Moikka!
Suon
villi laulu perustuu Delia Owensin samannimiseen menestysromaaniin. Pääosia näyttelevät Daisy Edgar-Jones (Kya), Taylor
John Smith (Tate), Harris Dickinson (Chase Andrews), David Strathairn
(asianajaja Tom Milton), Michael Hyatt (Mabel), Sterling Macer Jr. (Jumpin´),
Logan Macrae (Jodie Clark), Bill Kelly (seriffi Jackson), Jojo Regina (nuori
Kya) ja Luke David Blumm (nuori Tate).
Elokuva
oli yleisesti ottaen hyvin uskollinen kirjalle, jopa dialogia oli otettu aika
paljon suoraan kirjasta (muistini mukaan siis, luin kirjan viime syksynä). Kyan
vangitseminen oli sijoitettu aivan leffan alkuun, mikä hämmensi ainakin minua,
mutta tämä tarinan kuljetuksellinen ratkaisu oli varmasti selkeämpi niille,
jotka katsovat pelkän elokuvan. Kirjassa kulki koko ajan rinnakkain kaksi
juonilinjaa, murhan selvittäminen ja Kyan elämä. Käsikirjoituksellisesti ihan
järkevä tapa toteuttaa nuo ”takaumat” oli laittaa Kya kertomaan ne vankilassa
asianajajalleen Miltonille, vaikka näin ei kirjassa varsinaisesti
tapahtunutkaan.
Daisy
Edgar-Jones näyttelee Kyaa sinänsä ihan pätevästi, mutta en pääse yli siitä,
että näin amerikkalaiseen rooliin on jostain syystä haluttu roolittaa britti. Kya
on väistämättä lähes koko leffan ajan liian sliipattu. Vaatteet ovat liian
puhtaat, niitä on liikaa ainakin lapsuudessa (muistelisin, että kirjassa
mainittiin useampaankin kertaan, kuinka Kya joutui vaatteensa pestyään
odottamaan niiden kuivumista pelkät alustamineet päällä, kun muuta
päällepantavaa ei yksinkertaisesti ollut). Myös hänen kotinsa oli turhan
siisti. En nyt tarkoita, että oli pitänyt olla pölyä, hämähäkinverkkoja ja
paskalänttejä lattialla, mutta yleinen kuluneisuus ja kauhtuneisuus olisi
saanut näkyä enemmän.
Chase
oli leffassa kävelevä varoitusmerkki. Suurin piirtein kaikki, mitä hän sanoi
Kyalle oli sellaista, että ota nyt jalat alle ja helvetin äkkiä. Kirjassa Chase
oli ehkä enemmän kasvatuksen ja sen aikaisten arvojen tulos, mutta leffassa
tuli se tunne, että hän manipuloi Kya ihan tietoisesti. Epäilen, että hänen ja
Taten välille oli haluttu luoda entistä vahvempi kontrasti. Tate taas on
korostetusti tietoinen Kyan viattomuudesta eikä halua pilata mitään, mutta
sellainen hän oli kyllä kirjassakin. Hänen ja Kyan romanssi nousee elokuvassa
korostetumpaan rooliin.
Pari
juttua leffasta oli jätetty kokonaan pois: naamioitumistutkintalinja ja Kyan
runot. Tai kyllä naamioituminen mainitaan asianajajien loppupuheenvuoroissa,
mutta mahtaakohan se aueta kirjaa lukemattomille. Siis poliisi uskoi, että Kya
olisi käynyt naamioituneena yöbussilla Greevillestä tappamassa Chasen ja mennyt
sitten saman tien takaisin saadakseen alibin. Tämä takia kirjassa yöbussikuskit
puhutettiin. Kyan runoilu taas on kokonaan poissa ja se muuttaa hieman
loppuratkaisua, jossa Taten ei tarvitse hävittää runoja (joista yhdessä Kya
paljastaa olleensa syyllinen Chasen murhaan) polttamalla.
Pelkäsin
kovasti, ettei kirjan kaunis luontokuvaus välittyisi valkokankaalle, mutta
paljon siitä ohjaaja ja kuvaaja olivat onneksi onnistuneet välittämään. Suon
villi laulu on ihan kelpo elokuva ja uskollinen kirja sovitus.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti