Paloja

Hei vaan!

Kirjoitin seuraavat palat eli "päiväkirjan" sivun mittaiset kappaleet, kun valmistauduin äidinkielen yo-kirjoituksiin ilmeisesti syksyllä 2008 (vaikka muistaakseni kirjoitin äikän vasta syksyn 2009 kirjoituksissa). Olen kirjoittanut elokuusta joulukuun alkuun melkein joka päivä yhden sivun, joten tässä ei tosiaan ole kaikki, vaikka olenkin tehnyt valikointia. Nämä on otettu, koska näissä on itsenäisinä kappaleina jotain järkeä.

Tämä maailma on kaunis. Ruoho viheriöi kaikkialla kaupungin ulkopuolella. Ja kypsä vilja lainehtii pelloilla. Kaupunkilaisten puutarhat ovat täynnä hedelmiä: omenoita, päärynöitä, appelsiineja ja myös sellaisia, joita me emme tunne. Kaupungin kadut on kivetty valkoisilla, pyöreillä kivillä ja niiden varsilla on kauempana keskustasta asuintaloja. Lähempänä keskustaa ovat kaupat, verstaat, käsityöläisten liikkeet ja hallintorakennukset. Keskellä tätä kaikkea hallitsee mäelle rakennettu linna. Ei se mikään satulinna ole, pikemminkin se tuo mieleen paalu varustuksen. Se on kuitenkin kalkittu valkoiseksija päädyt on päällystetty jollain norsunluuta muistuttavalla aineella. Norsunluuta se ei ole, koska tässä maailmassa ei tietääkseni ole norsuja. Vartiotornit ulottuvat korkealle, tavoittelevat taivasta. Niitä ylemmäs pääsee vain keskimmäinen torni....

Miehet kertoivat saaneensa saalista viimeksi kolme päivää sitten. Kaatoivat silloin hirven ja ottivat hengiltä kolme jänistä, joiden liha on pian syöty. Tarjoavat minulle viimeisiä hyviä paloja, sanovat, että hirven lihasta suurin osa kuivataan talven tarpeiksi. Saan tietää, että lähimpään pikku kaupunkiin on ratsain noin viiden päivän matka. Sanon lähteväni heti ja he antavat minulle mukaan jo paljon aiemmin kuivattua, kovaksi muuttunutta lihaa ja leivän paikkaa pitäviä pieniä vehnälettusia. Kiitän ja kannustan hevoseni raviin. Metsä on suhteellisen helppo kulkuista, tosin miehet sanoivat sen muuttuvan tiheämmäksi idempänä, joka on minun suuntani. Pimeä tulee yllättävän pian ja minua on hypättävä ratsailta ja leiriydyttävä ratsastettuani aivan liian vähän matkaa ja lyhyen aikaa.

Seutu oli hiiskumaton. Tummanpunaiset kukat hehkuivat kuun valossa. Puron solina täytti hiljaisuuden kuin musiikki. Puron varrella kasvoi saarnia ja lehmuksia sekä pieniä, sitkeitä hopeakoivuja. Tällaisina öinä seudun nymfit, metsänneidot ja muut olennot saapuivat lehtoihin ja purojen varsille juhlimaan ja tanssimaan. Oli hyvin harvinaista, että joku ihminen näki sen ja jos näkikin hän yleensä arveli sen olleen unta. Tässä yössä oli kuitenkin jotain erityistä. Poika katseli olentojen ilonpitoa kauempaa autiolta tieltä. Hän ei ollut erityisen komea. Pitkä ja hontelo hän oli, näytti opettajasta aina hieman liian rennolta. Tumman suklaanruskea tukka hapsotti ilkikurisessa epäjärjestyksessä. Hänellä oli kuitenkin yksi ominaisuus, josta jotkut olivat häntä kiittäneet, kauniit kädet, pitkä- ja hoikkasormiset. Hänen nimensä oli Peter.

