Toivelista aikuisen

 Moikka!

Tämä runo on käännös David Fosterin joululaulusta Grown-up Christmas List. Voit kuunnella Pentatonixin version tästä linkistä Grown-up Christmas List (linkki vie Youtubeen).

Rakas joulupukki

mut vielä muistatko

kun istuin polvellas

silloin pienenä

ja kaikki toiveeni sulle paljastin

 

Nyt oon jo aikuinen

silti apuas yhä tarvitsen

En oo enää lapsonen

mut unelmilla silti siivet on

 

Siks salaisuuden sulle kuiskaan

toivelistan aikuisen

itsellein en pyydä

muille sitäkin enemmän

 

Voi, kunpa sodat loppuis

ja aika haavat parantais

sais lapsi kasvaa kotonaan

kanssa ystäväin

ja aina oikeus voittais

ja rakkaus kukoistais

Tää on toivelistani aikuisen

 

Kuinka lapsena uskoinkaan

et tärkeintä ois

kuusen alus lahjat

pian saada papereista pois

Nyt tiedän paremmin

ei korvaa lelut, pelit

lämpöö aikuisen

Voi, kunpa sodat loppuis

ja aika haavat parantais

sais lapsi kasvaa kotonaan

kanssa ystäväin

ja aina oikeus voittais

ja rakkaus kukoistais

Tää on toivelistani aikuisen

 

Jos lapsen usko, herkkyys hetkeks palautuis

näkisinkö totuuden

ja täyttyiskö toiveeni aikuisen

-Roona-

Elokuvissa LXVII: Black Panther: Wakanda Forever

 Heippa!

Uusimman Marvel-elokuvan on ensimmäisen Black Pantherin tapaan ohjannut Ryan Coogler. Pääosissa ovat Letitia Wright (Shuri), Lupita Nyong ´o (Nakia), Danai Gurira (Okoye), Winston Duke (M´Baku), Angela Bassett (kuningatar Ramonda), Tenoch Huerta (Namor), Martin Freeman (Everett Ross) ja Dominique Thorne (RiRi Williams).

Leffa alkaa hautajaisilla. T`Challa on kuollut. Oli eleenä ihan kaunista antaa T`Challalle samanlainen loppu kuin Chadwick Bosemanille: mennä hiljaa kärsittyyn sairauteen. Se ei vain minusta sopinut Wakandan maailmaan, jossa lähes kaikki voidaan parantaa (epäilemättä heillä olisi ollut sanansa sanottavana Bosemanin syövällekin). Pidin muuten hautajaiskohtauksesta tosi paljon. Siinä oli jälleen runsaasti afrikkalaisperinnettä, jota tuotiin esille jo ensimmäisessä Pantterissa. Leffassa ei selitetty miksi Wakandassa ei vielä vuodenkaan päästä ollut valittu uutta hallitsijaa (Ramonda oli vain väliaikainen hallitsija, niin paljon kuin häntä kuningattareksi kutsuttiinkin). Black Pantherin soihtua ei tietenkään oltu voitu antaa eteenpäin, mutta eivät kai wakandalaiset ikuisuutta olleet ajatelleet odottaa, kun kuitenkin oli selvää, että he olivat toistaiseksi ilman sydänyrttiä. Tulin siis vaan miettineeksi, että vaikuttiko asiaan, että kuninkuus voi periytyä vain pojalle, paitsi jos sydänyrtti antaa voimat tytölle, jolloin hänestä voi tulla hallitsija myös.

Namorin valtakunta oli kivasti toteutettu. Tunnelma oli tällaiselle maakravulle ajoittain jopa ahdistava pimeyksineen ja paineen tunteineen. Oivaa elokuvallistamista siis. Namorin nimen kohdalla tunsin myötähäpeää, vaikka uskonkin, että selitys nimelle oli otettu ihan alkuperäisistä sarjakuvista. Nimessä itsessään siis ei ole mitään vika, se selitys vaan oli tasoa kreikkalaiset kutsuivat muita kansoja barbaareiksi, koska heidän mielestään niiden kielet kuulostivat bar, bar, bar -äänteiltä. Mayamytologiasta tulevasta nimestä Kukulkan luonnollisesti pidin. Tykkäsin, ettei hänen ja Shurin välille oltu yritetty muodostaa romanssia vaan Shuri löysi hänestä kaikupohjaa omille ajatuksilleen. Toisissa oloissa heistä olisi voinut tulla hyvät ystävyyden silaamat liittolaiset.

Rossilla ei ollut elokuvassa oikein mitään virkaa. Ei häntä tarvittu edes FBI:n asiantuntijaksi. RiRillä taas epäilemättä on paikkansa universumin tulevissa leffoissa, mutta Wakanda Foreverissä hänkin lähinnä roikkui mukana. Angela Bassett tekee upean roolin kuningattarena, joka on menettänyt perheensä Shuria lukuun ottamatta. Afroamerikkalainen cast ottaa muutenkin ilon irti saadessaan näytellä afrikkalaisia hahmoja. Samoin näyttää olevan latinoperäisten hahmojen kohdalla. M`Baku oli jotenkin kauhean sympaattinen tässä, etenkin kuinka hän yritti olla isoveli Shurille ottamatta kuitenkaan millään tavalla T`Challan paikkaa.

Black Panther oli minulle henkilökohtaisesti tosi puhutteleva kokemus ja siihen Wakanda Forever ei todellakaan yllä. Toisaalta pidin siitä, että MCU:ssa palattiin jälleen vakavammalle linjalle Thor: Love and Thunderin jälkeen, jossa lähes kaikki oli vitsiä. Kokonaisuudessaan Forever on kuitenkin suositeltavaa katsottavaa universumista kiinnostuneille.

 

-Roona-

Laskeutunut jouluyön hiljaisuus

 Moikka!

Laskeutunut jouluyön hiljaisuus

kirjoitan ja rukoilen yhtä aikaa

Katseeni karkaa peitonaluskaariin

hän tuli nukkumaan vaatimattomaan vuoteeseeni.

 

Ikkunasta eivät loista tähtikuviot

ei edes se yksi, jota voisi seurata

Hahmo vällyissä tuhahtaa ja kääntää kylkeä

tuoksuen viinille, villalle ja viattomuudelle.

 

”Tänään on teille Daavidin kaupungissa…”

aiemmin illalla olen lukenut tasaiseen ääneen

Paperi edessäni makaa pari viivaa viisaampana

sanat ovat haihtuneet taivaaseen.

 

Voi, missä olet tähtivalo?

Kuvittelen itseni makaamaan viettävälle niitylle

hänen kanssaan tietysti

Aina ja ikuisesti hänen kanssaan.

 

Juhlissa me kallistelimme maljoja

hän nauroi ja lauloi ”Come all ya faithfull”

Nyt pitäisi minun antaa lahjani

ja mennä hänen viereensä.

 

Hiljaisuus pidättelee ja puristaa,

muista lupauksesi.

Heikko aromi kantautuu oven takaa,

lihan rasva ei kaikki vielä kadonnut vatsoihin.

 

Olkapää kohoaa, katse kiinnittyy.

Riisu ja tule!

Kapuan vaatteet päällä

kuin pahainen koulupoika.

 

Lämmön tulvahdus, ihmisen kaipuu,

hartaana katson, kun hän nukahtaa uudelleen.

Antakoon Valtias anteeksi,

rukoilen lisää huomenna.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXV: Surulla on sulkapeite ja Ainoa

 Heippa ja hyvää itsenäisyyspäivää!

”Tai kauniimmin sanottuna: usko. Ulvoen huudettu anteeksi, josta soi kyllä, josta kiitos ja josta eteenpäin.” Lontoolaiskodissa surevat kaksi pientä poikaa ja isä. Äiti on kuollut, pojat ovat hämmennyksissään, eikä isällä ole voimia auttaa. Sitten saapuu vierailija. Ovelle lehahtaa suru variksen muodossa ja aikoo jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tarvitaan. Variksesta tulee perheen terapeutti ja apulainen. Toisinaan se on epäkohtelias ja tunkee nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu. Mutta lintu osaa myös lohduttaa. Max Porterin pienoisromaani on täynnä kirjallista hohtoa, ja siinä siirrytään nopeilla siiveniskuilla huimapäisestä huumorista totisiin tunteisiin – ja takaisin. Kirjan sydämessä ovat ne kaikkein suurimmat: suru ja rakkaus. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska.

