Elokuvissa XLVI: Children of the Sea

 Moikka!

Children of the Sea on japanilainen animaatio/anime-elokuva. Se kertoo Ruka-tytöstä, joka tutustuu dogongien meressä kasvattamiin poikiin Umiin ja Soraan. Poikia tutkitaan meriakvaariossa, jossa Rukan isä on päätutkijana (joka siis vastaa tieteellisestä puolesta/ eläimistä vs. markkinointi tai yrityksen johto, varsinaisesta tittelistä ei mielestäni ollut puhetta). Ruka harrastaa käsipalloa, mutta kesäloman alkajaisiksi hänet erotetaan joukkueesta hänen murrettuaan vastustajan nenän kyynärpäällään. Rukan vanhemmilla menee huonosti: äiti tissuttelee ja isä vaikuttaa olevan jatkuvasti töissä. Pojat, meren kutsu ja oudot meteoriitit antavatkin Rukalle kesäksi muuta ajateltavaa.

En ole juuri katsonut anime-elokuvia, koska tyyli tuntuu minulle liialliselta, etenkin leffan mittaisena annoksena. Niin oli nytkin. Etenkin ihmishahmot hämmentävät minua. Piirrustustyyliä on kiva katsoa esimerkiksi fanifiktiopiirroksissa, mutta pitkän päälle valtavan isot silmät ja olemattomat suut ja nenät alkavat käydä hermoille. Sen sijaan taustat, ympäristöt ja esimerkiksi meren kuvaus oli äärettömän kaunista, jotain sellaista, jota toivoisi näkevänsä länsimaisissakin animaatioissa. Viittaukset Japanin omaan vanhaan taiteeseen ovat selviä jopa minulle, joka tunnen varmasti vain ne kaikkein kuuluisimmat teokset. Välillä mennään kiinnostavasti sarjakuvan piirrosjäljen puolelle. Children of the Sea toki perustuukin mangaan, kuten lopputeksteistä selvisi.

Tarina itsessään oli varsin yksinkertainen, jollaisena se antoi tilaa pitkille ja filosofisille fantasiajaksoille. Leffassa ei varsinaisesti ollut mitään teemaa, vaikka ensin arvelin, että kallistuisiko se ympäristösuojelullisiin tendensseihin. Myös jonkilaista pahiskuviota – jossa pahis olisi ilmeisesti ollut jokin kauppalaivaston omaava suuryritys? – viriteltiin, mutta se jäi ainakin minulle hyvin epäselväksi. Ennen kaikkea elokuva painottui filosofisiin pohdintoihin maailmankaikkeudesta ja ihmisestä. Soralla ja Umilla on jonkinlainen yhteys mereen – kirjaimellisesti, sillä ainakin Sora `kuolleessaan´ hajoaa osaksi sitä. Länsimainen lastenelokuvan harvemmin menee tällaiseen, mutta animea taidetaan tehdä mitä suurimmassa määrin aikuisyleisö mielessä (myös).

Kuvastosta tulivat mieleen myös avaruustelekooppien ottamat kuvat galakseista, joita lieneekin käytetty inspiraationa. Poikien uiminen oli kaunista, kuin tanssia vedessä – tai lentämistä kuten Ruka sitä ajatteli. Myönnän ihan suosiolla, että merieläinten kokoontuminen meni minulta vähän ohi. Ne seurasivat pudonneita meteoriitteja valaiden laulun perusteella, koska mukana tullut kivi oli jotenkin merkityksellinen, jonkinlainen universumin sielukivi kaiketi. Toisaalta tällainen tekee hyvää Disney-animaatioihin tottuneelle, koska asiat eivät ainakaan missään nimessä ole valmiiksi pureskeltuja. Myöskin ilahduttavaa oli romanttisen elementin puute. Rukan ja Umin välillä oli kyllä syvää välittämistä, mutta se taisi kuitenkin pysyä ystävyytenä.

Voin suositella elokuvaa animen ystäville ja muille kauneudesta pitäville mikäli kestää ylisöpöt ihmishahmot, joiden bambijalat näyttävät voivan katketa hetkenä minä hyvänsä. Merijaksot sykähdyttävät, jos kohta osa filosofiasta jää vain itsensä vuoksi esitetyksi.

-Roona-

Tekee lähdöstäni (paljon helpompaa) (Kaiken huumassa -sarjan 4. luku)

 Heippa! 