Oli kauniin päivän ilta. Mies käveli pitkin katua. Nainen tuli häntä vastaan. Mies kohotti hattuaan tervehdykseksi ja nainen hymyili hänelle hilpeästi. Kumpikin jatkoi matkaa vastakkaisiin suuntiin. Mies saapui puistoon, joka oli täynnä syksyn väriloistoa. Hän istuutui penkille ja antoi ajatuksensa vaeltaa ihaniin muistoihin. Miehen tytär oli pieni. Tyttö osoitti kukassa olevaa perhosta, aurooraperhonenhan se oli? Isä kerrothan minulle muistakin. Ja mies kertoi. Tytär vanhempana kouluun lähdössä. Äiti halaa vielä viimeisen kerran, mies ottaa tyttöä kädestä, mennään kouluun. Seuraava muisto on lähempänä (tai kauempana riippuen mistä katsoo). Tyttären ylioppilasjuhlat. Hyvät paperit se kirjoitti. Ei, ei mene yliopistoon vaan ammattikorkeaan. Tytär sylissään nyytti. Isä, tässä on sinun ensimmäinen lapsenlapsesi. Tytär miehensä haudalla lapsineen itkemässä ja vuotta myöhemmin oman äitinsä.

Oli kuumaa ja kosteaa. Yksikään onnettoman retkueen jäsen ei viihtynyt hikisissä ja likaisissa vaatteissaan. He eivät olleet peseytyneet kunnolla neljään päivään. Vettä riitti enää vain juotavaksi ja ruokana oli vain korppuja sekä metsästä löydettyjä banaaneja. He olivat eksyksissä, olivat olleet jo puolitoista viikkoa. Kaikki olivat ärtyisiä ja suurinta osaa pelotti. He olivat törmänneet lähinnä käärmeisiin ja hyönteisiin eivätkä nähneet lainkaan suuria nisäkkäitä. Heidän oppaansa oli kyllä kokenut, mutta hän ei ollut varma kuinka kauan hän pystyisi pitämään hengissä näin suurta joukkoa. Näitä kadonneita kyllä etsittiin, mutta etsinnät lopetettiin tuloksettomina. Retkue kulki pitkin polkuja, jotka alkuasukkaat olivat aikanaan tehneet. Maasto oli vaikeakulkuista ja useimpien kengät olivat jo hajoamispisteessä. Ihmiset eivät puhuneet keskenään paljoakaan mitä nyt välillä tiuskivat toisilleen.

Tilanne oli tietenkin täysin absurdi. Poika roikotti pulloa kädessään ja hymyili vinosti niin, että valkoiset hampaat paistoivat. Hän nosti pullon huulilleen ja otti pitkän huikan. Hän huojui paikallaan kuin lipputangon naru tuulessa. Hän oli selvästi humalassa, mutta näytti löytäneen jonkinlaisen onnelisen nirvanan. Hän katsoi minua silmillään, joita ei oikein kyennyt tarkentamaan mihinkään. Tunsin toki hänet, mutta en odottanut, että hän tässä tilanteessa tulisi juuri minun luokseni. Hän tarjosi pulloa minulle. Haistoin sitä. Jotain halpaa, helposti humalluttavaa punkkua. En maistanut. Annoin pullon takaisin. Hän kävi lattialle istumaan ja halusi musiikkia. Päätin kokeilla miten hän suhtautuisi Bachiin. Ilmeisesti se sopi hänelle, koska hän hymisi tyytyväisenä ja naukkaili silloin tällöin pullostaan. Hän oli täysin omassa maailmassaan.

Nainen istui tuolissa ja katseli vasta maalattua seinää. ”Kati hei, viitsitsä pitää vauvaa?” Meri tuuppasi pojan Katin syliin. Pasi oli saanut seinän maalattua ja tuli juuri pesulta. ”Mä voin ottaa Veetin.” Kati antoi nyytin mielellään sylistään, vaikka tiesi, että hänellä itsellään olisi pian myös sellainen. Hän oli saanut maanantaina tietää olevansa raskaana. Ensin se oli tietysti ollut shokeeraavaa, mutta hän oli tottunut ajatukseen pian. Akillekin pitäisi kertoa, vaikka he olivat jo eronneet. Olihan se kuitenkin isä, siitä Kati oli varma. Äiti ei pitäisi tästä, vaatisi varmaan vähintäänkin, että Aki elättäisi sekä lapsen että minut. Olisipahan seuraavalla kerralla vastuullisempi. Meidän ero oli tapahtunut täydellisessä sovussa. Oltiin kumpikin vain kyllästytty ja haluttiin pois. Lapsi kuitenkin muuttaisi asioita. Tahdoin tietenkin, että se tapaisi isäänsä, pitäähän lapsella sentään isä olla.

