Se, joka muutettiin hämähäkiksi

Heippa!

Disclaimer: tämä on fanifiktiota. En omista Pottereita enkä niiden maailmaa, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa

Ron luki uudestaan äitinsä kirjeen. Mollyn siisti ja koukeroinen käsiala kulki säntillisen suorassa. Päästyään viimeiselle riville hän ryttäsi sen ja heitti paperikoriin. Pallero osui korin reunaan ja putosi lattialle. Ron kirosi mielessään, mutta se tuntui kummallisen ontolta. Fredin kuolinpäivänä oli tehnyt mieli itkeä ja niin teki nytkin. Tylypahkan taistelusta oli kulunut jo kuusi vuotta ja hän oli asettunut Hermionen kanssa jästi-Lontooseen. Monet, hänen perheensä mukaan lukien, parantelivat vielä haavojaan ja totuttelivat elämään ilman yhtä tai useampaa rakasta perheenjäsentään. Onneksi lähiaikoihin oli mahtunut paljon valoakin: Harry ja Ginny olivat menneet naimisiin ja Ron tiesi seuraavansa pian perässä Hermionen kanssa. Olikohan äiti kirjoittanut Georgelle? Voi olla ettei ollut.

Hermione kolisteli eteisessä palatessaan kotiin ministeriöltä. Hän oli kohonnut nopeasti taikalakien osastolla ja oli yhdenvertaisuuslakikampanjan keulakuva. Nyt hän oli kuitenkin vihainen ja ärtyisä, sillä hän oli joutunut jättämään työpöydälleen valtavan sekamelskan huomenna selvitettäväksi. Hän tuli keittiöön, näki Ronin silmät kyynelissä ja vinot pinot unohtuivat saman tien.

”Mikä on?”, hän kysyi lempeästi. Samassa Hermionen huomasi tollon, joka lepäsi orpona roskiksen vieressä. ”Ei kai keneltäkään ole tullut huonoja uutisia? Sinä itket, Ron.”

Ron nosti kätensä kasvoilleen ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän näytti perin yllättyneeltä, kun hänen sormensa kostuivat. Hermione meni hänen taakseen ja kiersi kätensä miehensä hartioiden ympäri.

”Ei.... ei minulla mitään hätää ole. Tämä... tämä johtuu äidin kirjeestä”, Ron takelti.

”Niin minä ajattelin, pöhkö”, Hermione sanoi ja kosketti nenänpäällään Ronin korvanlehteä. ”Ei kai Fleurin synnytys ole vain käynnistynyt vielä?”

Ron yritti raapia päätään, mutta Hermionen poski oli tiellä. Hän raapaisi sitä ja sai tytön kirahtamaan. ”Ei äiti kirjoittanut mitään Fleurista. Minä...”, Ron pysähtyi ja mietti miten muotoilisi asian niin, ettei se kuulostaisi  naurettavalta.

”Hän kirjoitti, että Tanili on hajonnut lopullisesti.”

Hermione nosti päänsä punaisten hiusten lomasta hämmentyneenä. ”Anteeksi vain, kultaseni, mutta mikä Tanili oikein on?”

”Tanili oli leikkiteddykarhuni. Äiti antoi sen Victoirelle silloin, kun tämä syntyi. Ja se hajosi lopulta. Minä annoin sille nimen Kanili Tanilin mukaan, vaikka se oli nalle”, Ron säkätti yhteen menoon.

Hermione hymyili miehensä takana.”Voi, Ron, sinä olet niin suloinen. Minä en tiennytkään, että sinussa on tällainen herkkä puoli”, hän lisäsi kujeilevasti.

Ron niiskautti nenäänsä. ”Tarvitsisin nokkaliinaa”, hän sanoi. Hermione irrotti kätensä ja kurottautui keittösaarekkeella olevaa pakettia kohti. Juuri kun hän oli tarttunut päällimmäiseen liinaan, Ron koppasi hänet syliinsä.

