Hulluksitekijä (Kaiken huumassa -sarjan 8. luku)

 Moikka!

Nyt joulun jälkeen palataan normaaliin marssijärjestykseen ja Kaiken huuman pariin. Jenny on viime osan murhan uhri. Inspiskappaleena Baby, You Make Me Crazy (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Teet minut hulluksi Jenny, lukee poikaystäväni lähettämässä viestissä. Hymyilen irvokkaasti ja napautan sovelluksen pois päältä. Olen juuri kävelemässä St Albans Memorial –sairaalan ohi. Bussipysäkki tojottaa viidensadan metrin päässä ja siellä seisoo muutamia vanhuksia, jotka ovat varmaan käyneet jossakin viikoittaisessa tarkastuksessa ja lähtevät nyt kotiin. Kun saavun paikalle, yksi rouva väläyttää minulle harvaa hammasriviään. Bussi tulee kohta ja vilautan korttiani laitteeseen happaman kuskin riemuksi. Istuessani löhöten penkillä puhelimeni vinkuu taas. Uusi viesti Kyleltä (taas). Vastaa, Jen. Yritetään hoitaa tämä aikuismaisesti. Ja perässä kymmenen kiroilevaa hymiötä. Näytän kieltä viestille ja alan selailla instafeediäni.

Halusin erota Kylesta ja minähän erosin. Naamatusten ja ihan helvetin aikuismaisesti. Nyt se sitten itkee perään ja lähettelee viestejä minkä kerkeää. Olen vastannut tasan yhteen, siihen ensimmäiseen. Kokoo ittes ja mene eteenpäin. Mutta byhyy, kun se rakasti mua niin paljon ja iltaisin kännissä sitten kuinka mä olen hirveä lehmä. Minusta meillä oli hauskaa aikansa, se kolme kuukautta, jonka olimme yhdessä. Rakkautta se ei kuitenkaan ollut. Olen vakaasti sitä mieltä, että rakkaus pitää tietää nopeammin. En minä ensisilmäyksellä rakastumiseenkaan usko, mutta kyllä kolmessa kuukaudessa pitää jonkin värähtää, että vakavaa suhdetta kannattaa jatkaa. Olin minä ensimmäiset kaksi kuukautta ihastunut, mutta tajusin vaaleanpunaisten lasien läpi katsellessanikin, että Kyle oli minua ihastuneempi.

Herään ajatuksistani värinään kädellä. Ilmoitus pomppaa esiin: Löysin sun tavaroita. Heitän.... Pyhkäisen sen pois enkä välitä mitä määkinää loppuosassa olisi lukenut. Ei Kylen luona ole mitään minun tavaroitani. Jätkä käyttäytyy kuin olisimme asuneet yhdessä, vaikka sitä ei oltu vielä lähelläkään. Perkeleen ärsyttävää, ajattelen, kun hippaisen pois bussista kaupungintalon edessä. Tapasin Kylen siskon eilen, mutta ei se minulle mitään sanonut, nyökkäsi vain kohteliaasti ja näytti turhautuneelta. Varmaan, kun Kyle on vuodattanut sille tuskaansa jo muutaman viikon. Mistäkö tiedän? No, Kyle on ihan itse viesteissään kertonut kuinka siskot kuuntelee ja ymmärtää. Kyllä niidenkin kärsivällisyys loppuu ja ne sanovat ennen pitkää myös samaa kuin minä, kokoo ittes.

Hölkkään työpaikalleni läheiseen Starbucksiin. Työkaverit ja muutama tuttu asiakas tervehtivät, kun menen liikkeen kautta takahuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Bucksissa on vilinää, vaikka Kyle kavereineen siirsi asiointinsa sisarliikkeeseen. Ihan hyvä, kaikkein vähiten kaipaan häntä tänne draamailemaan. Kyle on ollut muutaman kerran bilettämässä. Minut on tägätty kaverien ottaamiin ja postaamiin instakuviin ihan vain, jotta näkisin kuinka se kiemurtelee jonkun tytön kanssa tai imuttelee jotakuta randomia. Varsinaiset logiikan ihmelapset! Minulle ole sillä paskaakaan väliä, minähän se olen, joka tein bänät! Olen ainoastaan iloinen Kylen hinkkauksista, unohtaapahan minut ja jatkuvan viestien lähettelyn. Ojennan pahvimukillisen lattea hymyillen pirteintä asiakaspalveluhymyäni.