 

                                                              -Roona-

 

Iltasatu jatkuu (Adanat 3)

Hei taas!

Tästä tulikin lyhempi päivitys kuin oli tarkoitus, koska a) olinkin julkaissut edellisellä kerralla pitemmän pätkän kuin muistin ja b) tuo loppu minkä olen jo kirjoittanut valmiiksi koneelle katkeaa silleen hölmöstä kohdasta, että oli katkaistava se vähän aiemmin, ettei lopu ihan kesken kappaleen. Mutta siis tämä on jatkoa pari päivitystä sitten olleelle tarinaalle:

Seuraavana päivänä Rosa vetelehti veljensä huoneen lähettyvillä ja nähdessään palvelijan, joka oli tuomassa hänelle lounasta, otti tältä tarjottimen ja astui sisään. Maverick nosti katseen papereistaan ja kohotti kulmiaan, kun sisar laski kantamuksensa sivupöydälle. 

”Oletko menossa tapaamaan Rotten Agoraa tänä iltana?”, Rosa kysyi kuin ohimennen. 

”Arvasinhan, että sinulla on jotain mielessä. Ei, en ole menossa, etkä muuten ole sinäkään”, Maverick totesi terävästi. 

”Miksi Mav?”, Rosa kysyi viattoman mielistelevästi. 

”Tuo saattaa tehota isään, mutta minuun se ei pure. Minä ymmärrän, että sinä olet nuori nainen ja toimit sen mukaan”, Maverick sanoi kyllästyneesti.

Rosan katse kovettui. ”Luuletko, että olen kiinnostunut Rottenista? No, tiedoksi vaan etten todellakaan ole, vaikka hän olisi koko maailman tuleva johtaja”, hän sähisi. 

”Sittenhän hän vasta kiinnostaisikin sinua”, Maverick sanoi ja katui oikeastaan saman tien sanojaan. 

Rosa oli saanut niistä lisää vettä myllyynsä. ”Minulla ei ole aikomustakaan tehdä niin kuin Alana LaShia, ei yksin eikä kenenkään avulla. Sinun asemasi kuuluu sinulle ja minä tyydyn omaani”, Rosa hengitti ja perääntyi tajutessaan, mitä oli sanonut. 

”En minä sitä tarkoittanut ja toisekseen siskokulta en ole koskaan nähnyt sinun `tyytyvän´ mihinkään. Luultavasti menet joka tapauksessa tapaamiseen kuokkimaan.” 

”Kyllä minulla ja Jackillä on parempaakin tekemistä kuin sellainen mitätön kokous”, Rosa  tiuskaisi ja lähti ovat paukkuen. 

Maverick pisti silmänsä kiinni ja rentoutti kasvonsa. Hän oli usein miettinyt, miksi Rosa nimenomaan tyytyi Jackiin, tulevaan pappiin, kun olisi helposti voinut saada tulevan ruhtinaankin. Pikkusiskoa oli syytä pitää silmällä.

Ilta oli jo pimenemässä, kun Jaquin LaShia sovitti peilin edessä sinisellä kankaalla vuorattua viittaa päälleen. Hän virnisti peililli vihreillä silmillään ja kurotti solmimaan mahonginruskeat hiuksensa nahkahihnalla. 

”Sinä näytät komealta”, River sanoi. Pikkusisko istui hänen sängyllään. 

”Kiitos, Riisi. Tiedäthän, että siellä minne olen menossa on näytettävä juuri oikealta”, Jaquin sanoi ystävällisesti. 