”Nyt kuuntelet mokomakin viisastelija. Tanili oli se nalle, jonka Fred ja George muuttivat hämähäkiksi kepposena, kun olin pieni. Siksi pelkään vieläkin niin kovasti niitä pirun ötököitä. En tiedä muistiko äiti asiaa, mutta kirje oli päivätty Fredin kuolinpäivää seuraavana päivänä ja veli tuli niin elävästi mieleeni...” Ronin ääni särkyi.

Hermione halasi häntä tiukasti ja asetti päänsä hänen rintaansa vasten. He istuivat hiljaa jonkin aikaa muistoihinsa uponneina.

”Mahtaakohan George muistaa Tanilin?”, Ron aprikoi sitten puoliääneen.

Hermione kohotti päätään. ”Emme olekaan pitkään aikaan vierailleet hänen luonaan puodissa. Olisikohan matka Viistokujalle hyvä idea?”

Tunnin kuluttua he sulkivat oven takanaan ja lähtivät kohti Weasleyn Welhovitsejä.

                                                      -Roona-

Mietteitä kirjasta XLII: Syvyyksien salaisuus, Arokissan aika ja Narrenturm 1

Heippa!

Syvyyksien salaisuus on Helen Dunmoren kirjoittaman Ingo-sarjan kolmas osa. Kraken-hirviö on herännyt ja uhkaa tuhita Ingon. Meren kansa tietää, että ainoa, joka pystyy pelastamaan maailman hirviön tuholta, on ihminen, jonka suonissa virtaa Meren kansan veri. Ingolaiset pyytävät apua Sapphireltä, tytöltä jonka isä on jättänyt salaperäisesti perheensä ja palannut Meren kansan pariin. Sapphire suostuu palaamaan meren syvyyksiin ja kohtaamaan hirviön silmästä silmään, mutta vain yhdellä ehdolla: Meren kansan on luovutettava Sapphiren isä takaisin maanpäällisen perheensä pariin. Lempeän äitivalaan kyydissä pelokas Sapphire aloittaa matkan meren pimeimpään kolkkaan. Seurakseen Sapphire saa veljensä Conorin sekä uskollisen ystävänsä Faron.

Tosi nopealukuinen kirja. Vaikka edellisen osan lukemisesta oli kulunut paljon aikaa, muistin, että Faro oli ärsyttävä. Koko Syvyysseikkailu ja Kraken jäävät käsittelyssä aika pintapuolisiksi. Sen sijaan Vuorovetten vartijasta tuttu valas oli ihana ja toi juoneen syvyyttä. Ingo jää kokonaisuudessaan vähän toissijaiseksi. Sillä ei tunnu oikein olevan omaa olemassa oloa; se peilaa Sapphiren elämän vaikeita päätöksiä. Esimerkiksi Farossakin paljastui olevan ihmisverta, joten saamme toisenlaisen suhtautumistavan ”puoli”verisyyteen. Sapphire voi sitten Faron vääristyneestä peilistä pohtia itseään. Yritän ehkä sanoa, että taustatarina on minulle mieleisempi. Äiti, Roger, Sadie, Carnen mummo, jopa kadonnut isä tuntuvat syvemmiltä kuin Ingon pinnallisuus.

Arokissan aika on kolmas ja viimeinen osa Ulla Viertolan kirjoittamaa Oman keisarien aikakirjat –sarjaa. On syksy Oman valtakunnassa. Kaikki omalaiset odottavat jotain, mutta mitä – kevään tuloa, vai uutta hallitsijaa joka tyytyisi vähempään? Myös unennäkijä Temmu odottaa palatsissa ja aatelisneiti Beea vankikopissaan. Kaikki jo tietävät, ettei elämä voi pitkään jatkua entisellä tavalla. Temmu aavistelee tulevia kauhuja. Vakoojamestari Janis niistä jo jotain teitääkin. Keisarinna Kiiralla on uusi lemmikki ja uusia suunnitelmia, eikä hän välitä huolehtia alamaisistaan. Mutta suuren hädän hetkellä kulkevat syystuulen mukana huhut siitä, että autiomaan takana vaeltaa Oman oikean keisarin armeija. Ja kuinka tähän kaikkeen liittyy Larran noita?

