Elokuvissa LXIV: Suon villi laulu

 Moikka!

Suon villi laulu perustuu Delia Owensin samannimiseen menestysromaaniin. Pääosia näyttelevät Daisy Edgar-Jones (Kya), Taylor John Smith (Tate), Harris Dickinson (Chase Andrews), David Strathairn (asianajaja Tom Milton), Michael Hyatt (Mabel), Sterling Macer Jr. (Jumpin´), Logan Macrae (Jodie Clark), Bill Kelly (seriffi Jackson), Jojo Regina (nuori Kya) ja Luke David Blumm (nuori Tate).

Elokuva oli yleisesti ottaen hyvin uskollinen kirjalle, jopa dialogia oli otettu aika paljon suoraan kirjasta (muistini mukaan siis, luin kirjan viime syksynä). Kyan vangitseminen oli sijoitettu aivan leffan alkuun, mikä hämmensi ainakin minua, mutta tämä tarinan kuljetuksellinen ratkaisu oli varmasti selkeämpi niille, jotka katsovat pelkän elokuvan. Kirjassa kulki koko ajan rinnakkain kaksi juonilinjaa, murhan selvittäminen ja Kyan elämä. Käsikirjoituksellisesti ihan järkevä tapa toteuttaa nuo ”takaumat” oli laittaa Kya kertomaan ne vankilassa asianajajalleen Miltonille, vaikka näin ei kirjassa varsinaisesti tapahtunutkaan.

Daisy Edgar-Jones näyttelee Kyaa sinänsä ihan pätevästi, mutta en pääse yli siitä, että näin amerikkalaiseen rooliin on jostain syystä haluttu roolittaa britti. Kya on väistämättä lähes koko leffan ajan liian sliipattu. Vaatteet ovat liian puhtaat, niitä on liikaa ainakin lapsuudessa (muistelisin, että kirjassa mainittiin useampaankin kertaan, kuinka Kya joutui vaatteensa pestyään odottamaan niiden kuivumista pelkät alustamineet päällä, kun muuta päällepantavaa ei yksinkertaisesti ollut). Myös hänen kotinsa oli turhan siisti. En nyt tarkoita, että oli pitänyt olla pölyä, hämähäkinverkkoja ja paskalänttejä lattialla, mutta yleinen kuluneisuus ja kauhtuneisuus olisi saanut näkyä enemmän.

Chase oli leffassa kävelevä varoitusmerkki. Suurin piirtein kaikki, mitä hän sanoi Kyalle oli sellaista, että ota nyt jalat alle ja helvetin äkkiä. Kirjassa Chase oli ehkä enemmän kasvatuksen ja sen aikaisten arvojen tulos, mutta leffassa tuli se tunne, että hän manipuloi Kya ihan tietoisesti. Epäilen, että hänen ja Taten välille oli haluttu luoda entistä vahvempi kontrasti. Tate taas on korostetusti tietoinen Kyan viattomuudesta eikä halua pilata mitään, mutta sellainen hän oli kyllä kirjassakin. Hänen ja Kyan romanssi nousee elokuvassa korostetumpaan rooliin.

Pari juttua leffasta oli jätetty kokonaan pois: naamioitumistutkintalinja ja Kyan runot. Tai kyllä naamioituminen mainitaan asianajajien loppupuheenvuoroissa, mutta mahtaakohan se aueta kirjaa lukemattomille. Siis poliisi uskoi, että Kya olisi käynyt naamioituneena yöbussilla Greevillestä tappamassa Chasen ja mennyt sitten saman tien takaisin saadakseen alibin. Tämä takia kirjassa yöbussikuskit puhutettiin. Kyan runoilu taas on kokonaan poissa ja se muuttaa hieman loppuratkaisua, jossa Taten ei tarvitse hävittää runoja (joista yhdessä Kya paljastaa olleensa syyllinen Chasen murhaan) polttamalla.