Olipa jotenkin outo ja kuitenkin aika osuva kirja. Porter on onnistunut kuvaamaan hyvin, miten absurdia suru on. Lohduttava ja parantava varis puhuu useimmiten sekavia. Pidin myös siitä, että Suru oli tavallaan vallannut variksen kehon ja siksi lintuna välillä ajatteli hyvin lintumaisia asioita. Näin ainakin itse tulkitsin. Olivatkohan pojat kumpikin alle kouluikäisiä (siis suomalaisella ei brittiläisellä mittapuulla!)? Ei kun taidettiinhan jossain vaiheessa todeta, että he olivat äidin kuollessa koulussa! Mutta heidän ikänsä jäi kyllä epämääräiseksi isän romantisoidessa sitä valtavasti puhuessaan pienistä lasten vartaloista ynnä muusta. Lisäksi poikien osioissa taisi välillä olla äänessä vanhempi ja välillä nuorempi veli. Isäkin taisi onneksi ennen pitkää selvitä surusta ja loppu olikin jo toiveikkaampi.

Laiton toisen käteni hänen käteensä ja painoin poskeni hänen rintaansa vasten. Hän laski leukansa pääni päälle, ja me pyörimme sateenropinan tahtiin. Sinä hetkenä tunsin, että kaikki kääntyisi parhain päin. Ja jos saisimme tämän toimimaan, löytäisimme jotenkin aina tien takaisin toistemme luo. Kun America kutsuttiin mukaan Valintaan, hän ei koskaan kuvitellut pääsevänsä lähelle kruunua – prinssi Maxonin sydäntä. Kilpailun lähestyessä loppuaan ja palatsin muurien ulkopuolelta tulevien uhkien käydessä yhä säälimättömämmiksi, America kuitenkin käsittää, miten paljon hänellä on hävittävänään – ja miten kovasti hänen on taisteltava haluamansa tulevaisuuden puolesta. Ainoa on Kiera Cassin kirjoittaman Valinta-sarjan kolmas osa.

Tähän menneistä lukeneistani, pidin tästä osasta eniten. Kiva, että Aspen sai omaakin toimijuutta; rivien välistä tuli esille, että hän piti työstään palatsissa eikä loppujen lopuksi ollut jäänyt kituuttamaan sinne vain American takia. Hienoa, että politiikka ja palatsin ulkopuoliset tapahtumat olivat juonessa esillä aiempaa enemmän. Tosin ne kirjaimellisesti tunkeutuivat sisään palatsiin, mutta silti. Tykkäsin erilaisista kapinallisista, se kuvasti hyvin poliittisen tilanteen monimutkaisuutta. Pidin myös siitä kommentaarista, jonka perheensä (ja alueensa) kunnian takia Eliitissä mukana olevan tytön osa, tarinaan toi. Siihen oli sovellettu tiettyjä itäisen Aasian arvomaailman piirteitä, joskin ekstriimissä muodossa. Mutta mainio lopetus American tarinalle, seuraavissa osissa seurataankin hänen ja Maxonin lapsia.

-Roona-

Mies ja sillä vaativa työ (Aina on liian kauan 20. luku)

 Moikka!

Illalla Milla kutsui Danielin viereensä. ”Mutta emmehän me ole oikeasti… ymh… no, pari”, tämä yritti. 

Milla huoahti ja hämmästyi itsekin äänen raskautta. ”Päätät tietty ite, mut mä haluisin kyl nukkuu aviomieheni kans samas sängys tän ekan yön. Sitä paitsi, kai sä muistat, mitä Nemo puhui niistä rakkauden teoista? Meinaan vaa, et sulle voi olla hyötyy, et ollaan koisattu samassa pedissä.” 

Daniel nojasi hänen makuuhuoneensa ovenkarmiin. Mies näytti olevan kahden vaiheilla. ”Loogista, mutta… en minä halua maata kanssasi.” 

Milla heitti häntä tyynyllä. Se osui suoraan Danielin paidassa olevan Nalle Puh -paran nenään. ”Kuka puhu mitään sellasesta meiningistä? Kai sä tiedät mikä ero on nukkumisella ja nussimisella?” 

Danielin huolekas ilme muuttui hämmentyneeksi. 

Millalta karkasi karkea tirskahdus ja laski pään käsiinsä. ”Sori, mä jäin oottaa, et vedät puujalan tohon perään.”

Daniel tuli istumaan hänen viereensä sängylle. ”Ai, että ne sanat kuulostavat samalle? Ei se nyt niin hauskaa ole. Ja minäkin kyllä haluan tulla sinun viereesi nukkumaan.” 

Milla kohotti katseensa mieheen. ”Kiva kuulla. Sovitaan sit, et tehään niin. Käydään nyt sammuttelee valot ja sit sä kierrät tonne toiselle puolelle.” 

He asettuivat peiton alle ja hetken kuluttua Daniel alkoi hengitellä rauhallisesti. ”Joko sä sammuit? Olis nimittäin kohteliasta toivottaa hyvää yötä.” 

Milla ehti tuskin lopettaa, kun Daniel tarttui hänen sormiinsa, vei huulilleen ja suukotteli. ”Hyvät yöt, vaimo.” 

Millan maha kipristyi suloiselle solmulle, joka toivon mukaan kestäisi aamuun asti.

Milla huomasi lapun corsansa tuulilasissa hipsiessään tarkastamaan postilaatikkoa aamulla. Hän kiskaisi sen mukaansa lukematta, sillä aamu oli kirpakka pelkässä pyjamassa ja kuka häntä nyt omalla pihalla olisi sakottanut. Keittiössä Daniel oli jo asetellut kupit valmiiksi pöytään ja etsiskeli nyt selvästi jääkaapista tutunnäköisiä tuotteita. Milla viskasi lapun pöydälle lehden mukana. He olivat toivottaneet huomenet jo sängyssä kuten tuoreelle avioparille hyvin sopi. 

Milla napsautti ensin kahvinkeittimen, sitten vedenkeittimen päälle. ”Mähän oon kouluttanu sut vimosen päälle, kun löydät ite ruokas.” 

Daniel virnisti nuivasti. ”Oikeastaan on aikaa mukavaa, kun tietää mistä juustoa voi hakea silloin, kun itse haluaa. Vaikka se juusto ei olekaan kovin hyvää.” Hän kiersi istumaan omalle paikalleen.

Milla tuhahti, vaikka oli Daniel tainnut aiemminkin mainita, ettei perusedam maistunut oikein miltään. Mies avasi taitetun lapun lehden päältä ja alkoi lukea sitä. 

”Valittaaks joku naapuri vai asukasyhdistys?” Milla kysäisi istahtaessaan vastapäätä. 

”Ei.” Daniel ääni oli muuttunut kirskuvaksi. ”Salem vain ilmoittaa, että minun kannattaisi kalppia Scriptorin luo.” 

Milla nappasi lehdykän salamana. 

Siihen oli sotkuisesti tuhrattu: 

Tehtävä suoritettu. Kiltti poika palaa nyt Scriptorin tykö. 

”Onpa Salemilla tuskanen käsiala”, Milla sihahti. 

Daniel nyökkäsi ilkeä virne naamallaan. He joivat kahvia ja teetä ja tuijottivat töhrykirjaimia. Ovikello soi. 

”Perkule, jos se on Salem, niin sanon kyl sille, et tehtävä on viel pahasti kesken, kun en mä ees saanu viime yönä. Ja mun kotiin ei astuta jalallakaan, painukoon mun puolest vaik vittuun”, Milla kirosi lähtiessään avaamaan.

Tulija oli Nemo, joka näytti olevan kofeiinipiikin tarpeessa. Hän laahusti Millan ohi suoraan keittiöön ja lysähti yhdelle tuoleista. ”Onko joku harjoitellut sulkakynän käyttöä?” hän kysyi nuutuneesti. 

”Ei. Me saimme viestin Salemilta”, Daniel sanoi vilkaisten itsekin taas lappuun. 

Nemo huokasi raskaasti ja Milla kolautti hänen eteensä valtavan kupin mustaa kahvia. Mies joi sen kakistelematta yhdeltä istumalta. ”Vau, saatat saada kohtuulliset pärinät”, Milla totesi hämmästyneenä. 

Nemo mulkaisi häntä. ”Minä kestän nautintoaineita paremmin kuin ihmiset neiti Vesenterä.” 

”Se on rouva Weather, jos saan pyytää.” Daniel oli vetänyt nenänsä nyrppyyn ja näytti aivan takakireältä pikkuvirkamieheltä, joka ei yksinkertaisesti sietänyt, että joku erehtyi kutsumaan hänen vaimoaan tyttönimeltä. 