Tässä osassa esiintyy Jason, jonka katoamisilmoitusta Tim edellisessä osassa tavaili lehdestä. Inspiskappaleena on Midnight Train (Youtube)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jason tarkasteli asemalla kulkevia ihmisiä. Virta velloi tähän aikaan lähinnä norona, vaikka vilkastuisi kaiketi keskiyönjunan saapuessa. Hän käänsi selkänsä asemalle ja harppoi ratapihalle. Hän taiteili raiteilla pysäköityjen junien välissä. Hän oli aina pitänyt ratapihoista. Sellaiselle hän oli jo pienenä paennut, kun kodin ilmapiiri oli ahdistanut häntä. 

Nyt kodin ilmasto oli jo monta vuotta ollut suotuisa kiitos paikan vaihdoksen ja äidin uuden miehen. Jason ei vain ollut onnistunut karistamaan isänsä haamua omilta harteiltaan. He olivat luonteeltaan samanlaisia, joskin isän epävakautta oli lisännyt huomattavasti ajoittainen hillitön juopottelu.

Jason sylkäisi ruohotupsuun, joka sitkeästi kasvoi raidepuiden läpi. Yhden tavaravaunun sivuovi oli auki ja hän hyppäsi istumaan lattian reunalle niin, että jalat jäivät roikkumaan ulos. Hän olisi voinut vannoa nähneensä silmäkulmastaan vilauksen nukkuvasta kulkurista vaunun sisällä, mutta todellisuudessa siellä ei ollut ketään. No, mitäpä hän siitä oikeastaan välitti. 

Jason kaipasi jatkuvaa liikettä, hänen sielunsa oli rauhaton. Erilaista epävakautta kuin isällä, hän ajatteli, turvallisempaa, mutta epävakautta yhtä kaikki. Järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen heidän perheensä onnellisesta ja seesteisestä elämästä. Ei hän tietysti ollut onneton ja epätyytyväinenkään, mutta halusi jotakin muuta. Ja se oli hänen omastakin mielestään helvetin kiittämätöntä.

Nyt minä karkaan sanomatta mitään, jättäen vain lapun, jossa lupaan ilmoittaa aika ajoin olevani elossa ja käsken olemaan etsimättä itseäni, hän ajatteli katkerasti. Jason oli ratapihan syrjäisimmässä osassa, siellä missä tavarajunia lastattiin ja seuraavat tavarajunat lähtisivät vasta aamuvarhaisella. Työmiehet tulisivat neljän paikkeilla, siis vasta useiden tuntien kuluttua. Jasonia nauratti, sillä ratapihan peränurkassa hänellä oli turvallinen olo, olisi ollut vaikka työntekijät olisivat olleet paikalla. Hänellä oli selkeästi romanttisia mielikuvia junien lähdöistä. 

Hän ajatteli sotilaita, joille heidän morsiammensa vilkuttelivat nenäliinoillaan. Ellie ei olisi hyvästelemässä häntä ja tytön vanhemmat varmaankin onnittelisivat häntä siitä, että hän oli tehnyt Jasonin kanssa bänät kaksi kuukautta sitten. Se oli kyllä ollut sopuisa ero ja he olivat Ellien kanssa edelleen ystäviä. Nyt Ellie suuttuisi hänelle pahanpäiväisesti muiden lailla.

Jason heittäytyi pitkäkseen vaunun lattialle ja laittoi kädet niskan taakse tyynyksi. Hän tunsi kuinka tikut pistelivät häntä käsiin, mutta puu tuntui myös vaatteiden läpi. Hän huokasi ja sulki silmänsä. 

Lipunmyyjätyttö oli jutellu hänelle kaikenlaista, kysellyt mitä kuuluu ja miten menee. Jason oli vastaillut jotain puolivillaista, vaikka todellisuudessa tyttö oli antanut hänelle itsetuntobuustia matkaa varten. Hän ei tiennyt miksi oli edes alunperin mennyt ostamaan lipun ihmiseltä, kun sen olisi saanut automaatistakin. Kaipa tyttö oli ollut innoissaan, kun kerrankin palveltavana ei ollut joku huonokuuloinen vanhus, jolle kaikki piti toistaa kymmeneen kertaan.

Kello läheni puolta kahtatoista. Jason liukui kyykylleen maahan ja alkoi tarkastaa reppuaan vielä kerran. Vaihtovaatteita, rahaa eri taskuihin piilotettuna, pankkikortti vielä eri paikkaan piilotettuna, hammasharja ja pyyhe. Hänellä oli mukanaan kännykkänsä, johon hän oli käynyt ostamassa pre-paid –liittymän. Vanhan sim-korttinsa hän oli jättänyt kirjelappusen oheen keittiön pöydälle. Hänen maallinen omaisuutensa oli nyt tässä, mikä oli oikeastaan aika helpottavaa. 