Illalla menemme ystävieni kanssa syömään siihen uuteen ravitolaan, josta kaikki puhuvat. Minulta kysellään kuinka pärjäilen ja onko Kyle jo lopettanut pommittamiseni. Sheila nauraa ja valittaa, että Kyle on naurettavan epätoivoinen. No kidding. Kuulemma se on väittänyt minun valehdelleen ja halunneen naimisiin ja muuta sellaista. Sheilan veli hengailee joskus Kylen kaveriporukassa. Freddy oli ehdottanut sille sun numeron poistamista ja kunnon panoa, mutta ei ollut kelvannut, Sheila sanoo ja pöytäseurue hihittää. Illan viimeisessä viestissä lukee haista vittu. Seuraavana päivänä viestejä ei enää tule. Sen sijaan jätkä itse tulee minua vastaan, mutta vaihtaa kiireen vilkkaa kadun puolta. Esitän etten tunnista sitä. En halua työntää sitä rajan yli.

Minä olen hulluksitekijä, joo, tiedän. Uteliaisuus tappoi kissan ja hulluksi tekeminen koituu vielä minun kohtalokseni.

-Roona-

Joulu asemalla nro. 4

 Hyvää joulua!

Disclaimer: Maureen Jennings ja tv-sarjan tuottatunut Shaftesbury omistavat Murdochin murhamysteerit. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, mutta hahmot tuttuja kyseisestä tv-sarjasta. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Teekuppi makasi väärin päin pöydällä. George pohti olisiko suotavaa, että hän veisi sen pois. Watts oli häipynyt jonnekin, vaikka hänen olisi pitänyt olla paikalla päivystämässä. Olihan joulu toki ikävä päivä olla töissä, mutta jonkun sekin oli tehtävä. Komisaario ja ylikonstaapeli olivat viettämässä kodeissaan vuoden suurinta juhlaa, kuten perheellisten henkilöiden kuuluikin. George tuhahti ja keräsi posliinin kyytiinsä. Häntä ei juuri nyt haitannut, vaikka sotkisi Wattsin ympyrät kuinka pahasti. Mitäs ei mokoma itse ollut niitä vahtimassa.

George palasi kohta takaisin pöytänsä ääreen uuden hyöryävän teekupillisen kanssa. Hän otti käteensä yhden tapauskansion ja alkoi selailla sitä hajamielisesti. Kului jokunen hetki ja aseman eteisestä kuului tömistelyä. Watts, George ajatteli, pitääkö sinun aina olla Jerikon muuria hajottamassa. Ylikonstaapeli koikkelehti sisään rytvääntynessä talvitakissaan ja hassussa vanhanaikaisessa hatussaan. George mietti kuinka oli mahdollista, että takki näytti olevan oikeaa kokoa, mutta ei kuitenkaan istunut mistään kohtaa miehen päälle.

”Hmm, hmm”, mies mumisi pöytäänsä katsellen. ”Teeni näyttää saaneen jalat. No, se olisi varmaankin ollut jo jäähtynyttä.” 

George tuhahti. ”Missä ihmeessä sinä olet kuhninut, Watts? Ei ole oikein jättää kaveria pulaan, varsinkaan jouluna.” 

Watts katsahti ylös aivan kuin olisi vasta tajunnut, ettei ollut huoneessa yksin. Hän raaputti otsaansa niin, että lakki putosi pehmeästi tömähtäen aseman lattialle. 

”Oletko sinä pulassa, George? Et näytä siltä.” Hän riisui takkinsa häthätää tuolin selkämykselle ja tuli seisomaan Georgen pöydän eteen. 

”En tietenkään hyvä mies, näethän itsekin. Se on vain sanontatapa.” George pyöräytti silmiään varmemmaksi vakuudeksi. Välillä sitä ihmetteli miten Watts hajamielisyydessään muisti laittaa kaikki vaatteensa aamulla päälleen.

Nyt mies kaiveli touhukkaasti reuhkatakkinsa taskuja pölisten samalla itsekseen. ”Mihinkäs minä sen laitoinkaan.... Ai, tämä on täällä, olenkin etsinyt... Sisäpovitaskussa tietenkin.” Hän kääntyi hymyillen katsomaan Georgea yrittäen samalla piilotella jotain käsissään. ”Olen ostanut sinulle joululahjan”, hän ilmoitti. 

George oli hämillään. Hän ei ollut edes tullut ajatelleeksi lahjan ostamista Wattsille. 

”Sinähän pidät kirjoista?” Watts sanoi astuessaan takaisin aiemmalle jalansijalleen ja ojentaessaan siististi paketoitua nelikulmiota. 

