaan. Severianhan on itse tarinan kirjoittaja (siis joskus monen vuoden kuluttua kirjan nykyhetkestä, jonkunlaiset muistelmat kai), ja kommentoikin usein lukujen lopuksi, että ymmärrän jos sinä rakas lukija et enää halua jatkaa tätä tarinaa kanssani, kun se on niin haastava ja haastavammaksi vain käy. Tykkään kuitenkin monista tarinan elementeistä esimerkiksi keijujen maailmasta ja unipalatsista ja näiden ja todellisen maailman vaihtelusta. Vähän olen pohdiskellut luenko enää jatko-osia, mutta katsotaan miltä tuntuu. Tietyille asioille kyllä kiinnostaisi saada selitys ja vastaus.

Asko Sahlbergin historiallinen romaani Herodes kertoo Galilean ja Perean ruhtinas Herodes Antipaasta, joka yrittää ymmärtää osaansa vuosien armottomassa vyöryssä: valtaistelut ja juonittelut, sota ja rakkaus, kristinuskon aamunkoitto. Häntä on jäänyt painamaan sovittamaton synti, suuren profeetan kohtalo, mutta onko hän sittenkin tehnyt pahimman rikoksensa itseään kohtaan? Galilea ja Herodeen hallintokaupunki Tiberias näyttäytyvät ruhtinaalleen lähes maanpäällisenä paratiisina, jota Jerusalemiin temppelin paasaavat papit häiritsevät harvakseltaan. Ja kuka voisi toivoa parempia alaisia kuin hyvää palvelijaa Joosafatia, joka on pelastanut isäntänsä hengen useampaankin kertaan ja sotilaiden päällikköä Beria, joka on härkä mieheksi.

Tämä on vielä parempi kuin Sahlbergin romaani Pontius Pilatuksesta, joka sekin oli loistava. Sahlberg käyttää kaunismuotoista kieltä ja antaa henkilöistään inhimillisen ja positiivisenkin kuvan. Lisäksi hän tekee kiinnostavaa historian fiktioittamista. Alkukristityt esimerkiksi saavat idean evankeliumien ylöskirjoittamiseen keneltä muulta kuin Herodes Antipaalta. Ja tietysti Johannes Kastaja ja Jeesus esiintyvät hahmoina romaanissa. Herodes ei muuten usko, että länkisäärisestä ja pienestä Jeesuksesta voisi tulla minkä suuren uskonnon johtajaa; pikemmin hänen ”luottamuksensa” on Johanneksessa. Palvelija Joosafatin hahmo oli hauska ja hyvin kirjoitettu, vaikka hänelle kävikin huonosti. Suosittelen kumpaakin romaania aivan yhtä lämpimästi kuin Conn Igguldenin kirjoja ja se on paljon sanottu.




                                                               -Roona-


Mietteitä kirjasta CII: Tarkoin vartioitu talo, Leijona ja Pimeitten vetten paholainen

Heippa! Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen, ja hänen elämänsä...