River kakisti kurkkuaan. ”Niin minä ajattelinkin.... sinähän voisit ottaa minut mukaan. Voi Jaqo, olisi hirveän jännittävää....” 

Sanat katkesivat veljen ilmeen muutokseen. ”En aio ottaa sinua mukaan, koska sinua ei ole kutsuttu”, Jaquin sanoi viileästi. Hän ei halunnut loukata sisartaan. 

River sisuuntui hieman ja nousi seisomaan. ”Eihän sinuakaan oikeastaan ole”, hän sanoi ja jatkoi: ”Tiedän hyvin, että kutsu on virallisesti Falcendolle”. Jaquin meni hitaasti sängylle ja veti sisarenkin takaisin istumaan.

”Tiedätkö, pikku-River, mitä minä luulen? Agora tietää kyllä sen julkisen salaisuuden, ettei Falco-parasta ole johtamaan sukua”, hän sanoi painottaen jokaista sanaa. 

”Eihän kukaan tiedä, vaikka Falco saattaisikin parantua. Ja miksi kutsut Rottenia suvun nimellä? Ettekö te ole parhaat ystävykset?”, River päästi uskaliaisuuden puuskassaan. Hän oli yleensä samaa mieltä kuin veljensä eikä kyseenalaistanut tätä. 

Jaquin hengitti syvään. Sisaren viattomuus pastoi joskus esiin turhankin selvästi. ”Hän on Agora, kun puhutaan sukujen välisistä asioista”, hän sanoi kyllästyneesti. ”Eikä Falco ole ihan noin vain yhtäkkiä yllättäen parantumassa. Lääkärit ovat olleet hänen kanssaan ymmällään jo vuosia.” 

”Anteeksi Jaqo. Minulla on tekemistä”, River sovitteli ja nousi lähteäkseen. Hän oli jo ovella, kun Jaquin viittasi hänet takaisin. 

”Tule vaan mukaan. En usko, että Rotten panee pahakseen, jos vain kuuntelet sivummalla”, hän sanoi ja sai vastaukseksi innokkaan hymyn.

                                                                   -Roona- 

Mietteitä kirjasta III: Odininlapsi

Hei taas!

Tämä on oikeastaan viime viikon päivitys, jonka olisin voinut tehdä jo silloin, mutta luotin, että saan tänään nettiyhteydellisen koneen, ettei tarvii naputtaa tabletilla. No, en saanut ja nyt sitten naputan tällä helkutin täbällä. Torstaiksi se tulee sitten tämän viikon päivitystä varten (jota en taatusti pituuden takia rupea tällä tikuttamaan).

Tartuin tähän kirjaan suosituksen kautta. Muistaakseni se oli Suomalaisen kirjakaupan mainoslehti, jossa joku myyjä tätä suositteli. Lisäksi selailin vastikään kakkososaa niin ikään Suomalaisessa. Joten kun ykkösosa tuli kirjastossa vastaan niin minähän lainasin sen ja aloin lukea.

Kirja käynnistyy mielestäni tosi hitaasti. Juoni pääsee matkaan kunnolla vasta hyvinkin sivun sata jälkeen. Sitä ennen kaikkea lähinnä pedataan ja lukijat Hirkan kahden kuukauden Riitin odotus tuntuu myös kahdelta kuukaudelta, mikä ei ole hyvä. Tämän jälkeen juoni kuitenkin lähtee vyörymään eteenpäin - positiivisessa mielessä. Eikä se petaaminenkaan hunosti kirjoitettua ole, sitä vain on hieman liikaa. Kirjalle pitää siis antaa aikaa, kyllä se sieltä lähtee, kun saa laukkuja pakattua 😀.