Hän suuntasi takaisin kohti asemahallia ja toivoi hartaasti, ettei törmäisi siellä keneenkään tuttuun. Hän oli päättänyt häipyä. Ehkä se oli itsekästä ja nuoren miehen typerä päähänpisto. Ehkä hän tekisi kaikille palveluksen.

Jason ei tiennyt vastauksia pohdinnoilleen vielä silloinkaan, kun nousi keskiyönjunan vaunuun numero kolme. Hän ei vilkaissutkaan taakseen, kun juna karisti hänen entisen kotikaupunkinsa pölyt akseleistaan.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LVII: Odottamaton kauneus, Musta tuli ja Uniin eksyneet

 Moikka!

PS: Olen pian puolessavälissä elämääni ja mietin, mitä teen toisella puoliskolla. Jeannella on kaikki, mitä seesteiseen onneen tarvitaan: kaksi aikuista lasta, huomaavainen aviomies, uskollinen ystävä, vakaa työpaikka. Hänen päiviään rytmittävät tutut rutiinit. Mutta kuten performanssitaiteilija Marina Abramovic, joka ruumistaan säästämättä julkisesti uhmaa pelkojaan museoissa kautta maailman, Jeanne rakastaa yllätyksiä. Hän haluaisi kokea jotain odottamatonta. Abramovic edustaa Jeannelle vapautta, valintoja joita hän on jättänyt elämässään tekemättä. Tänä kesänä Jeanne kutsuu sattuman vieraaksi turvalliseen arkeensa ja joutuu uusien valintojen eteen. Odottamaton kauneus on ranskalaisen Claudia Gallayn romaani. Elämänmakuinen, tyylikäs ja herkkä. Meidän aikamme Madame Bovary!

Alan yhä suuremmin ihastua Gallayn tyyliin. Odottamaton kauneus oli paljon Tyrskyjä keveämpi tarina, mutta yhtä lailla tässä maalataan lyhyillä lauseilla kaunista kuvaa. Rytmitys on huippuunsa hiottua. Pidin siitä, että takakansiteksissä vain Abramovic oli nostettu esille. Martin ja Jeannen lapsuuden perhe jäivät lukijan löydettäviksi kirjan sivuilta. Tarinassa oli paljon suloisia yksityiskohtia kuten minuuttia yli kuuden junan mies ja seitsemäntoista minuuttia yli kuuden junan nainen, jotka ehkä lopussa kohtasivat toisensa. Jostain syystä minun oli vaikea mieltää, että Jeanne oli hieman yli nelikymppinen. Oletin vain alusta alkaen, että hän on kuusissakymmenissä. Sillä tuntui huvittavalta joka kerta, kun mummu (joka on siis Jeannen isoäiti)  mainittiin ja ajattelin, että sen mummun täytyy kyllä olla ikivanha. Ihana kirja kokonaisuudessa, sisältää myös elämän kirpeyttä.

On vuosi 1540. Henry VIII aikoo jälleen erota vaimostaan avioituakseen uudelleen. Seurauksena kuninkaan lähimmän miehen Thomas Cromwellin asema horjuu. Vahvistaakseen asemaansa Cromwell hälyttää tarkkanäköisen lakimiehen Matthew Shardlaken etsiämään käsiinsä salaperäisen kreikkalaisen tulen – aseen, jonka avulla kuninkaan mahti vihollisiaan vastaan kasvaisi. Shardlake puolestaan tutkii murhatapausta puolustaakseen syytettyä tyttöä. Cromwell lupaa lykätä tytön teloitusta, jos Shardlake suostuu yhteistyöhön. Alkaa kiivas juoksu aikaa vastaan, kun uhattuna on paitsi tytön henki myös Shardlaken ja hänen veijarimaisen apulaisensa Barakin elämä. Musta tuli on C. J. Sansomin toinen Matthew Shardlake –romaani.

Koska olen aloittanut sarjan lukemisen Itsevaltiaasta, oli jotenkin hupaisen retrospektiivistä lukea tätä. Sekä Itsevaltiaasta että Ilmestyksessä viittaillaan kovasti juuri näihin Cromwellin kaatumisen aikaisiin tapahtumiin. Toisaalta harmitti, kun ei päässyt tutustumaan Barakiin sellaisena fressinä henkilönä kuin hänet tässä esiteltiin. Matthew´n huomautus Barakin ihmisvihaaja-aseentesta – ”et voi kutsua paskiaisiksi kaikkia, joista et pidä” – on muuten hyvin osuva. Selittää apulaisen luonnetta myöhemmissäkin kirjoissa. Skelley-parka, joka yritti puolisokeana tuherrella oikeuspapereita. Hänen silmälasinsa ovat jääneet mieleeni, Sansom on siis korostanut tätä piirrettä jatkossa tarkoituksella. Rikosmysteeri oli mukiinmenevä, mutta jäin pohtimaan eivätkö englantilaiset itse käyttäneet minkäänlaista paloviinaa, kun vodka oli heistä niin tavattoman vahvaa.