”Kiitos. Minä... minulla ei ole mitään sinulle.” George otti paketin vastaan. Sen alta luiskahti jotakin hänen syylinsä. Se oli kortinkokoinen paperilappu, johon oli piirretty tyylikäs katumaisema.

George kohotti sitä ylemmäs katsoakseen tarkemmin, mutta Watts sieppasi sen hänen sormistaan samoin tein. ”Tuon ei kuulunut olla siellä.” 

”Mutta Watts, sehän on todella hieno. Oletko sinä piirtänyt sen?” 

George oli vielä enemmän ihmeissään. Hän ei tosiaan ollut tiennyt Wattsin olevan noin hyvä piirtäjä. Olihan tämä joskus raapustellut kuvia epäillyistä papereiden reunoihin, mutta ne olivat olleet aika suurpiirteisiä. 

Watts punastui vienosti ja yritti tunkea lappua liivinsä taskuun siinä erityisesti onnistumatta. ”Niin... ymh... vähän tuhertelin.” 

George jätti paketin, nousi tuolistaan ja kiersi pöydän toiselle puolelle juuri parahiksi estääkseen Wattsia aivan ryttäämästä kuvaa.

”Äläs nyt. Se on niin hieno kuva, että sen voisi vaikka laittaa aseman seinälle.” 

Watts katsoi häntä kuin koiranpentu. ”Arvostatko sitä todellakin niin paljon? Siinä tapauksessa on hieman kiusallista, että ostin sinulle oman kirjasi lahjaksi.” 

George ihmetteli ensin aihehyppäystä, mutta sanat ymmärretyään räjähti nauruun. ”Ostitko minulle lahjaksi oman kirjani? Sekö tuossa paketissa on?” 

Eteisaulassa puhelinta päivystävä Dottskin piipahti ihmettelemään, mitä sisähuoneessa oikein naurettiin. 

”No, minä arvelin, että sinä pidät kirjoista, kun olet kirjoittanutkin niitä. Mielessäni taisi syntyä jonkinlainen assosiaatio, kun näin kirjasi myyntipöydällä. Ja sitten aloin ajattelemaan yhtä juttuamme. Ja tajusin äsken, että taisin ostaa ja käskeä paketoida juuri sen kirjan.” Puna Wattsin kasvoilla oli syventynyt ja ylettyi korviin saakka. ”Taidan olla aika toivoton.”

George taputti ystäväänsä lämpimästi olalle. ”Et suinkaan. Itse asiassa ratkaisit ongelman, joka oli tulossa vasta tulevaisuudessa. Nyt minä voin lahjoittaa sinulle kirjani – omistuskirjoituksen kera tietenkin – ja sinä voit lahjoitta minulle tuon piirroksen.” 

Kuva oli edelleen Wattsin kädessä. Nyt hänen sormensa herpaantuivat ja se leijui lattialle kuin kevein lumihiutale. George kumartui poimimaan sen. Suoristautuessaan hän kohtasi Wattsin hymyn. 

”Minäkin kirjoitan sinulle siihen jotain.” 

Kumpikin siirtyi käyttelemään kynää pöydilleen – Georgen oli käytettävä myös kirjeveistä.

Pian he vaihtoivat lahjoja. Watts heitti jalkansa pöydälle siirtyen lukemaan itse ostamaansa kirjaa. George kurkkasi katumaiseman taakse. Sinne oli yksinkertaisesti signeerattu vain Llewelyn. Se lämmitti Georgen mieltä enemmän kuin hän osasi sanoin kuvata. Lunta sateli hiljalleen asema numero neljän ikkunoiden ulkopuolella. Oli jouluyö.

-Roona-

Tosirakkaus

 Moikka!

Tässä hieman jouluista tarinaa. Kaiken huumassa -sarjan pariin palataan kuun lopussa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pyöreän lammen pinta oli jäätynyt peiliksi. Katselin sitä tuntien kuinka vesi liikkui jääpeitteen alla. Lammessa oli pohjavirtausta ja varmaan kalojakin. Voisi olla kiva onkia, jos olisi kesä...

”Anteeksi”, kuului kauhtunut kuiskaus selkäni takaa.

En säikähtänyt, sillä olin kuullut pakkaslumen narskunnan Arin taivaltaessa luokseni. Hänen äänensä oli kärsinyt kokeilustamme.

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Kumpikin ollaan tässä sotkussa mukana yhtä lailla.”