Milla hihitti ja Nemo ilme kirkastui. ”Oo, erinomaista! Ja avio-onni kukoistaa huomaan. Tuo sutaisu on tosin jonkun Salemin kätyrin kirjoittama. Olen varjostanut häntä viime päivät eikä hän ole käynyt lähelläkään täällä.”

Milla repäisi paperin kahtia. ”Sittenpä me laitetaan se sytykkeeks. Meillä on muuten sulle yks homma.” 

Nemo katsoi häntä alta kulmain. ”Ai, minuako aletaan ihan käskyttää? Nopeastipa nousi uusi siviilisääty päähän.” 

Daniel sai kurkkunsa selvittelyn kuulostamaan yllättävän uhkaavalta. ”Sinulle ei kai ole vaikeaa hankkia vieraslistaa niihin juhliin, joissa minä kuolin?” 

Nemo kohautti harteitaan ja nojasi laiskasti tuolinsa selkään. ”Panen yhden omistani hankkimaan sen. Fiksu keksintö. Se voi auttaa teitä eteenpäin.” 

Milla viisti kynsillään pöydänkantta. ”Oliks toi joku vihje? Melko kryptinen.” 

Daniel pyhähti rumasti tyhjään teemukiinsa. ”Hän yrittää vain peitellä, ettei itse ole älynnyt hakea sitä.” 

Nemo vaipui taas surumieliseksi. ”Herra Willougby on oikeassa siinä mielessä, että en tosiaan ole tullut ajatelleeksi listaa. Mutta sen noutaminen ei olisi onnistunut ilman teidän suoraa pyyntöänne.”

”Häh?” Millalta pääsi. 

”Voin sääntöjen mukaan toimittaa teille aineistoa, josta on suuri todennäköisyys löytyä keskeistä evidenssiä vain, jos pyydätte sitä suoraan, rouva Weather”, Nemo selitti huokaisten. 

Tieto ei selvästi parantanut Danielin aamua. Millakaan ei pitänyt siitä, että heidän tietoonsa tuotiin ´uusia´ sääntöjä jutun tässä vaiheessa. Nemon apu saattoi siis olla hyvin rajallista lukuun ottamatta ehkä sitä, että tämä pitäisi Salemin poissa säikyttelemästä heitä pimeillä teillä – tai kotoisilla lenkkipoluilla. 

”Älkää nyt näyttäkö noin pahoilta. Tulin itseasiassa kertomaan teille, että tässä on Salemin kannalta jotain henkilökohtaista.” Nemo hymyili kitkerästi. 

”Oh, oletpa löytänyt varsinaisen skuupin! Tämä on henkilökohtaista meille kaikille”, Daniel ärähti. Milla arveli, että miehen teki mieli heittää Nemoa kupillaan.

”Ei ole. Toki suhtaudun kilpailuun vakavasti, mutta ei tämä minun mieltäni ravista suuntaan eikä toiseen. Te, herra Willougby, olette vain pelinappuloita ja niin sen kuuluu ollakin.” 

Millaa alkoi kovasti kiehtoa ajatus siitä, mitä Nemo tekisi, jos pelinappula purisi häntä. ”Kiva tietää, et meist välitetään. Jospa ny lähtisit sen listan perää, kipi kipi.” 

Nemo nousi hitaasti. ”Se hoidetaan kyllä. Ja minä otan selvää, miksi tämä on Salemille niin tärkeää. Teidän tehtävänne on sitten vain esittää oikeat pyynnöt.” Hänen selkänsä rutisi hänen venytellessään makeasti. Hän soi Millalle ja Danielille isällisen katseen, johon nämä vastasivat yliolkaisesti ja lähti.

”Paskiainen”, Daniel kirosi, kun he olivat taas kahdestaan. 

Milla siirtyi istumaan hänen viereensä ja asetti kätensä olalle. ”Nyt ainakin tiietään, et ollaan omillamme. Mut me hoidetaan tää kotiin. Sitä paitsi Nemoa on hauska käskyttää, et meil saattaa tulla ihan mukavaa.” 

Daniel tarttui hänen sormiinsa. ”Sopiiko sinulle pieni suukottelu ystävien kesken? Olisi saatava jotain miellyttävämpää ajateltavaa.” 

Millan sydämessä värähti. Hän arvosti Danielin suoruutta ja sitä, että tämä halusi joka kerta varmistaa, ettei hän luullut liikoja. Toisaalta… ”Ei kai sua haittaa, et mä oon vähän ihastunu suhun? Tajuun siis tän kaverijutun, mut voit kieltäytyy, jos sua häiritsee.” 

Daniel hipoi hänen poskeaan. ”Ei. Itse asiassa se on aika imartelevaa. Kunhan vaan ollaan samalla sivulla.” 

”Ollaan”, Milla varmisti ja samassa Danielin huulet olivat jo kiinni hänen omissaan.

-Roona-

Elokuvissa LXVI: Kolmentuhannen vuoden kaipuu

 Heippa!

George Millerin elokuva Kolmentuhannen vuoden kaipuu kertoo Alitheasta, tutkijasta, joka on elämäänsä varsin tyytyväinen. Hän matkustaa Istanbuliin narratologian konferenssiin. Suuresta basaarista hän löytää kauniin lasipullon, jonka päättää ostaa tuliaiseksi. Pulloa hotellihuoneessaan pestessään hän tulee kuitenkin vapauttaneeksi sen sillä olleen jinnin, hengen. Henki lupaa Alithealle kolme toivetta. Nainen kuitenkin epäröi, tunteehan hän hyvin tarinat viekkaista hengistä, jotka pelaavat toiveilla omaan pussiinsa ja toisaalta myös ne, joissa toiveet johdattavat toivojan muuten vain tuhoon. Jinni kuitenkin pyrkii vakuuttamaan Alithean rehellisyydestään ja kertoo tälle kolmituhatvuotisen elämänsä tarinan.  Alitheaa näyttelee Tilda Swinton ja jinniä Idris Elba.

Tämä oli hyvin charmantti elokuva. En tunne novellia, johon tarina perustuu, mutta odotin, että jinni olisi seikkaillut eri puolilla maailmaa, mikä on genressä ja hahmotyypissä aika tavallista. Mutta keskiössä olikin Istanbul ja alkuun Saaba kuuluisine kuningattarineen. Tämä on loogista, sillä käsittääkseni itämaisen mytologian jinnit ovat melko paikkauskollisia. Tietysti meidän jinnimme oli pakkokin, koska pullo, johon hänet oli sidottu, oli vuosia ja vuosia Topkapin palatsissa. Ottomaaniajan suuret sulttaanit tuli käytyä hyvin läpi ja he vastasivat melko lailla todellisia historiallisia esikuviaan. Murad IV oli viininmenevä ja sotimisesta pitävä mies, joka kuoli maksakirroosiin. Hänen veljensä Ibrahim I oli todellakin elänyt kotiarestissa ennen sulttaaniksi tuloaan, mutta ei kaiketi omistanut samanlaista pakkomiellettä kuin leffassa.

Kun Gultemin ja Althean eleiden samanlaisuutta korostettiin, ehdin jo kuvitella, että Althea on Gultemin ja jinnin jälkeläinen alenevassa polvessa. Mutta ilmeisesti tarkoituksena oli vain antaa syy, miksi jinni saattoi rakastua/kiintyä sekä Gultemiin että Altheaan. Elokuvassa puhuttiin virkistävästi paljon vierasta kieltä, jota ei ollut lainkaan käännetty, mikä on englanninkielisissä leffoissa tosi harvinaista. Se sopi tarinan estetiikkaan hirveän hyvin. Tykkäsin myös Althean mytologisesta nimestä. Kreikan myyteissähän Althea on Ledan sisar ja mm. Meleagroksen ja Deianeiran äiti.

Minulle ei ihan auennut, miksi jinni jäi, vaikka kaikki sähkömagnetismiin perustuva tekniikka häiritsi häntä niin paljon. Tai siis miksi hän ei sanonut siitä Althealle, joka olisi jo varmaan huomattavasti aikaisemmin esittänyt toiveen, jolla jinni olisi päässyt takaisin jinnien omaan ulottuvuuteen. Eikö jinni itse halunnut vai oliko häneltä jopa kiellettyä puuttua Althean toiveeseen rakkaudesta millään tavalla? Myös jinnin koko hämmensi. Hän kaiketi oli ainakin joskus kyennyt muuttumaan tavallisen miehen kokoiseksi muuten rakastelu Saaban kuningattaren ja Gultemin kanssa oli ollut vähän vaikeaa. Althean kanssa hän oli koko ajan vähän ylikokoinen.