Sarja parani vain loppua kohden. Henkilöihin tuli syvyyttä ja juonenkäänteet olivat jännittäviä ja yllätyksellisä. Sarja ei myöskään pääty perinteisen onnellisesti vaan jättää asioita auki. Pääseekö Khari koskaan kotiin? Entä tapasiko Jinnit Paijahin ja tunnistivatko he vielä toisensa? Mikä lopulta oli vakooja Janisin kohtalo? Myöskään keisarin ja keisarinnan liitto ei ole täydellistä seitsemännen taivaan rakkautta. Toisaalta joillekin asioille olisi sentään toivonut tyydyttyvää, suljettua lopua. Sellaiseksi ei voi laskea ukko Mudin itselleen löytämää taloa eikä kyllä oikein Kiiran ja entisen Miekanvartijan maastakarkoitustakaan. Temmu saa osakseen ansaitsemaansa kunnioitusta. Janisin ja Jinnitin seikkailut Oijan armeijassa olivat hyviä ja siirtymistä sodassa pikkuhiljaa tuliaseiden käyttöön oli kuvailtu uskottavasti. Alkuosa keskittyy liiankin paljon Elenja Larraan, mutta onhan hän ihan viehättävä hahmo.

Narrenturm 1 aloittaa Noituri Geraltista kertovilla romaaneillaan kulttisuosioon nousseen Andrzej Sapkowskin uuden sarjan, värikkään vaellusseikkailun pitkin keskiaikaisen Euroopan maita ja mantuja. Kun sleesialainen lääkärinplanttu Reinmar Bielaulainen – Reynevan – jää kiinni rysän päältä sängystä ristiritari Gelfrad von Sterzin vaimon Adelan kanssa, hän saa Sterzien mahtisuvun vihat niskoilleen. Reynevan lähtee karkumatkalle, joka vie hussilaissotien pyösteisiin, väijytyksiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Päälle päätteeksi nuori mies saa magian kanssa flirttailusta vielä inkvisitionkin peräänsä, ja kaiken yllä leijuu uhka päätymisestä vainoojien vangiksi pahamaineiseen Narrenturmin torniin. 1400-luvun Eurooppa avautuu makaaberissa mielettömyydessään Sapkowskin omaleimaisella kerronnalla, josta ei puutu ruutia, kiihkeitä käänteitä eikä reheviä henkilöitä.

Pidin kirjasta paljon ja erityisesti täytyy kiittää kirjoittajan laajaa ja syvällistä taustatyötä, joka näkyy ja kuuluu. Keski-Eurooppa on ollut varsinainen soppa noihin aikoihin. Reynevan-parka toimii välillä aivan päättömästi, mutta ainakin hänen tunteensa Adelaa kohtaan vaikuttavat aidoilta. Scharley on kiinnostava hahmo, mutta hänestä on kuitenkin epämiellyttävää pitää. Vaikka Reynevanin puhdasta inhoa ei voisikaan ymmärtää, saa Sapkowski lukijan olon hänen suhteensa epävarmaksi. Mielenkiinnolla odotan myös kuka Mesi-Simsonin ruhoon onkaan päätynyt vangiksi. Latinistia ilahduttivat arkipäivän latinalitaniat ja historioitsijaa, jolle on paasattu popularisoinnin tärkeydestä, lopussa olevat käännökset, joita oli tarvittaessa selitetty. Lukemisenarvoinen teos.

                                                                -Roona-

Kuninkaallisia aamuja (Kaspian 5)

Moikka!

Olen julkaissut jatkoa Kaspianin tarinaan viimeksi näköjään ihan tämän vuoden alussa.