Ari tuli seisomaan viereeni, mutta tähyili jääpeitteen sijasta taivaalle. Hän päästi köhäyksen, joka kuulosti aivan siltä kuin hänellä olisi keuhkoputkentulehdus kolmatta viikkoa. Taivaalla loisti kirkkaita tähtiä, jotka heijastuvat peilin pintaan.

”Tiedän, ettei tarvitse, mutta se tuntui oikealta.”

Kohautin harteitani ja huomioin samalla, että nyt ääni oli enää vain tavallista huomattavasti matalampi. Köhäys oli ilmisesti auttanut asiaa.

”Sinä kärsit sisäisesti”, Ari totesi.

Pakkanen pureutui ympärillemme ja sisälleni avonaisiin haavoihin. Käännyin katsomaan Aria ensimmäistä kertaa.

”Satutti se sinuakin.”

Hän huokasi jä värähti vedettyään kirpakkaa ilmaa keuhkoihinsa. Lämpimämmissä ilmanaloissa syntyneenä hän ei ollut tottunut lumen vaikutukseen.

”Satutti kyllä. Se vei ääneni. Mutta fyysiset vammat taitavat olla pieni paha. Tunkeuduin syvälle olemukseesi ja se vahingoitti sinua. Väistät vaistomaisesti kosketustanikin.”

Olin todellakin kavahtanut taakse päin hänen yrittäessään tarttua käteeni. Sisälläni jonkinlainen sireeni huusi, ettei Aria saisi päästää lähelle. Järkeni yritti toisaalla saada suun vuoron todetakseen, ettei mikään ollut Arin syytä. Sitten oli vielä meidän välisemme yhteys. Se käyttäytyi täysin normaalisti kuin olisimme olleet kotona emmekä jäisen lammen rannalla lähellä sotilasleiriä.

Koko soppa oli tuon meidän erityisen yhteytemme syytä. Ihmiset ovat kutsuneet sitä historian saatossa monilla nimillä: tosirakkaus, sielunkumppanuus, sanaton yhteisymmärrys, tähtien yhdistämät. Mikään noista termeistä ei onnistunut vangitsemaan sen sisintä, mutta paremman puutteessa kutsuin sitä itse tosirakkaudeksi, koska se mahdollisti muun ohessa Disneyn prinsessasaduista tutut tosirakkauden suudelmat.

Joka tapauksessa takanamme olevan sotilasleirin hullu johtaja, paikallinen ruhtinas, kuvitteli, että yhteyttämme voisi käyttää mahtavana aseena. Hän oli tutustunut joihinkin salaperäisiin vanhoihin kirjoituksiin, joista minä sen paremmin kuin Arikaan emme olleet koskaan kuulleet. Mies oli kuitenkin täysin varma itsestään ja äärimmäisen tyytyväinen löydettyään tosirakastavaiset. Kaksi päivää sitten hän oli vaatinut meitä antamaan demonstraation voimastamme ja oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, että olimme saaneet kolmen päivää armon aikaa aktivoida yhteytemme. Sillä niin me olimme hänelle väittäneet, että tarvitsimme aikaa siihen. Todellisuudessa tiesimme, ettemme voisi näyttää juuri mitään. Yhteys toimi vain sisäisesti. Emme olleet koskaan ajatelleet edes, että sen voi suunnata ulos meistä. Eli loogisesti ajateltuna moinen päätelmä oli luonnoton.

”Kotona on pian joulu”, Ari sanoi särkien välillemme laskeutuneen hiljaisuuden.

Minua palelsi ja tungin käteni syvämmelle takin hihoihin. Tuuli kuljetti leirin suunnasta riitasointuisen sävelen, kun joku sotilaista antoi melodiaa toisten riettaalle laululle.

”Sitäkö varten uumoilet taivalle? Betlehemin tähteä etsien? Kunnon kristitty voi viettää joulua täälläkin.”

Ari tuhahti sanoilleni. ”Minä katson taivalle, sinä veteen. Arvasin, että tulet tänne. Vesi rauhoittaa mieltäsi, vaikka se olisi talven vankina. Tunnen sinut läpikotaisin, vaikka en aina haluaisikaan.”

Aistin hänestä kumpuavan vahvan ironian ja lievän katkeruuden. Yhteys paransi meitä omaan tahtiinsa, mutta se oli vahigoittanut meitä, kun olimme pakottaneet sitä. Jäin miettimään miten mukavaa olisi olla kotona siemailemassa lämmintä glögiä ja kuuntelemassa joululauluja. Aloin huomaamattani hyräillä.