Kokonaisuudessaan oikein mukiinmenevä ja värikylläinen aikuisten satu.

 

-Roona-

Vihkimisen hetkellä (Aina on liian kauan 19. luku)

 Moikka!

Lauantai kiiruhti paikalle yllättävän nopeasti. Aija oli soittanut keskiviikkona ja Milla oli onneksi muistanut etukäteen kertoa, että kyseessä tosiaan oli naispappi. He olivat jutelleet videon välityksellä ja Daniel oli käyttäytynyt oikein hyvin. Milla ei kyllä tiennyt, miksi oli pelännyt, ettei mies käyttäytyisi hyvin, mutta olipahan kuitenkin. Itse asiassa Daniel oli pyytänyt, että seremoniassa luettaisiin Kolossalaiskirjettä, mitä valintaa Aija oli kovasti kiitellyt. Millalla ei ollut aavistustakaan mitä kohdassa selitettiin, mutta hän oli nyökkäillyt olevansa samaa mieltä. Aija oli tiedustellut heidän luonteenpiirteitään ja muuta sellaista kai voidakseen puhua vähän henkilökohtaisemmin litanjoissaan. 

Jälkeen päin Milla oli kysynyt Danielilta, etteivät kai he nyt kuulisi mitään paskaa siitä, kuinka nainen oli miehen kylkiluu. Mies oli ensin tuijottanut häntä, mutta todennut sitten, että Millan kannattaisi itse tarkistaa, mitä kyseisen kirjeen 3. luvussa 12. jakeessa sanottiin. No, hän oli googlannut kohdan ja todennut, että se oli kaunis ja ystävällisyys, kärsivällisyys ja lempeys olivat erinomaisia eväitä avioliittoon.

Jenniina oli ollut käärmeissään koko todistajajutusta. Milla oli yrittänyt vakuutella, ettei asia ollut suinkaan niin vakava, mutta Jenniina oli huutanut, että aikooko hän tosiaan olla niin kuin joku tyhjäpäinen julkkis, joka erosi kolmen kuukauden kuluttua, koska avioliitto ei ollutkaan kivaa.  Milla oli huutanut takaisin, että tässä hän auttoi miestä mäessä, että kyllä hän oli ainakin keskimääräistä lutkaa kiltimpi. 

Siinä vaiheessa Petrus ja Daniel olivat omilla puolillaan tulleet pistämään riidan poikki (Petrus oli myös pannut kajarin päälle, johon Millalla meni hetken aikaa vastata, koska Daniel ei oikein osannut sanallistaa kajarin tarvettaan). Lopulta pojat olivat sopineet asian kohteliaasti ja keskinäistä luottamusta vannoen. Jenniina oli tyytynyt siihen, mutta ilmoittanut, ettei puhuisi Petrukselle ennen lauantaita halaistua sanaa eikä tietysti myöskään Millalle tai Danielille.

Niinpä lauantaina puolenpäivän aikaan Daniel seisoi Kontista haettu puku päällään peilin edessä ja tuijotti itseään. 

”Lakkaa jo, sä näytät helvetin hyvältä. Mun pitäs päästä siihe peilille”, Milla ilmoitti pukaten toista kylkeen.

Daniel siirtyi kaksi askelta sivuun. ”Tämä ei istu yhtään. Näyttää siltä kuin olisin varastanut veljeni puvun.” 

Milla keskittyi saattamaan hiuksiaan järjestykseen ennen kuin katsahti mieheen. ”Istuu se. Sä raukka vaan oot tottunu mittatilausvaatteisiin, nii tuntuu varmaan oudolta.” 

Daniel märisi itsekseen mennessään istumaan ja odottamaan keittiöön, että naisväki olisi valmis. Milla hajotti tekemänsä jakauksen ja onnistui mielestään pakertamaan oikein sievä letin. Hän teki kevyen meikin arvellen sen olevan tänään parempi vaihtoehto. Hän käveli valmiina Danielin eteen noin 20 minuutin kuluttua. 

”Kai tän kaa kelpaa mennä naimisiin.”

Danielin kurkusta pääsi outo kulaus. ”Sinä olet kaunis.” 

Millan rinnassa lepatteli, mutta hän peitti sen hössöttämällä, että heidän pitäisi lähteä. He olivat kirkon pihassa huomattavan ajoissa, jonka vuoksi oli yllättävää, että Petruksen auto seisoi jo parkkipaikalla. Jenniina nousi ulos synkkäilmeisenä, mutta tuli kuitenkin halaamaan Millaa. Petrus kaivoi takapenkiltä pukupussin ja kenkälaatikon. 

”Aattelin, että nämä voisi sopia Danielille. Suoritetaan pikavaihto morsiushuoneessa.” 

”Mitä sä muka morsiushuoneista tiiät?” Milla ei ollut ihan varma oliko puhelakko oikeasti kestänyt näin kauan, mutta siltä se alkoi vaikuttaa Jenniinan äänensävystä päätellen. 

”Pupu, mä kuuntelen sun juttuja paljon enemmän kuin sä kuvittelet.” 

Jenniina onnistui vaivoin rajoittamaan reaktionsa punastumiseen.

He kävelivät kirkon ovelle ja vahtimestari tulikin päästämään heidät kohta sisään. Aijakin oli eteisessä heitä vastassa ja ohjasi pojat kohteliaasti morsiushuoneeseen kuultuaan selityksen pukukriisistä. Kohta Daniel ilmestyi silminnähden tyytyväisenä tummassa puvussaan heidän keskuuteensa. Kissa vei Milla kielen, sillä mies näytti kuin juuri mainoksesta astuneelta. 

Aija johti heidät sakastin kappeliin, jossa vihkiminen toimitettaisiin. Tiukkailmeinen kanttorikin oli saapunut paikalle. Petrus ja Jenniina asettuivat seisomaan alttarin sivulle. Millasta alkoi tuntua, että hän oli täysin alipukeutunut samalla kun Aija kyseli, jännittikö heitä ja vaikka hänen polvipituinen pitsimekkonsa oli oikein hieno. Daniel sen sijaan vaikutti rennolta ja vastasi Millan rystysiä peukalollaan silitellen, että kyllä heitä vähän jännitti.

Kanttori aloitti lyhyellä musiikkikappaleella. Se ei ollut marssi, sillä kappelissa ei ollut käytävää nimeksikään, mutta Milla oli salaa onnellinen, että he olivat luottaneet kanttorin ammattitaitoon sen valinnassa, koska se oli kaunis. Kaava eteni normaalisti ja Milla oli muistanut jopa antaa sormukset papille ennen aloittamista. Lopulta tuli hetki, jolloin Aija julisti, että he saisivat suudella. Daniel oli vilkuillut Millaa aina välillä rakastuneesti ja nyt hän hipaisi tämän huulia omillaan kevyen kunnioittavasti, mutta kuitenkin niin, ettei läsnäolijoille jäänyt epäselväksi, että hän haluaisi myöhemmin paljon lisää. Suoritus oli niin onnistunut, että Millan maha heitti pari kuperkeikkaa. Kun loppumusiikki oli kuultu, Petrus tuli onnittelemaan heitä kuin hääfiiliksissä oleva ystävä ainakin.

”Pojat osaa näytellä miljoona kertaa paremmin, ku me. Voi helvetti, sut pelastaa ainoastaan se, et näytät nii pöllämystyneeltä”, Jenniina kuiskasi Millan korvaan rutistaessaan tätä. ”Toi pappi luulee varmasti, et sä oot vieny vihille mun exän.” 

”Älä kiroile kirkossa”, Milla onnistui suhahtamaan takaisin. 

He saattelivat itse itsensä ulos, sillä sekä papilla että kanttorilla oli jo kiire muualle, vaikka nämä tietysti väittivät kohteliaasti muuta. 

”Mennään käymään meillä”, Petrus ehdotti, kun he olivat taas autojen luona. 

Jenniinan naama oli hapan. ”Eikä mennä. Mä en aio enää hetkeekään teeskennellä, et tää on musta kivaa. Vittu, mitään maljoja ainakaan ala nostelee.” 

”Jos vain sen verran, että minä vaihdan puvun. Te asutte kuitenkin lähempänä niin ei tarvitse sitten tulla hakemaan sitä Millan luota”, Daniel sanoi sovittelevasti.

