Paloja

Hei vaan!

Kirjoitin seuraavat palat eli "päiväkirjan" sivun mittaiset kappaleet, kun valmistauduin äidinkielen yo-kirjoituksiin ilmeisesti syksyllä 2008 (vaikka muistaakseni kirjoitin äikän vasta syksyn 2009 kirjoituksissa). Olen kirjoittanut elokuusta joulukuun alkuun melkein joka päivä yhden sivun, joten tässä ei tosiaan ole kaikki, vaikka olenkin tehnyt valikointia. Nämä on otettu, koska näissä on itsenäisinä kappaleina jotain järkeä.

Tämä maailma on kaunis. Ruoho viheriöi kaikkialla kaupungin ulkopuolella. Ja kypsä vilja lainehtii pelloilla. Kaupunkilaisten puutarhat ovat täynnä hedelmiä: omenoita, päärynöitä, appelsiineja ja myös sellaisia, joita me emme tunne. Kaupungin kadut on kivetty valkoisilla, pyöreillä kivillä ja niiden varsilla on kauempana keskustasta asuintaloja. Lähempänä keskustaa ovat kaupat, verstaat, käsityöläisten liikkeet ja hallintorakennukset. Keskellä tätä kaikkea hallitsee mäelle rakennettu linna. Ei se mikään satulinna ole, pikemminkin se tuo mieleen paalu varustuksen. Se on kuitenkin kalkittu valkoiseksija päädyt on päällystetty jollain norsunluuta muistuttavalla aineella. Norsunluuta se ei ole, koska tässä maailmassa ei tietääkseni ole norsuja. Vartiotornit ulottuvat korkealle, tavoittelevat taivasta. Niitä ylemmäs pääsee vain keskimmäinen torni....

Miehet kertoivat saaneensa saalista viimeksi kolme päivää sitten. Kaatoivat silloin hirven ja ottivat hengiltä kolme jänistä, joiden liha on pian syöty. Tarjoavat minulle viimeisiä hyviä paloja, sanovat, että hirven lihasta suurin osa kuivataan talven tarpeiksi. Saan tietää, että lähimpään pikku kaupunkiin on ratsain noin viiden päivän matka. Sanon lähteväni heti ja he antavat minulle mukaan jo paljon aiemmin kuivattua, kovaksi muuttunutta lihaa ja leivän paikkaa pitäviä pieniä vehnälettusia. Kiitän ja kannustan hevoseni raviin. Metsä on suhteellisen helppo kulkuista, tosin miehet sanoivat sen muuttuvan tiheämmäksi idempänä, joka on minun suuntani. Pimeä tulee yllättävän pian ja minua on hypättävä ratsailta ja leiriydyttävä ratsastettuani aivan liian vähän matkaa ja lyhyen aikaa.

Seutu oli hiiskumaton. Tummanpunaiset kukat hehkuivat kuun valossa. Puron solina täytti hiljaisuuden kuin musiikki. Puron varrella kasvoi saarnia ja lehmuksia sekä pieniä, sitkeitä hopeakoivuja. Tällaisina öinä seudun nymfit, metsänneidot ja muut olennot saapuivat lehtoihin ja purojen varsille juhlimaan ja tanssimaan. Oli hyvin harvinaista, että joku ihminen näki sen ja jos näkikin hän yleensä arveli sen olleen unta. Tässä yössä oli kuitenkin jotain erityistä. Poika katseli olentojen ilonpitoa kauempaa autiolta tieltä. Hän ei ollut erityisen komea. Pitkä ja hontelo hän oli, näytti opettajasta aina hieman liian rennolta. Tumman suklaanruskea tukka hapsotti ilkikurisessa epäjärjestyksessä. Hänellä oli kuitenkin yksi ominaisuus, josta jotkut olivat häntä kiittäneet, kauniit kädet, pitkä- ja hoikkasormiset. Hänen nimensä oli Peter.