”God rest ye merry gentlemen”, Ari lausahti. Sävyssä oli vahva ranskalainen korostus, jota ei yleensä kuulunut. Hänen julkisivunsa rakoili. ”Kun maas´on hanki ja järvet jäässä sopisi paremmin. Sitä paitsi meidät todennäköisesti perii huomenna hukka eli Saatana, toisin kuin laulun iloiset miehet.”

Minun oli pakko hymähtää lumelle, pakkaselle, tähdille – ja Arin sanoille – jotka muistuttivat minua koti-Suomesta. Sisälmyksiäni ei enää kipristänyt niin pahasti.

”Luulisi sinun pappina olevan tyytyväinen uskonnollisista lauluvalinnoista. Seuraavaksi ajattelin siirtyä joulurauhan julistukseen. Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armoitettu syntymäjuhla...”

Ari tyrskähti ja hipaisi samalla kädellään vahingossa kyynärpäätäni. Pakene-reaktiota ei tullut. Huumori oli lievittänyt tuskaa, ainakin hipaisun verran. ”Haluaisin huomauttaa neidille, että tänään on laskelmieni mukaan vasta kahdeskymmenestoinen päivä, että kukaan ei synny huomenna vielä minnekään”, hän henkäisi lapastensa läpi.

Pyhähdin, mutta astuin askeleen lähemmäksi häntä äskeisen tuntemukseni rohkaisemana. Haavat vihloivat pienesti, mutta hälytykset eivät menneet enää päälle. Sisäiseen maailmaani oli tullut kipujen tilalle tyhjyyttä. Se tuntui oksettevalta, sellaiselta, joka riuduttaa ja vetää kasvot harmaiksi. Ari tarkkaili minua huurteiset hiukset kasvojaan kehystäen.

”Onko sinulla pahempi olo?” hän kysyi huolekkaasti.

”Jos tilani muuttuu tätä tahtia, voi luvata, että olen erittäin edustuskelpoisen näköinen huomenna.”

Kello oli ehkä iltakahdeksan maita. En ollut koskaan oppinut katsomaan aikaa tähdistä tai kuusta tai auringosta, olin siihen liian moderni. En viitsinyt kysyä Ariltakaan, koska se ei ollut oikeastaan tärkeää. Edellisenä yönä olimme yrittäneet saada yhteydellä aikaan jonkinlaisen meistä ulkopuolisen reaktion. Tiesimme, että yhteyden syvemmät tasot toimivat parhaiten läheisessä kontaktissa, toisin sanoen niin, että makaamme vierekkäin vähissä vaatteissa tai suoraan sanottuna harrastamme seksiä. Olimme tyytyneet lepäämään sylikkäin yöasua muistuttavissa rievuissa, sillä kummankaan ei oikeasti tehnyt mieli.

Minulta on joskus kysytty tekeekö yhteys himokkaaksi. Vastaus on hirveän tylsä: – sen näkee kysyjän silmistä – se riippuu ihmisestä. Tosirakkaus ei muuta kenenkään perimmäistä luonnetta eli nymfomaani pysyy nymfomaanina ja aseksuaali aseksuaalina yhteydestä huolimatta.  Minun ja Arin suhde oli monimutkainen jo ilman yhteyttäkin niin, että olin iloinen, ettei se ollut tuonut meistä esiin uusia kiihkoisia puolia. Olimme myös siitä onnekkaita, että olisimme olleet toisistamme kiinnostuneita ilman yhteyttäkin. Tiesin tapauksia, joissa yhteys oli vallinnut vihamiesten välillä. Noissa tilanteissa oli päädytty mitä erilaisimpiin ratkaisuihin.

Joka tapauksessa me vain olimme siinä hiljaa ja nautimme toistemme läheisyydestä. Useamman tunnin kuluttua, puolen yön tienoilla, aloimme yhteisestä päätöksestä työntää. Se oli virhe, vaikka etenimmekin äärimmäisen varovaisesti. Sisimpämme, minuutemme olivat hyvin lähellä toisiaan ja yhteys päätti rangaistukseksi raottaa tuota verhoa. Olin hetken hänen salaisimmassa paikassaan, ytimessä, joka määrittelee hänet ja hän samoin minun. Minuutemme suojakuoret rämähtivät maahan sellaisella voimalla, että repeydyimme fyysisestikin irti toisistamme. Näin jälkeen päin ajatellen olimme itse asiassa onnistuneet luomaan jotakin itsemme ulkopuolista, mutta mieliemme suojelumekanismien eikä yhteyden ansiota.

Oli alkanut sataa pieniä ja hitaita lumihiutaleita.