Pelkäsin kovasti, ettei kirjan kaunis luontokuvaus välittyisi valkokankaalle, mutta paljon siitä ohjaaja ja kuvaaja olivat onneksi onnistuneet välittämään. Suon villi laulu on ihan kelpo elokuva ja uskollinen kirja sovitus.

-Roona-

Hiljaisen pellon historia

 Heippa!

Kuinka kaunis onkaan syysaamu pellolla

Aseisiin maan pojat kirveiden, hakkujen ja kuokkien kanssa

Kun haituvainen usva on noussut hitusen maan pinnan yläpuolelle

Aseisiin minä korjuulta käsken!

Multa tuoksuu ensimmäisen hallan kosketukselta.

 

Pientareella katsovat laumana peurat

Marssikaa äidinmaan puolesta,

Kuuran kirjomaa ruskeaa kamaraa

hänen vuokseen, sällit, pysty päin!

Sorjajalkaiset metsän asukkaat bambisilmineen

 

Tuuli ylittää liekkuen vainion

Tulessa pian palaa tämä tanner

Ja iloitsen puuskan vikkelästä voimasta

Lyökää viirit saveen liehumaan!

Haikea vihellys kaikuu korvissani

 

Horisontissa siintävät jo punastuneet puut

Pauketta, hurjuutta, pelkoa

Ja hailakoitunut aurinko värjää ruskon vaaleanpunaiseksi

Veri virtasi vuoina vakoihin!

Hengitän raikasta sisääni

Näkivät he saman niin kauan sitten

Päivä on pitkä, vielä raskaampi yö

Ennen vain jälkeen, en arvata uskalla edes

Pyyhkiköön hurmeen Jumalan sade!

Maa muistaa tuon surun syksyisän aamun

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXII: Neljätoistanollakuus ja Valo jonka kadotimme

 Heippa!

”Tällaista tämä juuri nyt on. Edessäni tämä hetki ja ikuisuus ja selkäni takana ovi josta astelen sisään kotiini. Kunhan ensin olen harjannut lumet pois rappusilta. Kiirettä ei ole, sillä avaruudessa on turvallista ja hyvä olla. Kaikkialle on yhtä pitkä matka.” Neljätoistanollakuus tarjoaa näynomaisia välähdyksiä ihmisistä ja muusta olevaisesta ajassa ja ajattomuudessa. Antti Reini (s. 1964) on näyttelijä ja muusikko. Neljätoistanollakuus on hänen esikoisteoksensa. Monologin, proosarunon ja novellin muotoon taipuvat tekstit tarkastelevat kohteitaan yhtä aikaa mikroskoopin ja kaukoputken lävitse, usein unen ja mielikuvituksen selvänäköisellä kielellä. Filosofinen pohdinta ja kahvinkeitto, minän hajoaminen ja eheytyminen, arki ja absurdi rinnastuvat ja vaihtavat paikkaa. Kaikki on iloisesti sekaisin ja selvää - kuten elämä itse.

En erityisesti lämmennyt Reinin kaikille kokeiluille. Suosikkejani novelleista olivat ne perinteisimmät, erityisesti Herra Gonzales. Joissakin tarinoissa minusta tuntui, että yhden loistavan lauseen tai ajatuksen ympärille oli varta vasten kehitetty jonkinlainen pieni juonikyhäelmä. Se lause tai ajatus, kun erottui niin hyvin muun keskinkertaisuuden joukosta. Tämä on vain minun mielipiteeni enkä kritisoi Reinin kirjoitustaitoa; hän kirjoittaa pääosin minusta oikein hyvin. Tykkäsin myös novellista, jossa maailmaa oli katseltu varjon näkökulmasta. Kuinka se toivoi pääsevänsä viettämään eläkepäiviään, olikohan sudenkorennon siiven varjona. Ajatus oli jotenkin suloinen. Mutta oli jännä lukea pitkästä aikaa novelleja ja vielä näin lyhyitä.