He saapuivat Jenniinan täydellisesti sisustettuun asuntoon. Petruksella oli oma yksiö viereisessä kaupungissa, jossa tämä kävi töissä, mutta ´meille´ tarkoitti aina Jenniinan kämppää. Daniel painui vessaan pukujen kanssa ja Petrus lähti etsimään jotain makuuhuoneesta. Jenniina alkoi purkaa kampaustaan mielenosoituksellisesti. 

”Jensku, älä enää viiti. Hyvinhän tää meni”, Milla koetti lepytellä ystäväänsä. 

Jenniinan ilme vääntyi mutkalle. ”Susta mä vaan oon huolissani”, hän sanoi tukahtuneesti. 

Petrus ja Daniel palasivat yhtä aikaa ja ensin mainittu meni Jenniinan luo. ”Nyt kun tässä on juhlittu yhet pakkohäät, niin toivottavasti pian vietetään yhdet ihan vapaaehtoiset, jos Jenniina vaan suostuu mun pyyntöön.” Petrus kävi toisen polvensa varaan ja avasi nyrkissä olevan kätensä, josta paljastui kaunis sormus.

Jenniina purskahti itkuun, mitä Milla ei lainkaan ihmetellyt, sillä koko nainen oli jo heidän jutellessaan ollut aika herkillä. ”Kyllä, kyllä, kyllä”, tämä sopotti niin, että Petruksen oli noustava halaamaan. 

”Enhän mä edes ehtinyt kysyä”, mies kuiskasi niin kovaa, että Milla ja häntä kädestä kiinni ottanut Danielkin kuulivat. 

Jenniina ei tointunut hetkeen ja Millasta alkoi tuntua, että he olivat tunkeilijoita toisten tärkeässä hetkessä. 

”Jospa me lähdemme kotiin”, Daniel ehdotti kohteliaan varovaisesti. 

Se herätti Jenniinan. ”Te kaks paskiaista ette kyl karkaa. Koska tän takia ne maljat voidaan tod juoda.” Petrus ilmoitti hymyillen, että jääkaapissa odottikin samppanjapullo sitä varten.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXIV: Myrskyn sisar sekä Kyyhky ja susi

 Heippa!

Ally D´Apliése on ammattilaispurjehtija ja juuri aloittamassa purjehduskisaa sekä rakastumassa korviaan myöten kilpa-aluksen kapteeniin, kun hän saa viestin isänsä kuolemasta. Ally matkustaa heti lapsuudenkotiinsa, jossa hänen viisi sisartaan jo odottavat häntä. Sisarussarjan isä, omalaatuinen miljonääri Pa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt jokainen tytöistä saa oman kirjeen, johon Pa Salt on sisällyttänyt vihjeen kukin alkuperästä. Allyn vihje vie hänet Norjaan. Vuonojen ja metsien maassa hän saa kuulla yli sata vuotta sitten eläneestä Anna Landvikista, joka lauloi Edward Griegin oopperan ensi-illassa. Pala palalta Annan ja Edwardin tarina hahmottuu Allylle, mutta samalla se saa hänet yhä enemmän miettimään, kuka Pa Salt oikeastaan oli ja miksi seitsemäs sisar on kadoksissa. Lucinda Rileyn Myrskyn sisar jatkaa Seitsemän sisarta -teoksesta alkanutta seitsenosaista kirjasarjaa.

Tykkäsin tämän osan henkilöistä ja tarinoista enemmän kuin Seitsemän sisaren. Ally on hieman liian täydellinen, mutta hänenkään asiansa eivät sentään selviä sormia napauttamalla ja pyllyllään istumalla, vaan dynaamisen persoonan vuoksi. Yleisesti kirjaa vaivaa sama kuin edellistä osaa: se on tietyllä tavalla teennäinen. Monesti esimerkiksi hahmojen repliikit tuntuivat niin kankeilta, että tuli ajateltua, ettei kukaan noin voi oikeasti puhua. Taisin viime kerralla kommentoida, ettei Riley oikein tiedä onko historiallisen romaanin vai romantiikkihömpän kirjoittaja. No, tästä osasta lähtien oltaneen selkeästi romantiikan puolella, sillä draamallisesti vaikeat, mutta erittäin kiinnostavat kohdat (kuten Jensin ja Annan yhteiselämä Jensin paluun jälkeen), joista saisi eriomaista kirjallisuutta, on jätetty pois. Mutta joka tapauksessa edeltäjäänsä parempi kirja.

1500-luvun lopun Modenassa Caterina Castelvetro on menossa naimisiin hurmaavan Flavio Molzan kanssa. Pahat kielet kuitenkin levittävät huhuja Caterinan noituudesta – ja katolisessa maassa hänen protestanttinen perheensä on jo valmiiksi vaarassa. Caterina pakenee Euroopan pohjoiselle laidalle ja päätyy lopulta Turun linnaan. Pakopaikka on kuitenkin kaukana turvallisesta, sillä linnasta on kovaa vauhtia tulossa Kaarle-herttuan ja kuningas Sigismundin välisen valtakamppailun polttopiste. Samalla kun herttuan joukot lähestyvät Turkua, linnan käytävillä muhivat petokset ja salaliitot. Kun tykit alkavat jylistä, Caterinan seikkailu jatkuu kohti Kangasalaa ja Liuksialan kartanoa. Hän aikoo hakeutua aikansa mahtinaisen Kaarina Maununtyttären suojelukseen. Kyyhky ja susi on Heli Gallianon romaani.

Sujuva tarina, josta pidin. Galliano yhdistää taitavasti nykylukijan toiveet naispäähenkilöstä 1500-luvun aatelisneidon aitoon käytökseen. Caterina katsoo maahan ja arvelee isänsä tietävän parhaiten, mutta ei kuitenkaan täysin sinisilmäisesti luota, että Jumala on suuressa viisaudessa naisen aseman tällaiseksi ikuisiksi ajoiksi määrännyt. Caterinahan lähtisi erittäin mielellään setänsä oppilaaksi, ellei yhteinen elämä Flavion kanssa aukeaisi. Käsi ylös kuinka moni muistaa sen maalauksen, jossa Ebba-vaimo katselee tiukan pöyristyneenä miehensä ruumista herjaamaan tullutta Kaarle-herttuaa? Minä ainakin, tulipa Ebba-rouvasta lukiessa useamman kerran mieleen. Suosikkihahmoni olivat Giacomo-setä ja Kukka-Maria. Myös Kukka-Marian Klaus-rakas vaikutti sympaattiselta.

-Roona-

Puukolla selkään (Aina on liian kauan 18. luku)

 Moikka!

Kirkonkirjoista ei ollut mitään hyötyä. Danielin kuolinsyyksi oli merkitty yksinkertaisesti tauti. Milla ihmetteli, mitä tuollainen eufemismi edes auttoi, sillä jokainen näki siitä läpi, että kuolema liittyi johonkin tabuaiheeseen. Olisivat sentään olleet tekohurskaita ja kirjoittaneet, että kuoli tehtyään Jumalaa vastaan. Huomautus sai Danielista irti naurut. 

Hän oli pienenä ollut joutua vaikeuksiin, kun ei ollut ymmärtänyt, että eräästä isän tuttavasta puhuttaessa aina vakavasti lausuttu suuri päätös tarkoitti itsemurhaa. Mies oli vetänyt itsensä hirteen kartanonsa pääsalin kattokruunuun. 

Kuolinvuoden kirjaan Daniel oli merkitty ainoastaan sivulle, jolla sinä vuonna kuolleet listattiin päivämääräjärjestyksessä. Seurakunnan pappi, kirjuri tai kuka nyt olikaan pitänyt rekisteriä yllä ei myöskään selvästi ollut juoruilija. Marginaalimerkintöjä ei ollut paljon ja ne johtuivat 99 prosenttisesti siitä, ettei asiallinen asia ollut mahtunut sille varatulle riville.

Avioliiton esteiden tutkinta sen sijaan sujui paremmin. He joutuivat toki odottamaan seitsemän päivää, mutta sitten heillä olikin jo tarvittavat paperit käsissään. Milla oli aivan varma, että Nemolla oli asiassa sormensa pelissä. Daniel innosti – ja ärsytti – hänet soittamaan kirkkoherranvirastoon saman tien. Virkailija oli hyvin ystävällinen, joskin hänen äänestään kuulsi, että häntä ihmetytti asian kiireellisyys.  