”Tekisi mieli kastanjoita”, Ari tuumi tuijottaen jalkojensa tallaamaa epäsäännöllisen muotoista aluetta.

”Oliko teillä tapana syödä kastanjoita jouluna? Sitä paitsi, jos nyt todella on kahdeskymmenestoinen päivä, niin luostarissa on vielä paasto.”

Ari tamppasi käsiään yhteen muutaman kerran. ”Minä olen rikkonut paastoa joka tapauksessa, joten voin mainiosti toivoa kastanjoita.”

Kevyt huntu alkoi jo kasaantua takkini olkapäille. Se toi minulle oudon lämpimän olon. Me selviäisimme huomisesta ja näkisimme vielä joulun kotona.

”Jaksat uskoa ihmeeseen, vai mitä?” Ari kysyi ajatukseni arvaten.

”No, jätetään ihme sinne joulupäivälle. Tyydyn kiltisti uskomaan, että kohtalo on varannut meidän varallemme muuta kuin kuolla huomenna.”

Loin viimeisen silmäyksen lampeen. Vesikin tuntui menneen unten maille. Se sai minut haukottelemaan. Toiminta tarttui Ariinkin ja auoimme kumpikin jähmeitä leukojamme.

”Lähdetään nukkumaan”, lausahdin kääntyen jo leirin suuntaan. ”Minua väsyttää ja hyytää.”

Ari lähti tarpomaan perääni. Hänen muminansa kantautui tuulen mukana: crastinus enim dies sollicitus erit sibi ipsi.

Pakkanen sulki sanat sisäänsä ja painoi ne korvaani vasten. Virnistin. Huominen huolehtii kyllä itsestään. 

.--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

JK. Arin mumina on lainaus Matteuksen evankeliumista (6:34), jossa Jeesus kehottaa olemaan huolehtimatta huomispäivästä.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LIX: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä, Pimenevä maa ja Sadan vuoden yksinäisyys

 Heippa!

Josir Jalatva on hurvitteleva hedonisti ja vuosituhannen mahtavimman sirkustirehtöörin perijä. Micholei Rostus on aloitteleva kelloseppä ja pettynyt historianopiskelija, ja Josir tietää haluavansa hänet heti ensi näkemältä. Nuoret miehet ovat rakastavaisia suursodan runtelemassa Aurosiassa, mistä Jumala on lähtenyt lätkimään jo yli tuhat vuotta sitten taakseen katsomatta. Jälkeensä Jumala on jättänyt joukon hylättyjä seuraajiaan, joista yksi kiroaa Micholein monikehollisuuden karuselliin. Siitä alkaa ajojahti pitkin tuhoutumatonta junarataa: sirkushuveja ja sahanpurua, aamunkoittoon venyviä juhlia ja häpeällisiä salaisuuksia, kauhtunutta samettia, jonglöörin päähän putoilevia keiloja, savua, verta ja hekumaa. Josir Jalatvan eriskummallinen elämä on Siiri Enorannan romaani.

Tykkäsin kovasti, miten ihanasti Enoranta oli kuvaillut Josirin ja Micholein rakkautta. Myös Pitir-parka vetosi minuun. Ensin ajattelin, että hänellä on ongelmia hyväksyä oma (heräävä) homoseksuaalisuutensa, mutta ongelmat taisivat kuitenkin olla paljon yleisemmän tason `puhdistumiseen´ liittyviä. Pitir halusi kokonaan uuden kehon. Minua häiritsi vähän se, ettei jatkuvalla huumeiden käytöllä näyttänyt olevan Josiriin ja Micholeihin mitään vaikutusta. Juotuaan he kyllä tulivat krapulaan, mutta yhdessä vaiheessa Josir havahtuu olleensa viikon käyttämättä ja on vaan, että eihän tässä mitään. Melkoinen saavutus hitonmoiselta sekakäyttäjältä. En toki toivo mitään moraalisaarnaa, mutta kaiketi pienet tärinät silloin tällöin olisivat ihan totuudenmukaisia. Asiaa pelastaa vähän se, että ´hämärien´ aineiden (siis sellaisten, joista ei tiedä mitä ne sisältävät/ mikä niiden vaikutus on) käytöstä seuraa ikäviä kokemuksia. Pidin Enorannan tavasta paljastaa muiden sirkuslaisten kautta, mitä kulisseissa tapahtuu.