Lucy ja Gabe, parikymppiset opiskelijat heittäytyvät kiihkeään syleilyyn syyskuun 11. päivän terrori-iskun synnyttämässä kaaoksessa New Yorkissa. He rakastuvat palavasti, mutta unelmat vievät parin erilleen. Kumpikaan ei pysty unohtamaan erityistä yhteyttä heidän välillään. Oliko heidät sittenkin tarkoitettu toisilleen? Kipinöivä parisuhde päättyy, kun Gabe päättää lähteä sotavalokuvaajaksi Irakiin ja Lucy taas keskittyä uraansa lastenohjelmien parissa Yhdysvalloissa. Lucyn ja Gaben polut risteävät jälleen vuosia myöhemmin – mutta onko silloin jo liian myöhäistä? Jill Santopolon romaani on ainutlaatuinen kertomus unelmista, intohimosta, kipeistä valinnoista sekä ensirakkauden voimasta. Unohtumaton rakkaustarina uppoaa suoraan lukijan sydämeen.

Minulle jäi tästä ristiriitaiset fiilikset. Pidin tarinasta, mutta koin kokonaisuuden liian sentimentaaliseksi. Epäilen, että olisin saanut ainakin Gabesta paremman kuvan, jos ulkopuolinen kertoja – tai hän itse – olisi päässyt kuvailemaan häntä. Nyt Gabe vaikutti välillä hyvinkin itsekeskeiseltä ja ikävältä ihmiseltä. Hän jotenkin odotti, että Lucy toimisi hänen pillinsä mukaan silloin, kun hän suvaitsi ilmaantua paikalle. Toisaalta ei Darrenkaan vaikuttanut aina ihan ihannemieheltä. Hän toimi aika suoraviivaisesti ja se tsekkauslista oli jotenkin luotaantyöntävä. Minuakin olisi ärsyttänyt vaatimukset jäädä kotiäidiksi. Ja jos niitä lapsia kerran ison liudan haluaa, niin kannattaisi varmaan osallistua hoitoon tasa-arvoisesti ja nousta tuudittelemaan sitä kipeää taaperoa.

-Roona-

Sänky on lämmin (Aina on liian kauan 15. luku)

 Moikka!

Aamulla Milla heräsi, kun Daniel ravisteli häntä. ”Sinä huusit”, mies selitti irrottaessaan otteensa. 

Unessa Milla ei muistanut huutaneensa, päinvastoin hän ei ollut saanut suustaan ääntäkään katsellessaan Danielin ruumista, jolle pulppuili iloisesti verta sydämeen pistetystä haavasta. ”Painajainen, se oli vain painajainen”, hän hoki itselleen kuin varmistellen. 

Daniel katsoi häntä yllättävän lempeästi. ”Rauhoitu. Mennään syömään aamiaista. Ja sinäkin juot teetä, se on lempeämpää hermoillesi kuin terva, jota nimität kahviksi.” 

Millaa ei huvittanut lähteä sängyn lämmöstä. Hän kääriytyi peittonsa ja nojautui hämmentyneeseen Danieliin. ”Mä kaipaan halausta.” 

Daniel kietaisi kätensä hänen ympärilleen. ”Mitä siinä unessa oikein oli?” mies kysyi hänen tukaltaan.

”Jos mä kerron sulle, sä olet se, joka tarttee halausta”, Milla puuskahti päästäen pidättelemänsä ilman ulos. Olisi ehkä parempi pudottaa pommi tässä, kun oltiin ainakin näennäisesti suojassa pahalta maailmalta. Milla suoristautui, mutta hänen ihmeekseen Daniel ei päästänyt irti. ”Englannist tuli vastaus eilen illal, ku sä olit jo uinumassa. William nelonen on siinä uskossa, et sä olet tehnyt itsemurhan.” 

Danielin kynnet työntyivät kipeästi Millan kylkeen, kun mies jännittyi. ”Mutta eihän se ole totta.” Miehen ääni oli tekopirteän rauhallinen. 

Milla aisti taustalla tunteiden sekamelskaisen pyörremyrskyn. ”Ei oo, mut sun sukus luulee niin. Sehän selittää myös kummallisen kuolinilmotuksen. Sut haluttiin muistaa onnellisena ja sievänä lapsena.”