Milla oli varsin ylpeä siitä, että sai koko jutun kuulostamaan nuoren parin erittäin hölmöltä ja erittäin romanttiselta päähänpistolta. Vihkiminen sovittiin tulevaksi lauantaiksi, koska silloin jollain papilla oli vapaata aikaa. Virkailija totesi iloisesti, että Aija-pappi soittaa teille vielä parin päivän sisällä ja keskustelee kanssanne. Milla kiitteli vuolaasti ja mainitsi vielä, että Aijalle voisi jo kertoa, että hänen paras ystävänsä poikakavereineen olisi tulossa todistajiksi.

Kaikki tämä oli jättänyt heille aikaa keskustella tarkemmin Danielin muistamista asioista. Milla oli saanut koottua muistiinpanoihinsa suhteellisen laajan kuvan Danielin ystävä- ja sukulaispiiristä ja siitä mitä mies heistä ajatteli. Perheen Milla oli sulkenut jo alusta pitäen epäilyjen ulkopuolelle ja nyt tuntui entistä mahdottomammalta, että heidän kaapissaan roikkuisi sellainen tarkoin salattu luuranko. Daniel ei nimittäin ollut aiheuttanut mitään pahaa perheelleen. 

Milla oli Danielin alkurehentelyjen perusteella kuvitellut, että tämä oli ollut kovakin naistenmies, mutta heidän nyt käymiensä keskustelujen rivien välit kertoivat muuta. Miehellä oli sydän paikallaan. Millaa itse asiassa huvitti, kuinka paljon Daniel kehui hakkailleensa piikatyttöjä, kun tarinoista kävi nopeasti ilmi, että jutut olivat nimenomaan jääneet hakkailun tasolle toisin kuin taatusti monilla hänen ystävillään.

Hänen oli lopulta pakko todeta, että nykyään Danielin olisi parempi herutella sillä, että hän oli jättänyt tyttöparat rauhaan eikä ollut käyttänyt typerää aatelismiehen etuoikeuttaan ainakaan henkilökohtaisella tasolla. Daniel näytti hapanta naamaa, kunnes tajusi, että kyseessä oli kehu. Sinä iltana hän oli arasti tunnustanut Millalle, että oli ollut varsin pehmeä – tai sellaisena ystävät häntä olivat pitäneet. Se oli aiheuttanut Millalle pakottavan tarpeen halata miestä ja sanoa, että nykyajan tytöt pitäisivät hänestä taatusti paljon enemmän kuin hänen kavereistaan ja todennäköisesti aikalaisetkin olivat. 

Daniel oli myös nyt aivan varma siitä, ettei murhaaja ollut puhunut mitään muuta kuin ne sanat, jotka olivat pompanneet hänen mieleensä jo aiemmin. Niiden jälkeen tikari oli jo lapojeni välissä, hän oli todennut kitkerästi. Siitä yksityiskohdasta, lapojen väliin osuneesta iskusta Danielilla ei ollut epäilystäkään. 

Milla oli joutunut väittämään vastaan, vaikka ei olisi halunnut. Olisiko kyseessä voinut olla sauva tai jokin tylppä esine, jolla Daniel oli ensin tainnutettu? Ei, kuului jämäkkä vastaus. Daniel oli tosin heti sen jälkeen hieronut ohimoitaan ja valittanut, ettei hänkään tajunnut miten kukaan voisi luulla tappohaavaa sellaisessa paikassa itsemurhaksi. 

Milla ei ollut lääketieteen asiantuntija eikä käynyt poliisikoulua, mutta television rikossarjoja hän oli ahminut ja ne antoivat hänelle uuden idean. Entä jos tikari ei ollutkaan tikari vaan jokin ase, joka jätti paljon huomaamattomamman jäljen? Danielin vartalo oli ikävä kyllä parantunut kaikista naarmuista, arvista ynnä muista välitilassa, joten ne eivät antaneet heille johtolankoja.

Tosin Milla oli joka tapauksessa päättänyt leikkiä vähän CSI:tä ja testaili, mihin kohtaan lapojen väliä isku oli tullut. Se oli yllättäen tuottanut tulosta, sillä kuoleminen ei selvästikään ollut vienyt Danielin tuntomuistia. Paikka vahvisti sitä tosiasiaa, että murhaaja oli samanpituinen tämän kanssa. Milla oli kironnut, sillä he eivät voisi saada mistään tietoa, oliko Danielin ruumiissa ollut haavoja myös etupuolella. Sitä saattoi olla suvun arkistossa, mutta asiaa ei voinut kysyä William neloselta vaikuttamatta helvetin epäilyttävältä. 

Ainahan me voimme tiedustella Nemolta. Tai Salemilta, Daniel oli sanonut mielevästi. Vaikka eivät he tietenkään saa meille mitään kertoa.  Kommentti oli johtanut keskusteluun siitä mitä heille yleensä saatiin kertoa.

Nemo oli käytännössä lipsauttanut heille, että Salem ja pahikset tiesivät, kuka Danielin tappaja oli. Ja Nemokin olisi tiennyt sikäli, kun mainitut eivät olisi pöllineet tietoja. Ei kai keskeneräisten asioiden hoitaminen voinut olla kuin strategiapeli, jota henkiset olennot joka kerta pelasivat kahtena joukkueena, Milla oli ihmetellyt ääneen. Hän oli kuvitellut, että sielut menisivät jonkinlaiseen tylsistyneeseen nukkumisen tilaan maailman loppuun asti ja sitten kai, sen mukaan mitä Jeesus määräisi, taivaaseen tai helvettiin. Sikäli, kun mitään Jumalaa siis on olemassa ja emme vain katoa kuollessamme, hän oli pikaisesti lisännyt nähtyään Danielin hyväksyvän katseen. Miehen silmät olivat taipuneet mulkaisuun, mutta tämä oli vain tyytynyt jatkamaan varsinaisesta asiasta, mistä Milla oli kiitollinen.

Hän oli ehdottanut, että ehkä hänen ja murhaajan keskeneräiset asiat olivat toisiinsa liittyviä. Silloin kilpailu kävisi järkeen. Milla oli kysynyt, tarkoittiko Daniel, että murhaajakaan ei eläessään ollut ehtinyt naimisiin ja taustatiimit kilpailivat lähinnä siitä kumpi olisi nopeammin aviossa. Mies oli punastunut ja mumissut, että jos murhaajan keskeneräisyys oli pyytää häneltä anteeksi. 

Milla oli purskahtanut nauruun ja tyrskähdellyt, että sittenhän te olisitte samalla puolella. Päätettyään puhelun virkailijan kanssa Milla huokasi. He tuntuivat saapuneen umpikujaan. Nemoon ja Salemiin he eivät juuri voineet vaikuttaa ja maallisella puolella ei ollut tullut vastaan uutta mullistavaa johtolankaa, jota lähteä seuraamaan. Kenties naimisiinmeno pudottaisi jotakin kiinnostavaa heidän syliinsä. Milla ilmaisi tämän Danielillekin, vaikka korosti, ettei aikonut luovuttaa.

”En minä sitä odottanutkaan. Sitä paitsi mieleeni on tullut miten Nemo voisi auttaa meitä”, mies vastasi. ”Minä en muista keitä kaikkia Elsewoodin juhlissa oli, mutta Nemo saisi kai hankittua vieraslistan. Se auttaisi meitä eteenpäin. Eikä se liene heidän pelinsä sääntöjen vastaista, koska on täysin mahdollista, ettei murhaaja ole listalla ollenkaan. Hän saattoi olla kuokkimassa. Se oli aika tavallista. Ja kutsuja varten laadittiin vieraslistat, joten sellainen on varmasti olemassa.” 

Milla, joka oli kysellyt ummet ja lammet Elsewoodeista, sätti itseään, kun ei ollut tajunnut tätä mahdollisuutta. Luulisi tosiaan, ettei aika merkinnyt mitään Nemolle, joten homma voisi olla hänelle helppo. 

”Tuossa on ideaa”, hän virnisti Danielille. ”Kysytäänpä sitä seuraavan kerran, kun näemme hänet.”

-Roona-

Elokuvissa LXV: Veden vartija

 Heippa!

Suomalais-kansainvälinen suurtuotanto perustuu Emmi Itärannan romaaniin Teemestarin kirja. Pääosia näyttelevät Saga Sarkola (Noria), Mimosa Willamo (Sanja), Lauri Tilkanen (Taro), Pekka Strang (majuri Bolin), Minna Haapkylä (Lian, Norian äiti), Kheba Touray (Mikoa) ja Lyydia Mörä (Minja). Ohjauksesta vastaa Saara Saarela.