Henri Skinner kiirehtii tapaamiseen Lontoon iltapäiväruuhkassa, mutta joutuu onnettomuuteen ja vaipuu koomaan. Henriä odottaa saapuvaksi hänen kolmetoistavuotias poikansa Sam, joka on lähettänyt isälleen pyynnön: ”Rakas isä, me emme tunne toisiamme, mutta minun mielestäni meidän pitäisi viimein tutustua.” Sairaalassa makaava Henri tuo yhteen Samin ja Eddien, naisen, jota Henri rakasti ja jonka hän jätti. Toisiinsa tukeutuen nämä kaksi hylättyä yrittävät löytää yhteyden elämän ja kuoleman välitilaan kadonneeseen Henriin opastaakseen tämän takaisin elävien luokse. Toivo ja epätoivo vuorottelevat, mutta kuoleman varjoista versoo jotakin uutta, kun Sam kohtaa sairaalassa toisenkin uniin eksyneen, yksitoistavuotiaan Madelynin. Uniin eksyneet on Nina Georgen romaani.

Uniin eksyneet, Pieni bistro Bretagnessa ja Pieni kirjapuoti Pariisissa muodostavar Georgen mukaan kuoleman tematiikkaa käsittelevän trilogian. Kaikkien eniten kuolema on läsnä mielestäni käsillä olevassa romaanissa. En ollut aluksi järin ihastunut minäkertojien vaihteluun Henrin itsensä, Eddien ja Samin välillä. Etenkin Samin koulussa tapahtuneet kohtaukset olisi voinut typistää muutamaan lauseeseen. Sain paljon paremman kuvan Samin synestesia-aistista Henri kuvatessa sitä yhdessä ”unijaksossaan” kuin kolmetoista vuotiaiden vähän sekavasta touhuilusta. Enkä nyt tarkoita etteikö Sam olisi osannut kuvailla synestesiaansa, hän vain antoi parhaat kuvaukset juuri sairaalassa isänsä vuoteen ääressä. Hämmästyin, joka kerta, kun Eddiellä kerrotaan olevan nahkatakki ja moottoripyörä. Nimi luultavasti antoi minulle toisenlaisen viban. En suosittele tätä aivan yhtä ylitsevuotavasti kuin aiempia Georgen romaaneita, mutta kyllä tämäkin kannattaa lukea.

-Roona-

Viimeinen laulu (Kaiken huumassa -sarjan 3. luku)

 Heippa!

Tällä viikolla postaaminen siirtyi loppuviikkoon koneongelmien vuoksi. Anteeksi myös oudosta asettelusta, äidin koneella jouduin copy/pastaamaan tekstin Driven kautta. 

Tässä esiintyvät Marlene ja Tim ovat edellisen osan James vanhemmat. Inspisbiisinä on One Last Song (Youtube) 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tim Mahon selaili aamulehteä. Kadonnut 21-vuotias Jason Dawson. 180 cm pitkä... ymmh, hän ohitti 

muut tuntomerkit silmäillen. Viimeinen havainto Central-asemalla...., jälleen hän ohitti harhaillen

tarkemman ajankohdan. Hänen vaimonsa Marlene oli juuri istuutunut häntä vastapäätä. Naisen pitkä

tukka oli valtoimenaan avoimena niin kuin se tapasi olla aina sunnuntaiaamuisin. Jotakin oli jäljellä

entisistä hippiajoista. Tim huokasi. Viime aikoina hän ja Marlene olivat riidelleet paljon.

Keskiluokkaisuus oli tunkenut kärhensä kaikkiin heidän elämänalueisiinsa ja se rassasi parisuhdetta, joka perustui 60-luvun vapaaseen rakkauteen. 

Marlene voiteli paahtoleipäänsä yrmeänä, mikä ei lainkaan sopinut yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

”Mitä sinä tuijotat, Tim?” hän äyskäisi ärtyneesti.

”Näytät kauniilta, pupu. Sitä minä vain.”