Danielin aivot tekivät töitä niin lujaa, että hänen päästään nousi lähes savua. ”Minä... minä olen ihan varma, että puukottaja tuli takaapäin. Ei... ei kai kukaan voi... siis eihän itseään voi tappaa selästä”, hän takelteli. 

Milla puristi Danielin vapaan käden omaansa. ”Mä uskon sua kyl, jos sil on mitään merkitystä. Ehkä se lavastettiin itsarin näköseksi, vaik se tuntuu kyl mahdottomalta, ku juhlis on kuitenki paljon silminnäkijöit.”

Daniel loi häneen surkean silmäyksen. ”Minä olin vetäytynyt hetkeksi yksin yhteen pikkuhuoneeseen, kun... kun se tapahtui.” 

Ahaa, Millan looginen mieli totesi tyynesti pään sisällä. Miks helvetissä typerys ei oo kertonu tota aiemmin, huusivat tunteet aivojen toisessa laidassa. Hän onnistui olemaan rusentamatta Danielin sormia.

”Okei, sithän se on helpompi uskotella, et tapahtu jotain muuta kuin itse asiassa tapahtu”, Milla tavutti hitaasti. 

”Minä en taida olla erityisen hyvä asioiden oikeanlaisessa kertomisessa. Pidit muuten lupauksesi”, Daniel urahti syyllisesti. 

”Öh, minkä lupauksen?” Millan kiihtymys oli jo laskenut normaalille tasolle. 

”Et suuttunut.” 

Millaa alkoi naurattaa. ”Nemohan kehu mun itsehillintää. Tosin sekin saattas muuttaa asennettaan, jos ois nähny miten lähellä mä olin huutaa sulle äsken.” 

Daniel veti Millaa tiiviimmin itseään vasten. Millasta tuntui yhtäkkiä, että hänen vatsaansa oli muuttanut asumaan hyvin tyytyväinen kerällä kehräävä kissa. He olivat hetken aikaa niin hiljaa, että Milla kuuli miehen sydämen lyönnit selvästi paidan läpi.

 ”Tämä on aika mukavaa”, Daniel henkäisi lopulta ja Millan piti herkistää korviaan, jotta sai sanoista selvää. 

”Alat sä siis lämmetä naimisiin menolle? Sit voitais halailla ihan luvan kanssa”, hän hymähti jonnekin miehen rinnan uumeniin. 

Hänestä tuntui, että Danielkin virnisti, vaikkei hän voinut sitä nähdä. ”Kyllä. Mutta palataanko vielä siihen mitä minun veljeni pojanpoika sanoi minusta.” 

Milla vetäytyi peittoineen, mutta heidän välilleen jäi miellyttävän lämmin väreily. ”Niin, selittäskö se miks Nemonkin on ollu vaikee saada tietoja susta”, hän heitti mieleensä juuri putkahtaneen ajatuksen. 

Daniel työnsi itseään taaksepäin Millan sängyllä. ”Hyvä huomio. Itsemurhan tehneiden tiedot ovat varmaan eri paikassa, sillä hehän joutuvat helvettiin.”

Milla irvisti hieman Danielin tiukkarajaiselle vanhakantaisuudelle, mutta päätti antaa asian muuten mennä ohi. ”Mut Nemo ja Scriptor ja koko sakki siel tietää, et sut on murhattu. Ei ne tutki meidän ihmisten – siis kuolevaisten arkistoja, joissa sun tapaus saattaaki olla väärässä paikassa!” 

Daniel katsahti häntä kipakasti. ”Mitä sinä sitten tarkoitit? Ensin sanot yhtä ja sitten toista.” He olivat taas palanneet vanhaan toistensa kurmotukseen. Äskeinen läheisyys oli kuin pois pyyhkäisty. 

Milla huokasi. ”Jos ne pahikset, joist Nemo puhu piilottelee infoo. Sehän kuulosti hirveen huolestuneelta asian suhteen.” 

”Mutta eihän Jumalalle voi valehdella”, Daniel ilmoitti viattomasti kuin pieni lapsi. 

