Mertassa (Livia 7)

Moikka!

Jatkoa Livian matkaan, edellinen osa viime elokuulta!

Merta oli vähintään yhtä suuri kuin sille kurittomasti jostain näkymättömältä vastarannalta hymyilevä Mesta. Yhytimme sattumalta heti satamassa yhden cortinalaisen, joka kertoi ystävällisesti, että seuraava karavaani lähtisi vasta viikon kuluttua. Mies, jonka nimi oli kummallinen kurkkukorahdus (joskin se ilmeisesti kirjoitettiin Ahem), oli erikoiskauppias ja kuului kyseiseen karavaaniin. Harly kyseli kiinnostuneen kuka karavaania mahtoi johtaa, sillä kuten hän mainitsi Ahemille, hän tunsi joitakin karavaaninvetäjiä. Ahem viittasi kameliseraljeille päin ja sanoi, että löytäisimme Arhumin varmaan sieltä. Ei karavaanin johtajilla ole muutakaan tekemistä kuin juopotella siellä sillä aikaa, kun me muut teemme rehellistä työtä leipämme eteen, hän mutisi jättäessään meille hyvästit.

Harly oli kuitenkin tyytyväinen. ”Minä tunnen Arhumin ja hän hyväksyy meidät taatusti mukaan”, hän totesi hymyillen. 

Harlyn sanat kävivät toteen, kun saavuimme seraljiin. Arhum oli isokokoinen ja karkeanäköinen mies, joka karjui palvelijaparoille keskellä pihaa. Joka tapauksessa hän tunnisti Harlyn ja hohotti, että huhu tiesi kertoa, että par kaipasikin eläintenhoitaja-roikalettaan jo takaisin. Hän haisi huumaavalta myskin ja hien sekoitukselta ja nyrpistin nenääni tervehtiessäni häntä, hän sanoi, etteivät hienostelevat pikkuneidit pärjänneet aavikolla. Minä vastasin onnittelemalla häntä siitä, että harvat viitsivät olla peseytymättä niin kauan, että pääsevät hänen vertaisiinsa tuoksahduksiin. Sen kuultuaan Arhum röhähti kurluttavaa nauruun ja hakkasi Harlya selkään sanoen, että minä olin mainio ja että hän suostuisi kyllä kuljettamaan minut yhdessä lastikorissa, vaikka Atossaan asti. Sen jälkeen hän kääntyi jä käveli yhä kurlutellen varjoon kameliensa luokse.

Minulla ei ollut mitään intoa matkustaa koko pitkää taivalta jossakin tunkkaisessa korissa, mutta Harly esti minua ennen kuin ehdin huutaa sen Arhum perään. 

”Ei hän sinua oikeasti koriin laita. Kauppakaravaaneissa vain kulkee harvoin naisia, joten johtajat eivät oikein osaa käyttäytyä heidän kanssaan.” 

Minun puolestani saisivat opetella, ajattelin happamesti mielessäni. Kirpeät ajatukseni piristyivätkin pian, kun Merta kiihotti kaikkia aistejani tuoksuillaan, väriloistollaan ja hillityllä charmillaan. Se oli erikoinen sekoitus Pienmeren toisen puolen arvokasta valkeaa ja ilmeisesti cortinalaista värikkyyttä ja mausteisuutta. Ostimme minulle ensimmäisen cortinailaistyylisen vaatekerran ja myyjä ilahtui ja ihastui ikihyviksi, kun kuuli sen päätyvän parin hoviin. Asuun kuuluivat naiselliset silkkihousut ja –paita sekä kaunis huivi hiusten peitoksi.

Kaduilla oli tungosta etenkin Talissa, kaupunginosassa, jossa meidän majatalomme sijaitsi. Tal oli rakennettu ahtaasti ja epäjärjestykseen eikä asiaa auttanut yhtään se, että pikkukauppiaiden myyntipöydät saattoivat tunkeutua hyvän matkaa kadun puolelle. Ja ne myyjät, he huusivat ja kuuluttivat tuotteista toistensa huutojen aiheuttaman metelin yli. Lisäksi vastaan tuli silloin tällöin pieniä aaseja kuormajuhtina ja lapsia juoksenteli lähes koko ajan aikuisten jaloissa. Tunnelma oli kirjaimellisellisesti käsin kosketeltava ja minä nautin siitä täysin siemauksin. Harlyn oppaaksi palkkaama pikkupoika johdatti meidät majatalolle, jonka nimi oli Talme. Se oli siisti talo ja edusti kaiken hullunmyllyn keskellä sitä hillittyä charmia, josta aiemmin mainitsin. Se olikin kaupunginosamajatalo, joiden ylläpidosta vastasi Mertan kaupungin raati. Me pääsimme sinne, koska Harly oli vilauttanut papereitaan, joissa näkyi, että hän työskenteli parille.