Lukemisesta on sen verran pitkä aika, etten muista Itärannan romaanin juonta kovin tarkkaan, mutta luullakseni sitä oli adaptoitu suhteellisen tarkasti. Loppu oli suurin eroavaisuus. Kirjassa Taro löytää nimenomaan sen Norian lähteen ja seikkailu kielletyille maille jää muiden tehtäväksi. Norian äiti (miksi muistelen, että hän oli kirjassa sisko?) ei myöskään näytä saamiaan tietoja – jotka muuten ovat kirjassa ainakin osa niistä cd-levyistä – luentosalilliselle ihmisiä. Kirjassa tarina jää siis avoimeksi ja leffassa se suljetaan aika kivasti, toki jatko-osalle jätetään mahdollisuus uutisista syntyvän kapinan muodossa.

Tuotanto on kansainvälinen yhteistyö ja se näkyy kaikin tavoin. Kuvauspaikkoihin ja rekvisiittaan on tietenkin laitettu rahaa, mutta ennen kaikkea sen huomaan elokuvan fiiliksestä. Replikointi on luontevampaa kuin suomalaisissa leffoissa yleensä. Alusta asti tulee sellainen tunne, että tässä katsoo jotain, jossa on voitu mennä ja todella menty tarinaan sisään. Miljööt olivat hienoja, joskin olisin itse toivonut enemmän fantasiallisia elementtejä. Tai fantasiallinen on ehkä väärä sana, kulttuurinen on varmaan parempi. Ne jäivät minulle lukiessa mieleen, mutta toki itse kullekin jää mieleen se mikä itseä kiinnostaa ja minä satun olemaan kiinnostunut kulttuuripiirteistä enemmän kuin dystopiajutuista. Dystopiapuolta olikin painotettu aika paljon, mutta se johtuu varmaan myös viime vuosien trendistä tehdä dystopisia sarjoja ja elokuvia.

Saga Sarkolan roolisuoritus oli varsinkin leffan alussa vaisu. Hän tuntui syttyvän lähinnä yhteiskohtauksissa Lauri Tilkasen kanssa. Mistä pääsenkin siihen, että lgbtq-teemat oli hävitetty leffasta tyystin. Toki ne eivät Itärannan esikoisromaanissa ole yhtä vahvoja kuin myöhemmissä kirjoissa vaan esiintyvät lähinnä viitteinä. Etenkin Noria vaikuttaisi olevan jotain muuta kuin hetero. Asia kyllä tulee esille lähinnä rivien välissä, mutta Norian ja Sanjan välillä oli kirjassa ainakin minusta ihastusta, vaikka sitten yksipuolista. Siksi tuntui vähän hassulta, että leffassa oli hieman korostettu Norian ja Taron ”romanttista” suhdetta.

Tykkäsin, että Veden vartija oli kompakti ja melko lyhyt. Juonta oli käytännöllistetty, jotta pystyttiin työskentelemään vähemmillä näyttelijöillä. Kirjassa Noria vei muistaakseni lopulta useammankin ihmisen lähteelle ja vettä kuljetettiin kylään enemmänkin. En pannut tätä muutosta sinänsä pahakseni. Pidin siitä, että Norian valmistumisteeseremonia oli otettu leffaan kokonaisuudessaan. Siinä sitä kulttuurijuttua, jota toivoin enemmän.

Veden vartija on ihan kelpo elokuva ja kotimaiseksi leffaksi erittäin hyvä. Voin suositella.

-Roona-

Osoittaa meitä sormellaan (Aina on liian kauan 17. luku)

 Moikka!

Aamulla he söivät ja lähtivät sitten yhdessä ulos. Tai oikeammin Milla ajoi heidät kaupungin toisella puolella sijaitsevaan liikuntapuistoon. Alue oli metsäinen ja niin aikaisin siellä ei ollut vielä juuri ketään. He olivat kävelleet lenkkipolulla jonkin matkaa, kun heitä vastaan tuli mustaan huppariin ja kummallisiin suoriin housuihin pukeutunut mies. 

Tyyppi pysähtyi heidän eteensä niin, että heidänkin oli pakko pysähtyä. ”Olisi kannattanut pysyä kotona”, hän sähähti ja työnsi käden uhkaavasti taskuunsa. 

Daniel siirtyi vaistomaisesti Millan eteen. 

”En minä aio ampua, typerä poika. Kehotan ystävällisesti teitä vain lopettamaan kaivelun. Nemo ei ehdi suojella teitä joka käänteessä.” 

Mies veti kämmenensä taskusta, esitti painavansa liipaisimesta ja häipyi sitten kalppien täysin maastoon sopimattomissa vaatteissaan.

Milla sai suunsa auki ensimmäisenä. ”Mitäköhän helvettiä?!” Kirous tuli ulos aika onnettomana äännähdyksenä. 

Daniel astahti hänen luokseen ja painoi kätensä olkapäälle. ”Oletko kunnossa?” 

”Kunnossa? Multako sä, saatana, kysyt et oonko kunnos? Jätkä hyppää ite todennäkösen asemiehen eteen ja on huolissaan mun kunnosta.” Millan piti vetää henkeä, sillä kaikki äsken jähmeänä ollut adrenaliini tunki nyt sydämeen, joka sykki kuin sprintin jäljiltä. 

Daniel kietaisi hänet kainaloonsa. ”Rauhoitu. Minulla ei ole hätää. Säikähdin kyllä vähän.” 

Milla yritti vaistomaisesti riistäytyä irti, vaikkei siinä ollut mitään järkeä. Daniel vastasi löysäämällä pikkuisen otettaan ja hän sai itsensä takaisin kontrolliin. ”Helvetin helvetti”, hän onnistui sokeltamaan.

He olivat hiljaa pari minuuttia ja polun mutkasta ilmaantunut vaunulenkkeilijä mulkaisi heitä oudoksuen. Daniel irrotti kätensä kokonaan, mutta mulkaisi Millan yllätykseksi naisen selkää yhtä rumasti takaisin. He astelivat pari sataa metriä eteenpäin, mutta ulkoilu ei enää huvittanut kumpaakaan. Niinpä he talsivat yksissä tuumin takaisin autolle. 

”Pystytkö sinä ajamaan?” Daniel tiedusteli lempeästi, kun he istuivat pikkucorsassa. 

”Joo, ei täs mitään.” Milla käynnisti auton tyynesti ja he pääsivät turvallisesti kotiin. 

”Miten sä voit olla, ku viilipytty?” Milla kysyi käperryttyään tuttuun sohvannurkkaan. Oli ikävä myöntää, mutta hän halusi olla siinä koko loppupäivän. 

Daniel tuli hänen viereensä. ”Olen pelastanut pari ystävääni tuollaisista tilanteista. Tosin silloin kyllä tiesin, että vastapuoli löisi taatusti, se kun tapasi olla aika raivoissaan.”

Milla halasi jalkojaan. ”Mut lyöntiin ei kuole!” hän protestoi. 

”Milla, minä toimin intuition varassa! Pupu meni pöksyyn heti, kun tajusin, että hänellä voi olla joku ase.” 

”Sä jäit paikalles.” 

”Koska minulle on opetettu, että herrasmiehet suojelevat naisia.” 

Milla tuijotti Danielia hetken ja ojentautui sitten spontaanisti halaamaan tätä. ”Kiitos”, hän mumisi miehen olkaa vasten. 

Daniel silitti hänen selkäänsä ja antoi käden käydä koskettamassa niskahiuksiakin. Ovikellon soitto ravisti heidät todellisuuteen. 

”Minä voin mennä avaamaan.” Daniel ei kuitenkaan yrittänyt lähteä mihinkään, pikemmin hän yritti pidätellä Millaa paikallaan. 

Kello soi uudestaan vihaisemmin. ”Se on Jenniina, joka rinkuttaa ärsyyntyneenä, ku en avaa. Voin mennä kattoo iha turvallisesti.” Milla nousi suoden Danielille pehmeän hymyn, jollaista ei uskonut aiemmin koskaan suoneensa kenellekään.

Portaalla ei suinkaan seisonut Jenniina vaan hermostuneen näköinen Nemo. ”Kylläpä kesti!” Hän oli jo liukumassa Millan ohi sisään, kun pysähtyi. ”Keskeytinkö jotain?” 