Oli kauniin päivän ilta. Mies käveli pitkin katua. Nainen tuli häntä vastaan. Mies kohotti hattuaan tervehdykseksi ja nainen hymyili hänelle hilpeästi. Kumpikin jatkoi matkaa vastakkaisiin suuntiin. Mies saapui puistoon, joka oli täynnä syksyn väriloistoa. Hän istuutui penkille ja antoi ajatuksensa vaeltaa ihaniin muistoihin. Miehen tytär oli pieni. Tyttö osoitti kukassa olevaa perhosta, aurooraperhonenhan se oli? Isä kerrothan minulle muistakin. Ja mies kertoi. Tytär vanhempana kouluun lähdössä. Äiti halaa vielä viimeisen kerran, mies ottaa tyttöä kädestä, mennään kouluun. Seuraava muisto on lähempänä (tai kauempana riippuen mistä katsoo). Tyttären ylioppilasjuhlat. Hyvät paperit se kirjoitti. Ei, ei mene yliopistoon vaan ammattikorkeaan. Tytär sylissään nyytti. Isä, tässä on sinun ensimmäinen lapsenlapsesi. Tytär miehensä haudalla lapsineen itkemässä ja vuotta myöhemmin oman äitinsä.

Oli kuumaa ja kosteaa. Yksikään onnettoman retkueen jäsen ei viihtynyt hikisissä ja likaisissa vaatteissaan. He eivät olleet peseytyneet kunnolla neljään päivään. Vettä riitti enää vain juotavaksi ja ruokana oli vain korppuja sekä metsästä löydettyjä banaaneja. He olivat eksyksissä, olivat olleet jo puolitoista viikkoa. Kaikki olivat ärtyisiä ja suurinta osaa pelotti. He olivat törmänneet lähinnä käärmeisiin ja hyönteisiin eivätkä nähneet lainkaan suuria nisäkkäitä. Heidän oppaansa oli kyllä kokenut, mutta hän ei ollut varma kuinka kauan hän pystyisi pitämään hengissä näin suurta joukkoa. Näitä kadonneita kyllä etsittiin, mutta etsinnät lopetettiin tuloksettomina. Retkue kulki pitkin polkuja, jotka alkuasukkaat olivat aikanaan tehneet. Maasto oli vaikeakulkuista ja useimpien kengät olivat jo hajoamispisteessä. Ihmiset eivät puhuneet keskenään paljoakaan mitä nyt välillä tiuskivat toisilleen.

Tilanne oli tietenkin täysin absurdi. Poika roikotti pulloa kädessään ja hymyili vinosti niin, että valkoiset hampaat paistoivat. Hän nosti pullon huulilleen ja otti pitkän huikan. Hän huojui paikallaan kuin lipputangon naru tuulessa. Hän oli selvästi humalassa, mutta näytti löytäneen jonkinlaisen onnelisen nirvanan. Hän katsoi minua silmillään, joita ei oikein kyennyt tarkentamaan mihinkään. Tunsin toki hänet, mutta en odottanut, että hän tässä tilanteessa tulisi juuri minun luokseni. Hän tarjosi pulloa minulle. Haistoin sitä. Jotain halpaa, helposti humalluttavaa punkkua. En maistanut. Annoin pullon takaisin. Hän kävi lattialle istumaan ja halusi musiikkia. Päätin kokeilla miten hän suhtautuisi Bachiin. Ilmeisesti se sopi hänelle, koska hän hymisi tyytyväisenä ja naukkaili silloin tällöin pullostaan. Hän oli täysin omassa maailmassaan.

Nainen istui tuolissa ja katseli vasta maalattua seinää. ”Kati hei, viitsitsä pitää vauvaa?” Meri tuuppasi pojan Katin syliin. Pasi oli saanut seinän maalattua ja tuli juuri pesulta. ”Mä voin ottaa Veetin.” Kati antoi nyytin mielellään sylistään, vaikka tiesi, että hänellä itsellään olisi pian myös sellainen. Hän oli saanut maanantaina tietää olevansa raskaana. Ensin se oli tietysti ollut shokeeraavaa, mutta hän oli tottunut ajatukseen pian. Akillekin pitäisi kertoa, vaikka he olivat jo eronneet. Olihan se kuitenkin isä, siitä Kati oli varma. Äiti ei pitäisi tästä, vaatisi varmaan vähintäänkin, että Aki elättäisi sekä lapsen että minut. Olisipahan seuraavalla kerralla vastuullisempi. Meidän ero oli tapahtunut täydellisessä sovussa. Oltiin kumpikin vain kyllästytty ja haluttiin pois. Lapsi kuitenkin muuttaisi asioita. Tahdoin tietenkin, että se tapaisi isäänsä, pitäähän lapsella sentään isä olla.

 

                                                              -Roona-