Tosirakkaus

 Moikka!

Tässä hieman jouluista tarinaa. Kaiken huumassa -sarjan pariin palataan kuun lopussa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pyöreän lammen pinta oli jäätynyt peiliksi. Katselin sitä tuntien kuinka vesi liikkui jääpeitteen alla. Lammessa oli pohjavirtausta ja varmaan kalojakin. Voisi olla kiva onkia, jos olisi kesä...

”Anteeksi”, kuului kauhtunut kuiskaus selkäni takaa.

En säikähtänyt, sillä olin kuullut pakkaslumen narskunnan Arin taivaltaessa luokseni. Hänen äänensä oli kärsinyt kokeilustamme.

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Kumpikin ollaan tässä sotkussa mukana yhtä lailla.”

Ari tuli seisomaan viereeni, mutta tähyili jääpeitteen sijasta taivaalle. Hän päästi köhäyksen, joka kuulosti aivan siltä kuin hänellä olisi keuhkoputkentulehdus kolmatta viikkoa. Taivaalla loisti kirkkaita tähtiä, jotka heijastuvat peilin pintaan.

”Tiedän, ettei tarvitse, mutta se tuntui oikealta.”

Kohautin harteitani ja huomioin samalla, että nyt ääni oli enää vain tavallista huomattavasti matalampi. Köhäys oli ilmisesti auttanut asiaa.

”Sinä kärsit sisäisesti”, Ari totesi.

Pakkanen pureutui ympärillemme ja sisälleni avonaisiin haavoihin. Käännyin katsomaan Aria ensimmäistä kertaa.

”Satutti se sinuakin.”

Hän huokasi jä värähti vedettyään kirpakkaa ilmaa keuhkoihinsa. Lämpimämmissä ilmanaloissa syntyneenä hän ei ollut tottunut lumen vaikutukseen.

”Satutti kyllä. Se vei ääneni. Mutta fyysiset vammat taitavat olla pieni paha. Tunkeuduin syvälle olemukseesi ja se vahingoitti sinua. Väistät vaistomaisesti kosketustanikin.”

Olin todellakin kavahtanut taakse päin hänen yrittäessään tarttua käteeni. Sisälläni jonkinlainen sireeni huusi, ettei Aria saisi päästää lähelle. Järkeni yritti toisaalla saada suun vuoron todetakseen, ettei mikään ollut Arin syytä. Sitten oli vielä meidän välisemme yhteys. Se käyttäytyi täysin normaalisti kuin olisimme olleet kotona emmekä jäisen lammen rannalla lähellä sotilasleiriä.

Koko soppa oli tuon meidän erityisen yhteytemme syytä. Ihmiset ovat kutsuneet sitä historian saatossa monilla nimillä: tosirakkaus, sielunkumppanuus, sanaton yhteisymmärrys, tähtien yhdistämät. Mikään noista termeistä ei onnistunut vangitsemaan sen sisintä, mutta paremman puutteessa kutsuin sitä itse tosirakkaudeksi, koska se mahdollisti muun ohessa Disneyn prinsessasaduista tutut tosirakkauden suudelmat.

Joka tapauksessa takanamme olevan sotilasleirin hullu johtaja, paikallinen ruhtinas, kuvitteli, että yhteyttämme voisi käyttää mahtavana aseena. Hän oli tutustunut joihinkin salaperäisiin vanhoihin kirjoituksiin, joista minä sen paremmin kuin Arikaan emme olleet koskaan kuulleet. Mies oli kuitenkin täysin varma itsestään ja äärimmäisen tyytyväinen löydettyään tosirakastavaiset. Kaksi päivää sitten hän oli vaatinut meitä antamaan demonstraation voimastamme ja oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, että olimme saaneet kolmen päivää armon aikaa aktivoida yhteytemme. Sillä niin me olimme hänelle väittäneet, että tarvitsimme aikaa siihen. Todellisuudessa tiesimme, ettemme voisi näyttää juuri mitään. Yhteys toimi vain sisäisesti. Emme olleet koskaan ajatelleet edes, että sen voi suunnata ulos meistä. Eli loogisesti ajateltuna moinen päätelmä oli luonnoton.