Minua jäi hieman ihmetyttämään, että mitä Ymin väki noin laillisesti ottaen - tai ihan ylipäänsäkin - on. Ihmisiä he eivät ole, koko kirjan konfliktin muodostuu siitä, että Hirka  on ihminen, odininlapsi. Itse ajattelin aika pitkään, että he ovat peikkoja,  mutta kun Hirka ei erotu heistä oikein muuten kuin hännän puuttumisen takia. Joten eivät he ainakaan ulkonäöllisesti perinteisiä fantasiakirjojen peikkoja muistuta. Vaikka on ajan hengen mukaista, että Ymin väen rotu/ laji jätetään mainitsematta selvästi, niin tätä lukijaa se ainakin hämmensi.

Toinen minua häiritsevä juttu oli, että tuota odininlapsi juttua ei hirveästi selitetty. Siis tarkoitan, että esim. Alun petaamisessa olisi voinut olla mukana mikä on Yminmaan taruperinne/ lore odininlasten suhteen. Nyt kuvailevat nimitykset, kuten mädän kantaja, jäävät jotenkin tyhjiksi. Tai sitten myöhemmin esiteltävä runo/ laulu tytöstä ja mädän kantajasta olisi voinut olla lainauksen heti kirjan alussa (joka on fantasiagenressä tavallinen ratkaisu).

Muuten tykkäsin kirjasta todella paljon. Hirka on hyvin kirjoitettu hahmo (kyllä pohjoismaiset naiskirjailijat vaan osaa kirjoittaa hyviä nais/tyttöhahmoja).


-Roona-


PS. Ajatuksia olisi vielä enemmänkin, mutta en jaksa enää postittaa tällä laitteella. Ja tiedän kyllä, että posmittaminen tarkoittaa puhumista eikä kirjoittamista, mutta synonyymitkin alkaa jo olla hukassa.😈

Mietteitä kirjasta II: Miekkojen laulu

Mooii!

 

Täytyy heti ensiksi sanoa, etten kovin tykännyt tästä kirjasta. Cornwell alkaa pikku hiljaa toistamaan itseään, vaikka kokonaisuus vielä ihan ok historiallinen romaani onkin. Tässä neljännessä osassa se jotenkin korostuu, koska hän toistaa kirjan aikana jopa täysin samoja lauseita useampaan kertaa (ja tämä ei ole mikään tehokeino).

Päähenkilö Uthredista olen aina tykännyt siksi, että hän reaalipoliitikko. Myönnettäköön, että hänelläkin on toki omat uskollisuutensa, joita hän noudattaa, mutta silti. (Tästä tulee mieleen Robb Stark, jolla ei ollut reaali- eikä varmaan muustakaan politiikasta mitään hajua. Hän sai, mitä ansaitsi Red Weddingin muodossa.) Uthred siis on englantilainen, mutta viikinkien kasvattamatta ja palvelee Wessexin kuningas Alfredia. Hän rakastaa viikinkejä ja uskoo heidän jumaliinsa, mikä luo mukavan ristiriidan hänen ja hurskaan kristitty Alfredin välille. Ja tietysti, koska olen itse tieteellisesti kiinnostunut varhaisesta kristillisyydestä ja siihen liittyvistä mielikuvista, on Uthred aika makea hahmo, koska hän katsoo kristillisyyttä tavallaan ulkopuolelta (tuo varaus sen takia, että Uthredille kyllä opetettiin kristinuskoa pienenä lapsena ennen kuin viikingit ottivat hänet ”vangiksi”). Ja kieltämättä hänen huomionsa ovat ihan osuvia. Miksi niitä pappeja tosiaan pitää raahata joka paikkaan, myös taisteluihin? Ei sillä, etteikö sotamiesten sieluja tarvitsisi hoitaa, mutta se, että lähes puolet joukosta on pappeja on minustakin liikaa – näin taisi melkein käydä yhdessä aiemmista kirjoista.