Kulkukaupunkien ja Vihreän myrskyn välillä vallinnut epävakaa rauha päättyy ja taistelut puhkeavat uudelleen. Vihollisuuksien keskellä Metsästysmaalle rakennetaan räjähtäneen Lontoon sirpaleista uutta kaupunkia, jonne Wrenkin ennen pitkää päätyy. Samaan aikaan Hester matkaa ilmojen teillä kostonajatusten riivaamana seurassaan uskollinen Shrike-marssija, josta on tullut erinäisten uudelleenkytkentöjen ansiosta niin hellämielinen, ettei se pysty tekemään pahaa kenellekään. Loppujen lopuksi Hester haluaisi kuitenkin vain löytää Tomin, jota vanha ampumahaava ei lakkaa vaivaamasta. Vain harvat tietävät, että aika saattaa olla vähissä: maapalloa kiertää tuomiopäivänase ODIN, johon joku näyttää saaneen yhteyden... Pimenevä maa on Philip Reeven Kulkukaupunkien kronikoiden viimeinen osa.

Minusta tämä oli ehdottomasti sarjan paras kirja. Tarina muotoutui kokonaiseksi ja hahmoihin tuli paljon syvyyttää. Etenkin Wren sai monipuolisuutta, vaikka hän jakoi päähenkilöyttä monen muun kanssa. Pidin paljon myös Oenonesta. Olin todella iloinen, että Pomeroy oli selvinnyt hengissä Lontoon räjähdyksestä ja vielä noussut romu-Lontoon pormestariksi. Hän oli sen ansainnut. Luulin edellisen kirjan perusteella, että marssija Fangin ja Kalapullan suhde kehittyisi toisenlaiseksi, mutta tämä vaihtoehto olikin kiinnostava kastaus siihen, miten Kalapulla kaipasi äitiä. Hester ja Tomkin sopivat erimielisyytensä lopuksi, vaikka eivät muuten onnellista loppua saakaan. Se, kuinka Shrike valvoi heidän ruumiitaan, oli aika hellyttävää, joskin ehkä hänen unitilaan asettumisensa ei olisi ehkä tarvinnut kestää ihan montaa sataa vuotta.

”He muistelivat närkästyneinä villejä juominkejaan, rikkauksilla mahtailua ja järjetöntä irstailuaan ja valittivat yhteen ääneen, että liian monta vuotta ehti kulua hukkaan ennen kuin he löysivät yhteisen yksinäisyyden paratiisissa. Hedelmättömän liiketoveruuden päättyessä he havaitsivat olevansa suunnattoman rakastuneita toisiinsa. Oli tapahtunut ihme, he rakastivat toisiaan pöydässä aivan yhtä kiihkeästi kuin ennen vuoteessa, ja heistä tuli niin onnellisia, että vielä ikäloppuinakin pelehtivät kuin jänikset ja tappelivat kuin koirat.” Kolumbian rakastetuimman ja omintakeisimman kertojan Gabriel Garcia Marquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyys on Macondon maagiseen kylään sijoittuva Buendiojen sukukronikka, jossa fantasian lomasta erottuvat maan verisen lähihistorian ääriviivat.

Tykkäsin tästä klassikosta kovasti. En mennyt edes sekaisin Aurelianoissa, vaikka heitä kymmenittäin olikin. Marquezin tapa jakaa tekstinsä on sellainen, että samannimiset hahmot erottaa suhteellisen vaivatta. Pidin siitä,  miten romaanissa oli kuvattu naisia. Hehän pyörittivät maailmaa, kun ukot olivat ihan saamattomia! Yllättäviä feministisiä piirteitä siis, vaikka tietysti pysyttiin hyvin perinteisten sukupuoliroolien puitteissa. Täytyy myös kehua Matti Rossin suomennosta, josta tihkui läpi, että se on erinomainen, vaikka en ole alkuperäiskielistä koskaan lukenutkaan. Macondo on kyllä paikkana todella kiehtova, kummitukset ja muut kummallisuudet sopeutuvat luonnollisesti osaksi tavallista elämää. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen!

-Roona-

Viheliäiset eivät nuku (Kaiken huumassa -sarjan 7. luku)

 Heippa!