Prinssi Alderan haukotteli makeasti. Hänen pikkuveljensä kruunajaisista oli kulunut kaksi viikkoa ja hänestä tuntui, että hän oli juossut pää kolmantena jalkana siitä päivästä lähtien. Noin neljäsosa vieraista oli edelleen paikalla. He olivat jääneet hiomaan kauppasuhteitaan uuden kuninkaan kanssa – ja osa oli tietenkin äitejä ja tyttäriä, jotka ajattelivat hyötyvänsä avioliittotoiveissaan jatkuvasta hallitsijan lähellä olosta. Neuvotteluja käytiin aamusta iltaan ja lisäksi oli osallistuttava protokollan mukaiseen seurusteluohjelmaan. Tämä oli hänen ensimmäinen vapaa aamunsa pitkään aikaan. Hän makasi vuoteessaan venyttellen kipeitä lihaksiaan autuaallisesti. Hän ei ollut ehtinyt kunnolla ratsastamaan puhumattakaan miekkaharjoittelusta ja oli siksi jäykkä kuin heinäseiväs.

Kamaripalvelija liukui hiljaa huoneeseen. ”Oletteko jo herännyt teidän korkeutenne?”

”Näytänkö minä nukkuvalta, herra Leeroy? Kyllä, minä olen hereillä.”

Palvelija ei osoittanut ilmeelläkään huomanneensa piikkiä. ”Eräs upseerinne, Ome, odottaa eteisessä. Otatteko hänet vastaan kenties aamiaisen jälkeen? Epäilen, että hän aikoo pyytää teitä harjoittelemaan.”

Alderan heitti jalkansa sängyn reunan yli. Eikö hän ollut juuri harmitellut harjoituksen puuttetta. Hän irvisti pienelle selästä kuuluvalle naksahdukselle ja toivoi, että kaikki hänen ongelmansa saavuttaisivat niin helpon ja tyydyttävän ratkaisun.

”Käskekää hänet tänne saman tien, Leeroy. Harjoitukset on parempi hoitaa tyhjällä vatsalla. Ja tuokaa samalla jotain sopivaa vaatetta.” Palvelija kumarsi ja lähti toimittamaan asiaa.

Ovelta kuului pian hiljainen koputus.

”Sisään sieltä Karn”, Alderan käski kiskoen samalla housuja jalkoihinsa.

Karn astui huoneeseen, mutta jäi kunnioittavasti lähelle ovea. ”Anteeksi, jos häiritsin aamu-untanne, herra, mutta ajattelin, että ratsastusretki voisi tehdä poikaa kaiken pönötyksen jälkeen”, hän sanoi kumartaen.

Alderan yritti suoristaa paitansa ryppyjä. ”Lisäksi olet selvästi kuullut, että minulla on vapaa-aamu.”

Karn virnisti hänelle alta kulmain. ”Protokollapäällikkö saattoi kertoa minulle niin.”

Alderan tuhahti samalla, kun herra Leeroy tuli huoneeseen mukanaan hänen ratsastaessa käyttämänsä päällysvaatteet. Alderan oli tuntenut Karnin pikkupojasta lähtien. He olivat leikkineet yhdessä ja ennen pitkää olleet vastakkain harjoituskentällä. Alderan oli valinnut Karnin joukkoihinsa heti, kun hänellä oli suinkin ollut siihen valtaa. Karn oli hyvää sukua, ei häntä muuten olisi laskettu leikkimään kuninkaan pojan kanssa, niin äpärä kuin tämä olikin.

Prinssi veti ratsastusvaatteet ylleen. Tiukkojen saappaiden jalkaan saaminen oli aina yhtä tuskallista, joskin vieläkin ärsyttävämpää siitä teki se, että Kaspian ja Severus sujuttelivat kengät jalkaansa kuin vettä vain. Hän ähkäisi muutaman kerran niin, että sai Karnin nauramaan.

”Et kai sinä ole tulossa vanhaksi, ystäväni?”, tämä kysyi pilke silmäkulmassa.

Alderan ojensi kätensä Karnille, jotta tämä vetäisi hänet ylös tuolilta. ”Vanhaksiko? Minun pikkuveljeni on kuningas jo toista viikkoa. Totta helvetissä minä olen vanha”, hän puuskahti nauraen.

Karn taputti häntä veljellisesti selkään ja he lähtivät prinssin huoneistosta kohti kuninkaallisia talleja harppoen pitkiä askelia.