Asetuimme huoneeseen, jonka ikkuna antoi pienelle sisäpihalle päin. Siinä oli kaksi oikein muhevaa vuodetta ja lisäksi pöytä ja tuoli kirjoittamista varten. Potkaisin kengät pois ja heiluttelin jalkojani sängylläni. Harly nyrpisti nenäänsä ja sanoi, että minun olisi viisain pestä pois sukkahiki, jonka pitkä matka oli aiheuttanut. Majatalon palvelusväki hoitaisi ylipäätään kaiken tähän mennessä kertyneen pyykkimme. Siihen oli nyt aikaa, kun jouduimme viettämään viikon täällä. Minusta kyseessä ei ollut joutuminen, sillä Mertasta löytyisi varmasti kaikkea kiinnostavaa viikoksi ja ylikin. Totesin tämän myös Harlylle, joka nauroi ja sanoi, että hänellä alkoi jo olla ikävä kotiin ja siksi kiire päästä sinne. Sillä hetkellä minunkin ylitseni pyyhälsi ikävän aalto ja ajattelin, että äidille olisi varmaan syytä lähettää postikortti, jotta tämä tietäisi, että ainakin Mertassa olin ollut vielä elossa.

Viikkomme sujui kiertelevissä merkeissä. Harly kutsui jälleen pikkulapsia opastamaan meitä tai vain minua muutamaa lanttia vastaan. Rohkeimmat näyttivät minulle kaupungin ulkopuolella sijaitsevaa hautausmaata, jossa oli kerrassaan suurieleisiä vainajien muistomerkkejä. Talin sokkeloisilla kujilla kuljeskelu oli myös mielenkiintoista. Jotkut pojat esittivät miten he nappaavat kulkukissoja ja sitten nylkevät ne. Jälkimmäisestä proseduurista en voi sanoa oikein pitäneeni. Harly tuli kanssani katsomaan hallintokeskustaa ja nautimme iltapäiväkahvia yhdessä pääkadun fiineistä kahviloista. Majatalon ruoka oli erinomaista, mausteista ja maukasta, mutta sen laatua valvottiinkin tarkasti syistä, jotka olen aiemmin jo maininnut. Majatalon johtaja oli itseasiassa cortinalainen, mutta hän oli asunut aika päivät Mertassa. Hänelle, Harlylla ja muutamalla muulla asiakkaalla riitti kaikiksi illoiksi keskusteltavaa, muisteltavaa ja uutisia kerrottavaksi. Minä kuuntelin heiden polveilevaa tarinointiaan ilolla.

Toisiksi viimeisen päivän keskipäivällä Arhum tuli ilmoittamaan hurmaavaan tyyliinsä, että meidän tulisi toimittaa suurin osa tavaroistamme heti seraljiin, jotta kamelit saadaan lastattua ja pääsemme lähtemään heti aamulla. Olin aika varma, että meidän tavaramme olivat kaikkein vähiten vaivaksi, kun kauppiaiden lasteja sidottiin kamelien selkiin, mutta pidin suuni kiinni ja hymyilin nätistä. Joskin hymyni oli sen verran ylimitoitettu, että se näytti lähes irvistykseltä. Harly tyytyi osoittamaan Arhumia palvelijoille, että heidän pitäisi käydä luovuttamassa pakaasimme reppuja lukuunottamatta tälle miehelle seraljiin. Arhum häipyi palvelijat melkein kannoillaan. Huoneessa huomasin, että meille oli jätetty vain välttämättömät hygieniatarvikkeet ja huomisen vaatekerrat. Sinä yönä potkin unissa niin, että Harly vitsaili aamulla, että olinkohan mahtanut saada montakin maalia.

Raahauduimme seraljille varhain, aurinkokin oli vasta nousemassa. Meitä odotti komea näky: kokonainen kamelikaravaani odotteli valmiiksi pakattuna lähtöä. Yksi Arhumin miehistä opasti meidät kameliemme luo ja antoi yksinkertaiset ohjeet siitä, miten eläimet sai lähtemään liikkeelle ja pysähtymään. Seraljin työläiset auttoivat meitä pääsemään otusten selkään toimimalla ihmispenkkeinä. Oli huimaa olla kamelin selässä ensi kertaa, sillä oli paljon korkeammalla kuin hevosella ratsastettaessa. Harly hymyili minulle rohkaisevasti oman yksilönsä päältä. Kun viimeinenkin kauppias oli saapunut ja saatu elikkonsa selkään lähdimme matkalle kohti suurta aavikkoa Arhumin huutojen ja ratsujemme keinunnan tahdittamina.

                                                                    -Roona-