Milla puri hammasta, ettei olisi kironnut. ”Me ollaan tekemisis väliportaan kans! Ne voi valehdella minkä kerkiää. Tai mistä mä tiedän, mut tää ei liity mitenkään siihen voiko Jumalalle valehdella vai ei.”

Milla oli käynyt muutaman ylimääräisen kurssin filosofiaa lukiossa ja kiinnittänyt uskonnon tunneillakin opettajan selostukseen keskimääräistä oppilasta paremmin huomiota, mutta suoraan sanottuna hän ei ollut koskaan arvellut tarvitsevansa niitä tietoja todella. Jumala ei ollut hyvä argumentti filosofisissa keskusteluissa paitsi ehkä jollain Tuomas Akvinolaisella. 

Daniel näytti närkästyneeltä. ”Ei siellä näkynyt mitään pikkupiruja, saatikka langenneita enkeleitä.” 

Miksi miehen oli niin vaikea ymmärtää, Milla tuskaili mielessään. ”Dani, sä olit tekemisissä ihmisten – tai oikeastaan mun käsittääkseni vain yhden ihmisen, Scriptorin – tai ihmisten kaltaisten olentojen kaa. Nemokin oli musta ihan inhimillinen siitä hölmöstä kaavustaan huolimatta.”

Daniel risti käsivartensa suppuun, mutta hänen ilmeensä lientyi hieman. ”Oletetaan, että olet oikeassa. Ihmisten on kyllä mahdollista olla myös pahoja, mutta eihän jo kuolleitten pitäisi päästä vaikuttumaan tämänpuoleisiin asioihin. Sinun teoriasi mukaan kaikki välitilassa olevat ovat kuolemansa jälkeen juuttuneet sinne.” 

”En mä sellasta ole väittäny. Kukaan ei tiiä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja ketä tai mitä siel on. Siin oot kuitenki oikees, et rajan toiselle puolelle siirtyneitten normi-ihmisten ei pitäis mustakaan pystyy vaikuttaan meidän elämään tääl”, Milla vastasi mietteliäästi leukaansa painellen. Tämä alkoi mennä jo hieman liian ontologiseksi. Oli aika palauttaa keskustelu käsillä oleviin asioihin eli Danieliin. ”Joka tapauksessa joku on pistämäs kapuloita rattaisiin. Oli jo silloin 1900-luvun alus ja on nytki.”

Daniel rentoutti jännittyneet hartiansa ja kipusi hieman vaivalloisesti seisomaan. ”Niin kaiketi. Olen vain jotenkin poissa tolaltani. Kirpaisee aina, kun ajattelen, että perhe on laskiessaan minut viimeiseen lepoon kuvitellut, että tein jotain itselleni. Minnehän minut on ylipäänsä haudattu? Toimituksenkin suoritti varmaan joku isän pappistuttava. Meidän kirkkoherramme ei olisi koskaan suostunut eikä antanut kappalaistensakaan toimittaa mitään sellaisen synnintekijän puolesta.” 

Milla karisti peittonsa harteiltaan ja venytteli käsiään makeasti. ”Ei tullu kysyttyä William neloselta. Mut mä uskon, et ne teki sulle haudan puutarhaan, johonki kauniiseen paikkaan.” 

Daniel, joka oli kävellyt edes takaisin, pysähtyi. Hän ojensi kätensä ja auttoi Millan jaloilleen. ”Kiitos. Se on lohduttava ajatus”, hän ynähti silittäen Millan sormia. 

Millan olisi saman tien tehnyt mieli vetää mies kanssaan takaisin vuoteelle ihan vain kyhnäilemään. Kaikesta esittämisestä huolimatta hän ilmeisesti kärsi järkyttävästä halipulasta. Rajota nyt vähän, hän sätti itseään. ”Mennään syömään ennen ku saadaan mahahaava syvällisten ajattelusta ennen aamupalaa”, hän totesi sen sijaan ja veti Danielin perässään vielä viileään keittiöön.

-Roona-