Anna näki ikkunastaan kuinka isoveli oli selkeästi päättänyt lähteä ratsastamaan sinä aamuna. Leskikuningattaren nuorimmainen oli yhä yökoltussaan, vaikka oli ollut hereillä jo hyvän aikaa. Kukaan ei ollut tullut patistamaan häntä aamiaiselle ja pukeutumaan, sillä palvelijat kuvittelivat hänen yhä olevan unten mailla. Anna nautti vapaahetkestään. Vaikka hän oli vasta 11-vuotias, ne olivat hänelle harvinaista herkkua. Annasta ja hänen sisaristaan koulutettiin hyvää vauhtia ensiluokkaisia vaimoja tuleville puolisoilleen. Joskin äiti oli painottanut heidän opinnoissaan aiheita, joita ei yleensä pidetty nuorille neidoille sopivina kuten politiikkaa, sotahistoriaa ja –taktiikkaa sekä matematiikkaa. Tämän lisäksi olivat tietenkin fyysiset harjoitteet.

Anna tuhahti. Christina oli ehdottomasti kieltäytynyt opettelemaan ratsastamasta miesten tapaan kahareisin ja Lena taas oli sen verran pelokas, ettei hänelle ollut järkeä antaa miekkaa käteen. Toki hänen siskonsa osasivat ratsastaa sievästi naisten tyyliin, mutta hätätilanteessa kellään ei olisi aikaa asennella naisten satuloita tai odottaa heidän hidasta vauhtiaan. Christina sanoi, että äidin into kouluttaa heitä johtui siitä, ettei äiti ollut syntynyt prinsessaksi ja niinpä hän ei ollut tottunut siihen, että urheat ja uskolliset suojelevat häntä. Äiti oli vastannut vain, että miesten maailmassa tyttöjen tulee hänen mielestään olla neuvokkaita. Anna piti kaikesta, mitä heille opetettiin ja oli iloinen siitä. Pelkkä koruompelun ja musiikkikappaleiden opiskelu olisi olut hänelle kauhistus.

Hänkin olisi oikeastaan halunnut ratsastamaan sinä aamuna, mutta linnassa oli edelleen arvovieraita ja kaikki olisivat kärttyisiä, mikäli prinsessaa pitäisi etsiä, jos tätä tarvittaisiin. Niinpä hän huvitteli luistelemalla ympäri makuuhuoneensa lattiaa yöpaidan helmat hulmuten. Sitten hän teki kanuunankuulahypyn takaisin sänkyynsä juuri, kun palvelustyttö astui sisään. Tämä pidätteli hihitystä, kun Anna kapusi hänen luokseen peittojensa kätköistä.

”Haluaako neiti jo aamiaista? Siskonne nukkuvat vielä”, palvelustyttö kysyi.

Anna kohautti harteitaan. ”Syön sitten, kun hekin ovat heränneet. Mutta nyt jatkaisin kokeilujani hyppyjen parissa.”

Palvelustyttö niiasi ja lähti jättäen prinsessan aamutoimiensa pariin.

                                                            -Roona-

Elokuvissa XXXIII: Aladdin

Heippa!

Disneyn live-action Aladdinin on ohjannut Guy Ritchie. Pääosissa näyttelevät Will Smith (Henki), Mena Massoud (Aladdin), Naomi Scott (Jasmine), Marwan Kenzari (Jafar), Navid Neganban (sulttaani) ja Alan Tudyk (Jagon ääni).

