Kuolema kolkuttaa ovelle

Moikka!

Heräsin myöhään eräänä kesäisenä sunnuntaina. Tukkani oli pörrössä ja eilisilta oli mennyt pitkäksi, kun kömmin keittöön kaapiakseni jotain aamiaiseksi. Olin juuri nauttimassa sokerimuromössöäni terveellisen appelsiinimehun kera, kun oveen koputettiin jämäkästi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuka helvetti tähän aikaan, vaikka kello lähenteli jo puolta päivää. Raahauduin ovelle tukka edelleen harakanpesää muistuttaen ja pyykkikorin päältä kaivetut lököcollaget jalassa. Kuului uusi, yhtä tyynen rauhallinen, mutta jämäkkä koputus. Mitä saakutin iloa on koputtaa uudestaan, jos sitä ei tee vihaisesti tai hermostuneesti, mietin ärsyyntyneenä. Käänsin nuppia ja ovi avautui kesän kirkkaaseen huomiseen ja henkilölle, joka seisoi sen takana.

Minun oli pakko hetken miettiä, että oliko koko juttu vain pöhnäisten aivojeni huono vitsi, mutta sitten pitkään mustaan hupulliseen takkiin – tai pikemminkin kaapuun – pukeutunut henkilö puhui äänellä, joka ei oikein tuntunut tulevan mistään.

”Eugene Fitzherbert?”

Nimi soitti kumma kyllä päässäni jotain kelloa. ”Ei asu enää täällä”, tokaisin ja jatkoin muistellen vanhaa herraa, jolta olimme ostaneet talon: ”Eikä herra Fitzherbert varmaan olisi kiinnostunut larppauksesta. Tai kuulemaan herrastasi Darth Vaderista.”

Päästin pienen myötähäpeää aiheuttavan röhönaurun erinomaisen lohkaisuni päälle. Mies – olin äänestä päätellyt hänen olevan mies – vaikutti hämmentyneeltä, vaikka en voinutkaan nähdä hänen kasvojaan syvän hupun uumenista.

”On varmaan tapahtunut joku väärinkäsitys. Eugene Fitzherbert ei siis asu täällä?”.

Kysymys kaikui jälleen ei mistään. Aloin kyllästyä koko tyyppiin, hänen pukeutumisleikkiinsä ja lievään, mutta selkeään avuttomuuteensa.

”Kuule, minulla on kyllä hänen numeronsa jossakin. Hän jätti sen, jotta voimme soittaa, jos talon kanssa tulee jotain ongelmia. Tule sisään niin minä etsin sen sinulle ja pääsemme kumpikin jatkamaan elämäämme normaalisti”, töksäytin ja väistin, jotta hän pääsisi tulemaan eteiseen.

Mies jäi kuitenkin ulos. ”Ei minulla ole mitään syytä astua sisälle. Anteeksi tämä väärinkäsitys neiti. Tapaamme joskus myöhemmin uudestaan”, hän sanoi kohteliaasti ja kääntyi lähteäkseen.

”Meinaatko, että tulet hakemaan minut sitten kymmenien vuosien päästä. Sittenhän voidaankin heittää high-fivet tämän tapaamisen ja sen kunniaksi, että ollaan jo vanhoja tuttuja.” Aivoni olivat viimeinkin yhdistäneet miehen asun siihen ilmeisimpään – hän oli pukeutunut Kuolemaksi, itse Grim Reaperiksi. Ajattelin, että niin sanotut kaverini olivat keksineet kaikkien aikojen tyhmimmän pilansa.

”Minä lupaan”, mies sanoi tyynesti olkansa yli.

Hän lipui ensin pihatielle ja siitä kadulle, kunnes en enää nähnyt hänen selkäänsä. Lävitseni kävi silloin väristys ja tajusin, että olin juuri tainnut ihan oikeasti jutella Sielujen hakijan kanssa. Olin aina kuvitellut, että Kuolema on kylmän kalsea tyyppi, mutta huomasin ajattelevani, että enemminkin kyseessä taisi olla kohtelias britti herrasmies.

JK. Tämä raapale on kirjoitettu seuraavaa writing promptia inspiraationa käyttäen:

There’s a thunderous knock at the door. You open it to find an improbably tall, black-robed figure towering over you with a scythe in one bony hand. The figure peers at you for a long moment, then looks down at a clipboard in its other hand. Then back at you. Then back at the paper. It has no apparent face, but you sense that it is puzzled.

                                                           -Roona-