”Kotona on pian joulu”, Ari sanoi särkien välillemme laskeutuneen hiljaisuuden.

Minua palelsi ja tungin käteni syvämmelle takin hihoihin. Tuuli kuljetti leirin suunnasta riitasointuisen sävelen, kun joku sotilaista antoi melodiaa toisten riettaalle laululle.

”Sitäkö varten uumoilet taivalle? Betlehemin tähteä etsien? Kunnon kristitty voi viettää joulua täälläkin.”

Ari tuhahti sanoilleni. ”Minä katson taivalle, sinä veteen. Arvasin, että tulet tänne. Vesi rauhoittaa mieltäsi, vaikka se olisi talven vankina. Tunnen sinut läpikotaisin, vaikka en aina haluaisikaan.”

Aistin hänestä kumpuavan vahvan ironian ja lievän katkeruuden. Yhteys paransi meitä omaan tahtiinsa, mutta se oli vahigoittanut meitä, kun olimme pakottaneet sitä. Jäin miettimään miten mukavaa olisi olla kotona siemailemassa lämmintä glögiä ja kuuntelemassa joululauluja. Aloin huomaamattani hyräillä.

”God rest ye merry gentlemen”, Ari lausahti. Sävyssä oli vahva ranskalainen korostus, jota ei yleensä kuulunut. Hänen julkisivunsa rakoili. ”Kun maas´on hanki ja järvet jäässä sopisi paremmin. Sitä paitsi meidät todennäköisesti perii huomenna hukka eli Saatana, toisin kuin laulun iloiset miehet.”

Minun oli pakko hymähtää lumelle, pakkaselle, tähdille – ja Arin sanoille – jotka muistuttivat minua koti-Suomesta. Sisälmyksiäni ei enää kipristänyt niin pahasti.

”Luulisi sinun pappina olevan tyytyväinen uskonnollisista lauluvalinnoista. Seuraavaksi ajattelin siirtyä joulurauhan julistukseen. Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armoitettu syntymäjuhla...”

Ari tyrskähti ja hipaisi samalla kädellään vahingossa kyynärpäätäni. Pakene-reaktiota ei tullut. Huumori oli lievittänyt tuskaa, ainakin hipaisun verran. ”Haluaisin huomauttaa neidille, että tänään on laskelmieni mukaan vasta kahdeskymmenestoinen päivä, että kukaan ei synny huomenna vielä minnekään”, hän henkäisi lapastensa läpi.

Pyhähdin, mutta astuin askeleen lähemmäksi häntä äskeisen tuntemukseni rohkaisemana. Haavat vihloivat pienesti, mutta hälytykset eivät menneet enää päälle. Sisäiseen maailmaani oli tullut kipujen tilalle tyhjyyttä. Se tuntui oksettevalta, sellaiselta, joka riuduttaa ja vetää kasvot harmaiksi. Ari tarkkaili minua huurteiset hiukset kasvojaan kehystäen.

”Onko sinulla pahempi olo?” hän kysyi huolekkaasti.

”Jos tilani muuttuu tätä tahtia, voi luvata, että olen erittäin edustuskelpoisen näköinen huomenna.”

Kello oli ehkä iltakahdeksan maita. En ollut koskaan oppinut katsomaan aikaa tähdistä tai kuusta tai auringosta, olin siihen liian moderni. En viitsinyt kysyä Ariltakaan, koska se ei ollut oikeastaan tärkeää. Edellisenä yönä olimme yrittäneet saada yhteydellä aikaan jonkinlaisen meistä ulkopuolisen reaktion. Tiesimme, että yhteyden syvemmät tasot toimivat parhaiten läheisessä kontaktissa, toisin sanoen niin, että makaamme vierekkäin vähissä vaatteissa tai suoraan sanottuna harrastamme seksiä. Olimme tyytyneet lepäämään sylikkäin yöasua muistuttavissa rievuissa, sillä kummankaan ei oikeasti tehnyt mieli.