Uthred tuntuu tietävän kristillisestä opista vain ristiinnaulitun jumalan (joo, pienellä, koska hän itse uskoo skandinaavisiin jumaliin kuten Thoriin) ja hurskauden, jota hän paheksuu, koska pitää sitä tekopyhyytenä tai ainakin liian ylikorostuneena. Näin vähäinen tieto tuntuu vähän oudolta, mutta kai se lapsena annettu oppi oli niin päällispuolista ja pääsi viikinkien kasvatuksessa unohtumaan, että nimenomaan nämä asiat sitten korostuvat aikuisena ulkopuolisuuden ja seuran (Alfred ja tämän hovi) takia. Ja tämä voi toki olla myös kirjallinen tehokeino. (Mutta vrt. Viikingit-sarjan Ragnariin, joka saa henkilökohtaista ”ohjausta” Athestanilta ja on siksi minusta syvemmällä kuin kristinusko = ristiinnaulittu jumala tasolla.)

Sitten vielä juttu, joka tuntui minusta epäloogiselta. Pitääkö soturin tosiaan kuolla ase kädessä, että pääsee Valhallaan? Pikaisella Wikipedian selailulla en löytänyt tähän vahvistusta. Sekä suomi että englanti artikkelissa todettiin vain, että taisteluissa kaatuneet menevät Vahallan saleihin. Cornwell nimittäin korostaa tuota seikkaa paljon. Toki Valhallaan päästäkseen piti taistella urheasti eivätkä varmaan karannet/ pakoon lähteneet, vaikka taistelussa kaatuivatkin, päässeet sinne, mutta tuon sanoo yleinen logiikkakin. Mutta, jos taisteli rohkeasti ja aiheutti viholliselle miestappioita ja sitten tuli joku vahvempi soturi, joka löi aseen sun kädestä ja tappoi sut, niin oliko se vaan voi voi, et nyt pääse Valhallaan, kun ei ollu sitä miekkaa handussa. Kuulostaisi tosi tyhmältä ja epäreilulta uskomukselta, mikä ainakin käytännön elämässä kuihtuisi nopeasti pois. Pitääpä tarkistaa tuon todenperäisyys joskus jostain vähän paremmasta lähteestä kuin Wikipedia.

 

                                                                     -Roona-

 

 

Iltasatu (Adanat 2)

Hooii!
Olen äärettömän huono keksimään postausten otsikoita. Se otsikon kirjoittaminen tulee jostain syystä aina yllätyksenä :) Tämäkin on vähän puujalka, jonka keksin, koska päivitän myöhään ja en halunnut panna otsikkoon sanaa tarina.

”Justitrian Rakkauden filosofiaa siis?” Jack säpsähti ja oli pudottaa kirjansa. ”Eikö sinua käsketty lopettaa hiiviskely, sen jälkeen kun olit aiheuttaa sille yhdelle kaniikkiparalle sydänpysähdyksen?”, hän sanoi ärtyisästi. ”Minä en ´hiiviskele´, mutta sinun kannattaisi keskittyä ympäristöön pikemmin kuin humpuukki kirjallisuuteen”, Danny totesi ja pyhki porrasta istuakseen Jackin viereen. ”Justitria kirjoittaa oikein hyvin asioista, joista sinä et tiedä yhtään mitään.” Jack oli saanu kirjan takaisin käsiinsä ja päätti jatkaa lukemista ärsyttävästä vierustoverista huolimatta. ”Hänessä ja minussa onkin yksi suuri ero. Minä en yrittänyt kirjoittaa siitä kirjaa. Hän kirjoitti ja sai jonkun hölmön vielä kopioimaan sen”, Danny totesi virnistäen. Jack löi kirjan kiinni. Ei sen lukemisesta nyt kuitenkaan mitään tulisi. Danny oli selvästi päättänyt jutella hänen kanssaan ja Agoiroille ei vain voinut sanoa ei. ”Mitä sinä haluat?”, Jack kysyi jokseenkin epämiellyttävästi. ”Jopa on kalsea vastaanotto. Minä vain haluan puhella jonkun järkevän kanssa.” Niin, Jack ajatteli mielessään, jonkun arvollesi edes kohtuullisen sopivan kanssa. ”... muut Agorat käyvät hermoilleni. He pilaavat kaikki viittani kun tallovat niille”, Danny valitti. 
 