Pixie ei liioitellut sanoessaan, että Skrim Alleylla on todella murhattu joku, kuten seuraavasta selviää. Inspiraatibiisinä No Peace (Youtube)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Saatan yhä nähdä sinut joinakin päivinä. Toisina unohdan, aivan niin kuin tein silloin, kun vielä elit. Normaali ihminen ei pidä jatkuvasti kaikkia eläviä ystäviään ja sukulaisiaan mielensä päällä. En ole koskaan käynyt Skrim Alleyllä eikä mikään vedä minua sinua sinne nytkään. En halua nähdä katukiviä, joissa oli sinä iltana sinun vertasi. Siispä seison työpaikkani tiskin takana suhteellisen hyödyttömänä ja Artem tunkee minulle rättiä käteen, jotta näyttäisin tekevän edes jotain, ennen kuin murisee jälleen, että minun pitäisi mennä kotiin lepäämään.  Artem on kireä kuin jousen jänne, sillä ”pikku-Jenny” – sinä – oli joskus täällä töissä. Sillä tavalla me tapasimme. Ennen pitkää tai itse asiassa varsin lyhyen ajan kuluttua sinä lähdit ja me muut jäimme ja pysyimme.

Meillä ei koskaan ollut suhdetta. Silti kaipaan sinua valtavasti. Olen rakastanut sinuun, Jenny. Linkutan kotiin vuoron loputtua ja toivon, että jokin siellä muistuttaisi sinusta. Seinät ovat kuitenkin samat vanhat ja musituttavat vain ne suunnitelleen arkkitehdin mielikuvituksettomuudesta. Miksi helvetissä sinun kuolemasi häiritsee minua niin paljon? Olen aika varma, ettei se johdu rakkaudesta ja silti en nuku öisin. Aamulla sätin itseäni, miten minulla ei ole oikeutta surra sinua näin, koska en ole äitisi tai isäsi tai siskosi tai veljesi tai mitä tahansa. Et edes tyttöystäväni ja seuraavaksi siunailenkin, miten loistavaa on, että Mary – oikea tyttöystäväni – on collegessa mantereen toisella laidalla ja hänen ei tarvitse nähdä minua tällaisena rauniona. Pystyn kokoamaan itseni skypettämisen ajaksi.

Lenkkeilen illalla pääkadulla. Se on äärimmäisen typerä paikka lenkkeillä, koska siellä on liikaa ihmisiä, mutta jos menen muualle ajatukseni alkavat pyöriä kehää. En saa rauhaa sinulta ja kuolemaltasi, Jenny.

Kädet tärisevät. Kiroilen mumisten läpi kaikki osaamani sanat. Tappamisen ei pitäisi vaikuttaa minuun näin. Ei se ole koskaan ennen vaikuttanut. Seisoskelen puistossa ja lähipenkillä istuva ukkeli katsoo minua säälien, koska uskoo, että läikytän takeaway-kahvini pian päälleni. Vedän takin kauluksia tiukemmin ylös ja vakautan kuppikouran ennen kuin vien pahvireunan huulilleni. Juoma on mustaa tervaa ja pirun kuumaa. Mistähän takahuoneen keittimestä ne kaatoivat tämän minulle? Se on varmaan virunut puoli päivää. Lähden liikkeelle ja heitän lähes täyden mukin mennessäni roskiin. Suurin kohu on jo asettunut, vaikka lööppilehdet jaksavat vielä tehdä murhasta ja sen tutkinnan edistymisestä keskisuuria uutisia. Poliisilla vain ei ole antaa tietoa, koska heidän tutkintansa junnaa, koska minä en ole jättänyt jälkiä.

Tytön nimi oli Jenny. Hän kertoi sen minulle itse. Ja halusi, että katson silmiin antaessani viimeisen iskun. Minulla on koodini, mikä voi tuntua ulkopuolisesta kieroutuneelta. Jos näyttäydyn murhattavalle, teen hyvin selväksi, että tapan hänet  - en ensin raiskaa, sitten ryöstä ja päälle päätteeksi vielä häpäise ruumista. Suurin osa ei silti suhtaudu tyynesti omaan kuolemaansa, Jenny oli kuin viilipytty. Ehkä pelko oli halvaannuttanut hänet, mutta hänen silmissään sinkoili niin vihaisia elämän kipinöitä etten usko sitä. Niiden kipunoiden takia käteni ovat tärisseet kuin haavan lehdet sen jälkeen. Sytytän savukkeen ja poltan sen niin loppuun, että sormeni palavat. Väriseminen on lakannut jo ennen sitä. Jos kiinnitän huomiota käsiini, se pysyy poissa.

Häivyn toiseen kaupunkiin ihan pian. Olen hokenut samaa itselleni jo kaksi viikkoa. Tapaus Skrim Alley on ohi. En saa rauhaa Jennyn ja hänen kipinäsilmiensä kuolemalta. Enkä siltä, että olen tehnyt jotain peruuttamattomasti väärää.

-Roona-