Mietteitä kirjasta LIX: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä, Pimenevä maa ja Sadan vuoden yksinäisyys

 Heippa!

Josir Jalatva on hurvitteleva hedonisti ja vuosituhannen mahtavimman sirkustirehtöörin perijä. Micholei Rostus on aloitteleva kelloseppä ja pettynyt historianopiskelija, ja Josir tietää haluavansa hänet heti ensi näkemältä. Nuoret miehet ovat rakastavaisia suursodan runtelemassa Aurosiassa, mistä Jumala on lähtenyt lätkimään jo yli tuhat vuotta sitten taakseen katsomatta. Jälkeensä Jumala on jättänyt joukon hylättyjä seuraajiaan, joista yksi kiroaa Micholein monikehollisuuden karuselliin. Siitä alkaa ajojahti pitkin tuhoutumatonta junarataa: sirkushuveja ja sahanpurua, aamunkoittoon venyviä juhlia ja häpeällisiä salaisuuksia, kauhtunutta samettia, jonglöörin päähän putoilevia keiloja, savua, verta ja hekumaa. Josir Jalatvan eriskummallinen elämä on Siiri Enorannan romaani.

Tykkäsin kovasti, miten ihanasti Enoranta oli kuvaillut Josirin ja Micholein rakkautta. Myös Pitir-parka vetosi minuun. Ensin ajattelin, että hänellä on ongelmia hyväksyä oma (heräävä) homoseksuaalisuutensa, mutta ongelmat taisivat kuitenkin olla paljon yleisemmän tason `puhdistumiseen´ liittyviä. Pitir halusi kokonaan uuden kehon. Minua häiritsi vähän se, ettei jatkuvalla huumeiden käytöllä näyttänyt olevan Josiriin ja Micholeihin mitään vaikutusta. Juotuaan he kyllä tulivat krapulaan, mutta yhdessä vaiheessa Josir havahtuu olleensa viikon käyttämättä ja on vaan, että eihän tässä mitään. Melkoinen saavutus hitonmoiselta sekakäyttäjältä. En toki toivo mitään moraalisaarnaa, mutta kaiketi pienet tärinät silloin tällöin olisivat ihan totuudenmukaisia. Asiaa pelastaa vähän se, että ´hämärien´ aineiden (siis sellaisten, joista ei tiedä mitä ne sisältävät/ mikä niiden vaikutus on) käytöstä seuraa ikäviä kokemuksia. Pidin Enorannan tavasta paljastaa muiden sirkuslaisten kautta, mitä kulisseissa tapahtuu.

Kulkukaupunkien ja Vihreän myrskyn välillä vallinnut epävakaa rauha päättyy ja taistelut puhkeavat uudelleen. Vihollisuuksien keskellä Metsästysmaalle rakennetaan räjähtäneen Lontoon sirpaleista uutta kaupunkia, jonne Wrenkin ennen pitkää päätyy. Samaan aikaan Hester matkaa ilmojen teillä kostonajatusten riivaamana seurassaan uskollinen Shrike-marssija, josta on tullut erinäisten uudelleenkytkentöjen ansiosta niin hellämielinen, ettei se pysty tekemään pahaa kenellekään. Loppujen lopuksi Hester haluaisi kuitenkin vain löytää Tomin, jota vanha ampumahaava ei lakkaa vaivaamasta. Vain harvat tietävät, että aika saattaa olla vähissä: maapalloa kiertää tuomiopäivänase ODIN, johon joku näyttää saaneen yhteyden... Pimenevä maa on Philip Reeven Kulkukaupunkien kronikoiden viimeinen osa.

Minusta tämä oli ehdottomasti sarjan paras kirja. Tarina muotoutui kokonaiseksi ja hahmoihin tuli paljon syvyyttää. Etenkin Wren sai monipuolisuutta, vaikka hän jakoi päähenkilöyttä monen muun kanssa. Pidin paljon myös Oenonesta. Olin todella iloinen, että Pomeroy oli selvinnyt hengissä Lontoon räjähdyksestä ja vielä noussut romu-Lontoon pormestariksi. Hän oli sen ansainnut. Luulin edellisen kirjan perusteella, että marssija Fangin ja Kalapullan suhde kehittyisi toisenlaiseksi, mutta tämä vaihtoehto olikin kiinnostava kastaus siihen, miten Kalapulla kaipasi äitiä. Hester ja Tomkin sopivat erimielisyytensä lopuksi, vaikka eivät muuten onnellista loppua saakaan. Se, kuinka Shrike valvoi heidän ruumiitaan, oli aika hellyttävää, joskin ehkä hänen unitilaan asettumisensa ei olisi ehkä tarvinnut kestää ihan montaa sataa vuotta.

”He muistelivat närkästyneinä villejä juominkejaan, rikkauksilla mahtailua ja järjetöntä irstailuaan ja valittivat yhteen ääneen, että liian monta vuotta ehti kulua hukkaan ennen kuin he löysivät yhteisen yksinäisyyden paratiisissa. Hedelmättömän liiketoveruuden päättyessä he havaitsivat olevansa suunnattoman rakastuneita toisiinsa. Oli tapahtunut ihme, he rakastivat toisiaan pöydässä aivan yhtä kiihkeästi kuin ennen vuoteessa, ja heistä tuli niin onnellisia, että vielä ikäloppuinakin pelehtivät kuin jänikset ja tappelivat kuin koirat.” Kolumbian rakastetuimman ja omintakeisimman kertojan Gabriel Garcia Marquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyys on Macondon maagiseen kylään sijoittuva Buendiojen sukukronikka, jossa fantasian lomasta erottuvat maan verisen lähihistorian ääriviivat.

Tykkäsin tästä klassikosta kovasti. En mennyt edes sekaisin Aurelianoissa, vaikka heitä kymmenittäin olikin. Marquezin tapa jakaa tekstinsä on sellainen, että samannimiset hahmot erottaa suhteellisen vaivatta. Pidin siitä,  miten romaanissa oli kuvattu naisia. Hehän pyörittivät maailmaa, kun ukot olivat ihan saamattomia! Yllättäviä feministisiä piirteitä siis, vaikka tietysti pysyttiin hyvin perinteisten sukupuoliroolien puitteissa. Täytyy myös kehua Matti Rossin suomennosta, josta tihkui läpi, että se on erinomainen, vaikka en ole alkuperäiskielistä koskaan lukenutkaan. Macondo on kyllä paikkana todella kiehtova, kummitukset ja muut kummallisuudet sopeutuvat luonnollisesti osaksi tavallista elämää. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen!

-Roona-