Jack huokasi. ”Senkö takia sinä tulit häiritsemään minua? Kun sinulla kerran näyttää olevan joutoaikaa, niin olisit etsinyt käsiisi Daven tai Maverickin.” ”Isäsi ja Brave delegoivat heille niin paljon työtä, ettei heitä näy paperivuoren takaa päivisin”, Danny tokaisi. ”Sitäpaitsi heillä ei ole käsitystä pappiskoulun sisäisistä asioista toisin kuin sinulla.” Jack huokasi toistamiseen. Danny katseli häntä anovasti. ”Maverick osaisi varmasti samaistua siihen kuinka ikävää on, kun pikku-Agorat tallovat viitanliepeille”, hän lohkaisi. Danny tuhahti ja nousi ylös viittaansa puistellen. ”Ei sitten kun ei kerran kelpaa. Luiki tunnillesi siitä. Fabrius ei pidä myöhästelijöistä.” Danny asteli pois kaapu liehuen ja Jackille tuli kiire koota tavaransa ja tosiaan ehtiä seuraavalle tunnille. Danny puhisi mennessään niin, että uudet noviisit katsoivat parhaaksi väistää. Vai ei hänen seuransa kelvannut Twillin plantulle? Pojalle, joka juoksi Adanan tytön syliin tomu pölisten heti kun aikaa vain oli tarpeeksi. Sen verran hän ymmärsi rakkauden ja naisten päälle, ettei Rosaa millään Justitrian kuutamosonattilurituksilla hurmattu. Mutta, Danny ajatteli, jo lähtökohtaisesti epätoivoisessa tehtävässä kaikki keinot olivat kai sallittuja. Hän käveli ulos koulu  sivuportista ja suuntasi viereiseen tavernaan.

Jack kiirehti Adanoiden alueella kohti Rosan kotia. Hän oli pahalla päällä myöhästyttyään Fabriuksen tunnilta ja saatuaan mojovat haukut. Typerän Agoran syytä kaikki, hän ajatteli. Hän oli päässyt ovelle, joka avautui ilman koputustayhden shantipalvelijan astuessa siitä ulos. Jack väisti tyttöä, jotta tämä mahtui ohi. Rosan veli Harnan tuli myös ulos, hymyili hätäisesti Jackille ja lähti tytön perään. Rosa istui ikkunasyvennyksessä, kun Jack tuli hänen huoneeseensa. ”Harnan ja Annoura näkyivät menevän talleille”, Jack totesi tervehdykseksi. ”Niin. Harnan ei uskalla olla talossa, vaikka isä ja Maverick eivät ole kotona”, Rosa vastasi myötätuntoisesti. Hän tunsi sääliä veljeään kohtaan, koska tiesi ettei tämä saisi naida Annouraa. Tosin Harnanilla oli ikävä taipumus nyhväilyyn kuten saattoi huomata. ”Näytät siltä kuin olisit syönyt härskiä voita. Mistä kiikastaa?”, Rosa uteli sitten. ”Myöhästyin Dannyn takia yhdeltä tunniltani ja sain saarnan palkaksi”, Jack tuhahti harmissaan. ”Tyypillistä. Ja hänellä itsellään ei tietysti ollut kiire minnekään.” ”En tiedä, enkä pahemmin välitä. Lisäksi hän arvosteli Justitriaa, jota olin juuri lukemassa”, Jack innoistui saamastaan myötätunnosta. Rosa hymyili hänelle vinosti. ”Täytyy myöntää, että ärsyttävä ystävämme oli oikeassa. Äiti sanoo, että he opettelivat Rakkauden filosofian riimejä ulkoa pikkutyttöinä. Äiti hämmästyi tänne tultuaan, kun löysi sen isän kirjahyllystä. Sehän on vain tyttösten satukirja.” 