Minulta on joskus kysytty tekeekö yhteys himokkaaksi. Vastaus on hirveän tylsä: – sen näkee kysyjän silmistä – se riippuu ihmisestä. Tosirakkaus ei muuta kenenkään perimmäistä luonnetta eli nymfomaani pysyy nymfomaanina ja aseksuaali aseksuaalina yhteydestä huolimatta.  Minun ja Arin suhde oli monimutkainen jo ilman yhteyttäkin niin, että olin iloinen, ettei se ollut tuonut meistä esiin uusia kiihkoisia puolia. Olimme myös siitä onnekkaita, että olisimme olleet toisistamme kiinnostuneita ilman yhteyttäkin. Tiesin tapauksia, joissa yhteys oli vallinnut vihamiesten välillä. Noissa tilanteissa oli päädytty mitä erilaisimpiin ratkaisuihin.

Joka tapauksessa me vain olimme siinä hiljaa ja nautimme toistemme läheisyydestä. Useamman tunnin kuluttua, puolen yön tienoilla, aloimme yhteisestä päätöksestä työntää. Se oli virhe, vaikka etenimmekin äärimmäisen varovaisesti. Sisimpämme, minuutemme olivat hyvin lähellä toisiaan ja yhteys päätti rangaistukseksi raottaa tuota verhoa. Olin hetken hänen salaisimmassa paikassaan, ytimessä, joka määrittelee hänet ja hän samoin minun. Minuutemme suojakuoret rämähtivät maahan sellaisella voimalla, että repeydyimme fyysisestikin irti toisistamme. Näin jälkeen päin ajatellen olimme itse asiassa onnistuneet luomaan jotakin itsemme ulkopuolista, mutta mieliemme suojelumekanismien eikä yhteyden ansiota.

Oli alkanut sataa pieniä ja hitaita lumihiutaleita.

”Tekisi mieli kastanjoita”, Ari tuumi tuijottaen jalkojensa tallaamaa epäsäännöllisen muotoista aluetta.

”Oliko teillä tapana syödä kastanjoita jouluna? Sitä paitsi, jos nyt todella on kahdeskymmenestoinen päivä, niin luostarissa on vielä paasto.”

Ari tamppasi käsiään yhteen muutaman kerran. ”Minä olen rikkonut paastoa joka tapauksessa, joten voin mainiosti toivoa kastanjoita.”

Kevyt huntu alkoi jo kasaantua takkini olkapäille. Se toi minulle oudon lämpimän olon. Me selviäisimme huomisesta ja näkisimme vielä joulun kotona.

”Jaksat uskoa ihmeeseen, vai mitä?” Ari kysyi ajatukseni arvaten.

”No, jätetään ihme sinne joulupäivälle. Tyydyn kiltisti uskomaan, että kohtalo on varannut meidän varallemme muuta kuin kuolla huomenna.”

Loin viimeisen silmäyksen lampeen. Vesikin tuntui menneen unten maille. Se sai minut haukottelemaan. Toiminta tarttui Ariinkin ja auoimme kumpikin jähmeitä leukojamme.

”Lähdetään nukkumaan”, lausahdin kääntyen jo leirin suuntaan. ”Minua väsyttää ja hyytää.”

Ari lähti tarpomaan perääni. Hänen muminansa kantautui tuulen mukana: crastinus enim dies sollicitus erit sibi ipsi.

Pakkanen sulki sanat sisäänsä ja painoi ne korvaani vasten. Virnistin. Huominen huolehtii kyllä itsestään. 

.--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

JK. Arin mumina on lainaus Matteuksen evankeliumista (6:34), jossa Jeesus kehottaa olemaan huolehtimatta huomispäivästä.

-Roona-