Marlene kohautti harteitaan niin, että kiharapilvi pöllähti. ”En ole tänään puputtelu tuulella. Anna

minulle alku siitä lehdestä, kun näytät sen jo lukeneen.”

Tim ojensi päivän otsikot ja taloussivut, jonka jälkeen aamiainen jatkui ikävän hiljaisuuden merkeissä.

Miten me tähän päädyimme, hän pohti itsekseen. Marlene oli villimpi kuin minä. Isä vastusti

avioliittoamme kivenkovaa, mutta on nykyään varmaan tyytyväisempi miniäänsä kuin minä vaimooni,

ironista sinänsä. Tim nousi pöydästä ja kantoi astiansa tiskialtaaseen. Hän huuhteli kuppinsa ja

lautasensa ja laittoi ne sitten pesukoneeseen. Marlene jäi lukemaan lehteä ja kun Tim ohitti hänet

mennäkseen kylpyhuoneeseen, hän huomasi naisen hartioiden rentoutuneen ja tämän jopa nauttivan

aamiaisestaan.

Marlene oli tyytyväinen, kun hänen miehensä poistui keittiöstä. Hän ei halunnut tapella tänäänkin

jostain mitättömästä asiasta. Hän piti hiuksiaan auki sunnuntaisin ja silloin tällöin muulloinkin ja siinä

oli hänelle hippeyttä ihan tarpeeksi. Marlene arveli Timin ajattelevan sisimmässään, että hän oli hylännyt rakkauden aatteen, mutta se ei ollut totta. 

Ei asioita vain voinut toteuttaa enää hurjastelle kuten 60-luvulla.

Olihan se ollut hauskaa, mutta nykyään muistoissa oli sitruunankatkera sivumaku. Hän oli rakastanut

Timiä kovasti ja rakasti vieläkin, mutta mies oli jumahtanut lapsellisiin ja yli-idealistisiin osiin

hippiaatetta. Marlenea harmitti, että he olivat kasvattaneet poikansa aivan liian vapaasti. Oikeastaan

koko hänen avioliittonsa tympäisi häntä tällä hetkellä pahanpäiväisesti. Hän kuuli kuinka Tim meni

olohuoneeseen ja asettui sohvalle. Ainakin hän sai olla lopun aamiaista rauhassa omissa oloissaan.

Maanantai-ilta oli jo tummunut, kun Marlene palasi töistä kotiin. Hän oli ylpeä paikastaan keskisuuren

firman johtoportaassa, vaikka työpäivät venyivätkin usein pitkiksi. Tim oli ehkä jo tullut myös ja heidän

olisi lämmitettävä eilisiä tähteitä. Marlene avasi oven ja hänen nenäänsä lehahti saman tien maukas

tuoksu. Hän oli tästä hieman ihmeissään, mutta riisui kuitenkin ensin takkinsa ja kenkänsä ja meni

sitten salkkuinen keittiöön. Tim ei ollut kotona, mutta sammutetussa uunissa odotti pata selkeästi

jälkilämmöissä.

Pöydällä oli lappu, jossa luki: 

Kulta, syö tästä ja ota itsellesi huomiseksi evääksi mukaan. James on ruokittu. Minun oli lähdettävä iltakeikalle. 

Rakkaudella, Tim XOXO 

PS. Kuuntele ennen nukkumaan menoa soittimessa olevan levyn ensimmäinen kappale.

Marlene oli yhä enemmän kummissaan. Tim ei yleensä järjestänyt näin positiivisia yllätyksiä,

pikemminkin päinvastoin. Hän otti padan uunista ja asettui syömään pöydän ääreen kauhottuaan ensin

aimo annoksen lautaselleen. Lopetettuaan hän saattoi panna astiat suoraan koneeseen, joka oli näköjään

tyhjennetty. Hän täytti eväsrasiansa ja siirsi lopun muhennoksen pienempään kippoon. Marlene meni

suihkuun ja asettui sitten pyyhe päässä sohvalle katsomaan muutaman jakson Netflix-suosikkejaan. 

Tim ei ollut tullut kotiin vielä silloinkaan, kun hän sammutti television ja alkoi käydä yöpuulle. 

Silloin hän muisti miehensä kirjoittaman lapun. Hän painoi makuuhuoneen cd-soittimen päälle ja törkkäsi playtä.

Tumma ja rouhea naisääni täytti pian huoneen. Lady Day, Marlene ajatteli, sama kappale, jonka

kuuluessa kosit minua senkin liero. Ehkä meidän liittomme jatkuu vielä hetken Tim, hän pohti juuri

ennen nukahtamistaan, et sinä vielä ole menetetty tapaus.

-Roona-