Mietteitä kirjasta II: Miekkojen laulu

Mooii!

 

Täytyy heti ensiksi sanoa, etten kovin tykännyt tästä kirjasta. Cornwell alkaa pikku hiljaa toistamaan itseään, vaikka kokonaisuus vielä ihan ok historiallinen romaani onkin. Tässä neljännessä osassa se jotenkin korostuu, koska hän toistaa kirjan aikana jopa täysin samoja lauseita useampaan kertaa (ja tämä ei ole mikään tehokeino).

Päähenkilö Uthredista olen aina tykännyt siksi, että hän reaalipoliitikko. Myönnettäköön, että hänelläkin on toki omat uskollisuutensa, joita hän noudattaa, mutta silti. (Tästä tulee mieleen Robb Stark, jolla ei ollut reaali- eikä varmaan muustakaan politiikasta mitään hajua. Hän sai, mitä ansaitsi Red Weddingin muodossa.) Uthred siis on englantilainen, mutta viikinkien kasvattamatta ja palvelee Wessexin kuningas Alfredia. Hän rakastaa viikinkejä ja uskoo heidän jumaliinsa, mikä luo mukavan ristiriidan hänen ja hurskaan kristitty Alfredin välille. Ja tietysti, koska olen itse tieteellisesti kiinnostunut varhaisesta kristillisyydestä ja siihen liittyvistä mielikuvista, on Uthred aika makea hahmo, koska hän katsoo kristillisyyttä tavallaan ulkopuolelta (tuo varaus sen takia, että Uthredille kyllä opetettiin kristinuskoa pienenä lapsena ennen kuin viikingit ottivat hänet ”vangiksi”). Ja kieltämättä hänen huomionsa ovat ihan osuvia. Miksi niitä pappeja tosiaan pitää raahata joka paikkaan, myös taisteluihin? Ei sillä, etteikö sotamiesten sieluja tarvitsisi hoitaa, mutta se, että lähes puolet joukosta on pappeja on minustakin liikaa – näin taisi melkein käydä yhdessä aiemmista kirjoista.

Uthred tuntuu tietävän kristillisestä opista vain ristiinnaulitun jumalan (joo, pienellä, koska hän itse uskoo skandinaavisiin jumaliin kuten Thoriin) ja hurskauden, jota hän paheksuu, koska pitää sitä tekopyhyytenä tai ainakin liian ylikorostuneena. Näin vähäinen tieto tuntuu vähän oudolta, mutta kai se lapsena annettu oppi oli niin päällispuolista ja pääsi viikinkien kasvatuksessa unohtumaan, että nimenomaan nämä asiat sitten korostuvat aikuisena ulkopuolisuuden ja seuran (Alfred ja tämän hovi) takia. Ja tämä voi toki olla myös kirjallinen tehokeino. (Mutta vrt. Viikingit-sarjan Ragnariin, joka saa henkilökohtaista ”ohjausta” Athestanilta ja on siksi minusta syvemmällä kuin kristinusko = ristiinnaulittu jumala tasolla.)

Sitten vielä juttu, joka tuntui minusta epäloogiselta. Pitääkö soturin tosiaan kuolla ase kädessä, että pääsee Valhallaan? Pikaisella Wikipedian selailulla en löytänyt tähän vahvistusta. Sekä suomi että englanti artikkelissa todettiin vain, että taisteluissa kaatuneet menevät Vahallan saleihin. Cornwell nimittäin korostaa tuota seikkaa paljon. Toki Valhallaan päästäkseen piti taistella urheasti eivätkä varmaan karannet/ pakoon lähteneet, vaikka taistelussa kaatuivatkin, päässeet sinne, mutta tuon sanoo yleinen logiikkakin. Mutta, jos taisteli rohkeasti ja aiheutti viholliselle miestappioita ja sitten tuli joku vahvempi soturi, joka löi aseen sun kädestä ja tappoi sut, niin oliko se vaan voi voi, et nyt pääse Valhallaan, kun ei ollu sitä miekkaa handussa. Kuulostaisi tosi tyhmältä ja epäreilulta uskomukselta, mikä ainakin käytännön elämässä kuihtuisi nopeasti pois. Pitääpä tarkistaa tuon todenperäisyys joskus jostain vähän paremmasta lähteestä kuin Wikipedia.

 

                                                                     -Roona-