”Meidän päivämme. Mutta eihän se sinua haitannut viimekään kerralla”, Daniel tuhahti eteisen seinään nojaten. 

”Ajattelin vain, kun tuoksuit niin vahvasti Danielilta.” Nemo virnisti Millalle jatkaessaan matkaa keittiöön. 

Millan leuka tipahti auki ja kun hän käänsi katseensa Danieliin, tämän ilme oli samanlainen. Nemo oli ottanut vanhan paikkansa pöydästä ja taputteli sormiaan sen pintaan kärsimättömästi. ”Minä tulin varoittamaan teitä…” hän aloitti, kun hänen yleisönsä oli istunut paikalleen. 

”Ai, hullusta mustahupparisesta uhkailijasta, vai? Varotus tulee tosi ajoissa, nyt voidaan varautuu, ku se iskee seuraavan kerran”, Milla tiuskaisi.

”Onko Salem jo näyttäytynyt teille?” Nemo kuulosti aidosti huolestuneelta. 

Milla irvisti leveästi. ”Eipä se itteensä esitelly. Helvetin oudot housut sillä oli.” 

”Ja siniset silmät. Kirkkaansiniset”, Daniel lisäsi. 

Milla vilkaisi Danielia kuin kysyäkseen mistä tämä tiesi, mutta tajusi sitten, että Daniel oli tuijottanut uhkaajaa silmiin ainakin minuutin. 

”Kuulostaa Salemilta”, Nemo murahti nyökäten. ”En arvannut, että hän ilmestyisi näin nopeasti.” 

”Se käski lopettaa Danielin jutun tutkimisen”, Milla jatkoi. 

”Samaa hän marisi minullekin. Olen tullut siihen tulokseen, että hänen jengillään on joku intressi suojella Danielin tappajaa”, Nemo sanoi mietteliäästi. Hän otti takkinsa rintataskusta pienen muistilehtiön ja alkoi lukea pientä tekstausta.

”Lukeeko siellä, että perheeni kuvittelee minun tehneen itsemurhan? Sen me olemme nimittäin saaneet selville”, Daniel tiukkasi. 

Nemo nosti katseensa. ”Niin. Pahoittelen sydämestäni. Arvelin, ettet olisi ollut kovin vastaanottavainen tiedolle ensitapaamisella, joten en kertonut siitä.” 

Daniel puri poskeensa, jottei hän päästäisi ulos itselleenkin tuntematonta tunteenpurkausta. 

Milla toi kätensä miehen reidelle pöydän alla. ”Mitä se Salem kuvittelee meidän saaneen selville? Jos sä tiesit tost itsemurhajutust, niin seki tietää. Eikä se auta ketään meist yhtään eteenpäin.” 

Nemo huokasi väsyneesti. ”Luulen, että he tietävät, että Daniel pystyy tunnistamaan murhaajan jollain tavalla. Scriptorin tiedot he ovat ainakin omineet, hänen yhteistyökyvyttömyytensä johtui siitä, ettei hänellä ole enää sinun `kansioitasi`”, hän sanoi osoittaen viimeiset sanat Danielille.

”Minä pystynkin. Muistin, että hän puhui minulle ennen puukotusta.” Daniel oli tarttunut Millan sormiin ja puristi niitä. 

Nemo näytti siltä, että hänen silmiensä alle oli juuri tullut yksi nukkumaton yö lisää. ”Sanokaa nyt edes, että olette jo naimisissa. Parantaisi mielialaa kummasti.” 

Millä pyöräytti silmiään, vaikka tunsikin pientä myötätuntoa. ”Laitettiin hakemukset vetämään. Kyl sä tiedät, ettei paris päiväs oo mahollist mennä vihille.” 

Nemo nyökkäsi ja hänen silmän vinkkauksessaan oli aitoa pilkettä. ”Mukava kuulla. Ja kaikesta päätellen olette asiasta hyvässä yhteisymmärryksessä.” 

Daniel punastui jälleen esiin tullutta vihjausta. ”Voivatko enkelit oikeasti haistaa… ym… no, teidäthän?” Nemo purskahti nauruun. ”Aluksikaan herra Willoughby, minä en ole enkeli vaan henkinen olento. Jos tarkoitit voimmeko haistaa synnin, niin emme. Tuoksu kertoo vain läheisyydestä. Jää itsemme tehtäväksi aiempien tietojemme perusteella päätellä, onko kyse pelkästä halauksesta vai nukkuivatko tuoksujen kantajat vasta äsken alastomat vartalot toisiinsa kietoutuneina.”

Daniel ei selvästikään osannut päättää näyttäisikö helpottuneelta vai ei. Milla päätti ottaa puheenvuoron. ”Tarkottaako tää siis, et kaikki teist ei automaattisesti oo hyvän puolel? Salemkin on vissiin henkinen olento.” 

Nemo hymyily haikeasti. ”Terävää päättelyä jälleen neiti Vesenterä. Tosin Salem on yhden puolen miehiä, mikä on meille luonnotonta. Minun olisi oikeastaan aika lähteä. Yritän pitää Salemin häiritsemässä vain itseäni.” Hän nousi, pujotti kengät jalkaansa eteisessä ja lähti ennen kuin Milla ja Daniel ehtivät sanoa vastaan.

”Tarkoittiko hän, että on joskus itsekin ollut sillä toisella puolella?” Daniel kysyi hiljaa. 

Milla naksautti selkänsä pari kertaa tuolin avulla vetreyttääkseen sitä. ”Ilmeisesti. Mut nyt se on meidän puolella. Mä uskon ainakin.” Sillä kertaa hän todella toivoi, että usko muuttaisi asioita todeksi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXIII: Kuolleet linnut eivät laula ja Kaikki se valo jota emme näe

 Heippa!

Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 11-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop´s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. Kotona Buckshaw´ssa, de Lucen suvun kovaa vauhtia rapistuvassa kartanossa, Flavia saa taas laittaa kaikki etsivän kykynsä testiin. Ullakolta löytyvä vanha filminauha lennättää hänet kohti uusia johtolankoja, joita seuraamalla Flavia saa lopulta selville de Lucen klaanin tarkimmin varjellut salaisuudet. Kuka olisi arvannut, että niihin kytkeytyy itse Winston Churchill!

Tämä oli erilainen kuin aiemmat osat, sillä tämä keskittyi enemmän Flavian sisäisiin tuntemuksiin kuin murhatutkintaan. Jotenkin minuun ei vain istunut ajatus, että Flavia olisi yrittänyt herättää äitinsä henkiin. Jotenkin ei sovi hahmoon, että hän kuvittelisi, että kuollut voidaan herättää. Toki hän on vasta lapsi, joka toivoo, että olisi saanut tuntua äitinsä, mutta silti. Mahtoikohan eversti de Lucekin kuulua perheensisäiseen vakoojaorganisaatioon? Vai oliko se varattu vain naisille? Jäin myös miettimään, miksi tyttäristä juuri Flavia valikoitui perijäksi ja jatkamaan suvun perinteitä. Eihän Harriet ole voinut tietää millaisiksi lasten luonteet ja mielenkiinnon kohteet kehittyvät (paitsi Feelyn kohdalla ehkä hieman). Mukavaa vaihtelua toi tämä osa tähän sarjaan.

Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa, joka on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppä. Sota syttyy. Tekniikan ihmelapsi Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen ja mahdollisesti kirottu jalokivi. Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.

Kaikki se valo jota emme näe on todella kaunis kirja. Hahmot eivät toisinna perinteisiä sukupuolimalleja, tytöt ovat vahvoja ja pojat herkkiä. Järjestelmä antaa mahdollisuuden Wernerin kaltaisille pojille, mutta vaatii samalla vuolemaan pois kaiken herkkyyden. Tätä vastaan nouseva Frederick saa asian ikävä kyllä tuta eikä palaa koskaan entiselleen. Natsismin kuvaus on hyytävää. Miten pojat elävät pimennossa siitä, mitä todella tapahtuu. Vielä Stalingradin jälkeenkin kerrotaan suurista voitoista ja siitä, miten Venäjä on kohta valloitettu. Mutta niin vain joutuu Wernerkin sotaan alaikäisenä, kun ikä väärennetään koulun papereihin. Onneksi Volkheimer isovelihahmona suojelee Werneriä, vaikka ei sekään lopulta riitä. Lopulta Marie-Laure ja Wernerin sisar Jutta ovat ne, jotka selviävät ja tapaavat vuosien päästä. Todella sydämeenkäyvää proosaa.

-Roona-