Jack veti kasvonsa väkisin pois irveestä, joka niille oli levinnyt. ”Oletko ruennut Dannyn puolustajaksi vai muuten vain noussut väärällä jalalla tänään?”, hän kysyi tylysti. ”Älä suutu, hyvänen aika sentään. Minähän vain sanoin, että äiti on samaa mieltä kuin Danny”, Rosa tyynnytteli. ”Mutta ehkä voisit hankkia muuta luettavaa.” ”Minä harkitsen asiaa”, Jack sanoi katsoen Rosaa kulmiensa alta. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hyvin ikävä hiljaisuus. Rosa rikkoi sen kuivalla naurahduksella: ”Agorasta toiseen. Tiedätkö mitä Rotten suunnittelee?” ”En, mutta se voi tarkoittaa, että Dannyllä saattoi olla oikeasti minulle asiaakin”, Jack totesi happamesti. Rosa nousi seisomaan, mutta jäi nojailemaan seinään jokseenkin jäykästi. ”Rotten aikoo järjestää varjotapaamisen, kun meidän isämme ja muut tapaavat huomenna”, hän sanoi venytellen. ”Nyt ymmärrän sen, mitä Danny sanoi Davesta ja Maverickista. He varmaan kieltäytyivät pikkuveljen kutsusta”, sanoi Jack hymyillen tyytyväisesti. ”Mav ainakin kieltäytyi. Hänellä on parempaakin tekemistä kuin juoksennella Rottenin tapaamisissa”, Rosa tuhahti ja jatkoi sitten. ”Siksi minä ajattelin, että meidän täytyy edustaa heidän puolestaa. Jonkunhan pitää uhrautua.” ”Rottenia ärsyttää, jos me tulemme, Rosa. En pisä tavasta, jolla hän katsoo yleensä sinua ja minua”, Jack sanoi epäillen. ”No, minä en erityisesti pidä koko Rottenista ja Dannyhän käytännössä esitti sinulle kutsun tulla. Vedotaan siihen”, Rosa sanoi harteitaan kohauttaen. Hän meni pöydän luo ja kaatoi itselleen ja Jackille punssia.

Samaan aikaan Rotten ja Danny kävelivät Agoroiden pääkorttelissa. Rotten näytti `kasalta mustia hiuksia ja vaatteita´ kuten hänen veljensä oli kerran äärimmäisen somasti ilmaissut. Hänen kasvoillaan oli tarkkaan harkittu rennon ylimielinen ilme. Dannyllä taas oli päällään vanhemman pappisnoviisin kaapunsa, jota hänen piti joka tapauksessa aina käyttää. Oli helppo nähdä kumpi vielä virallisesti kuului sukuun. Rotten hieroi käsiään yhteen tyytyväisen oloisena. ”Sinuna en oli noin varma huomisesta. Tiedän, että Maverick ei tule ja luulen Davenkin jättävän väliin”, Danny sanoi muka välinpitämättömästi, kun huomasi veljensä eleen. Rotten nyrpisti nenäänsä. ”Milloin olit ajatellut kertoa minulle näistä tiedoista, jos et nyt? Kenties huomenna juuri ennen tapaamista?”, hän kysyi ärtyneesti. Danny sivuutti kysymykset olankohautuksella. ”He ovat auttamatta liian vanhoja sinulle eivätkä he sitäpaitsi kauniisti sanottuna tunne suurta sympatiaa sinua kohtaan”, hän sanoi. ”Minua ei suuremmin yllätä, että Adanat ja Twillit ovat vastahangassa. Isä sanoo aina, että he ovat hankalia”, totesi Rotten itseriittoisesti. Danny käänsi katseensa hetkeksi toisaalle, jottei veli olisi nähnyt kuinka hilpeä tuo kommentti hänen mielestään oli. ”Haluaisin mielellään kuulla lisää, jos olet taivastellut tarpeeksi”, Rotten tuhahti. ”No, Rosa varmaan tulee, koska ei yksinkertaisesti voi pysyä poissa. Ja tietysti nuorin Twill hänen mukanaan”, Danny sanoi laiskasti. ”Minun täytyy mennä, iltahartautta soitetaan”, hän lisäsi ja häipyi katedraalin suuntaan. Rotten jäi kadulle potkiskelemaan pikkukiviä. Veljen viimeinen kommentti oli pilannut hänen hyvin alkaneen iltansa.

                                                               -Roona-