Minua hämmensi jotenkin leffan epäyhtenäisyys. Kohtaukset olivat kyllä peräkkäin ihan loogisesti ja tapahtumat seurasivat toisiaan järkevästi, mutta yhdistävä liima puuttui. Annan kyllä pisteet kaikille hyville elementeille, joita oli käytetty: a) teen juonti/ tarjoilu oli kiva kulttuurinen juttu samoin kuin minareetti (Al ja Jasmine sopivat tapaavansa sen varjossa); naitä ei ollut alkuperäisessä, b) vaikka hahmo itsessään oli typerä, oli luonteva idea antaa Jasminelle hovineito, c) sulttaani oli paranneltu 2.0 versio, jee ;), d) Aladdinin ja hengen suhteen syventäminen, e) viittaukset Aladdinin vanhempiin ja Jasminen äitiin olivat juuri sopivat, f) ajatus siitä, että Jasminesta tulee sulttaani, g) edelliseen viitaten, enää ei puhuta siitä, että Jasminen tarvitsee mennä naimisiin 16-vuotis syntymäpäiväänsä mennessä, on pelkästään vaatimus prinssistä.

Tykkäsin lavastuksesta ja etenkin puvustuksesta todella paljon. No, Aladdinin ja hengen puvustus ei ehkä ollut niin nappi kuin kaikkien muiden, mutta kuitenkin. Parhaiten oli onnistuttu Taikamaton tuomisessa live-action maailmaan. Hahmo oli sama vanha, mutta se tuotiin uudelle tasolle. Myönnän, että tykkäämiselläni saatoi olla paljonkin tekemistä sen kanssa miten söpöltä Matto näytti taputtaessaan tupsuillaan. Sulttaanille oli tehty samantyyppinen kunnianpalautus kuin Bellen isälle Kaunottaressa ja hirviössä. Vaikka hän oli aika pienessä roolissa, pidin hahmosta ja näyttelijästä kovasti. Aladdinin katuasunto raunioituneessa tornissa oli visuaalista parhautta. Se, että Aladdin tunsi tunsi torikauppiaat nimiltä oli oivallinen keino syventää hahmoa. Tanssikohtaukset olivat hienoja, joskin pääösanäyttelijöiden suoritukset niissä jättivät toivomisen varaa.

Jafar, Jafar karkeloi. Voi, Jafar ja Jago minkä teitte. En yhtään ymmärtänyt mikä idea Kenzarilla (tai ohjaaja Ritchiellä) oli Jafarin suhteen. Hän oli laimea ja kädenlämpöinen eikä hänen taustatarinalleen tehnyt mitään hyvää, että hän olisi muka joskus ollut varas. Mielummin tuossa taustaosuudessa olisi voitu vaikka selittää, miten Jafar on saanut/ oppinut taikuuden. Animaation perusteella olen aina mieltänyt Jafarin myös taitavaksi ja ovelaksi poliitikoksi. Kenzarin Jafar haluaa lähinnä hyökkäillä naapurimaihin ja avioliittohalu Jasminen kanssakin tulee puun takaa. Myös Jago hämmensi minua. Alkuperäisessä se on hyvin selkeä hahmo: esittää muille tyhmää, mutta Jafarin kanssa on fiksu pikku apulainen. Tässä nämä roolit oli sekoitettu eikä oikein saanut selvää mikä Jago oli lintujaan.

Ylipäänsä pääosanäyttelijät ehkä Smithiä lukuunottamatta eivät tunnu hahmottavan elokuvan kokonaispäämäärää. Siksi se tuntuu fragmentaariselta. Kenties voisimme hieman osoitella syyttävällä sormella ohjaajaa tässä tapauksessa. Smith vetää hyvän roolin, kun vauhtiin pääsee. Yllätyin kuitenkin siitä, että hän osaa laulaa aika huonosti. Arabian öihin hänen äänensä ei sopinut yhtään, siihen olisi tarvittu joku syvempi ääninen. Mena Massoud näyttelee parheiten kohtauksessa, jossa Ali heitetään mereen tuoliin sidottuna. Reaktio on niin aidon oloinen, että kiinnostaa kovasti miten kyseinen kohtaus on kuvattu. Uusi laulu, Speechless, oli mielestäni hyvä, mutta sen ympärille rakennettu kohtaus oli tyhmä ja kömpelö. Olin unohtaa, Hengen ja hovineidon romanttinen sivujuoni oli mielestäni turha.

Kaiken kaikkiaan leffa oli mukavaa katsottavaa. Voin suositella sitä, mutta vau-efektejä kannattaa etsiä yksityiskohdista pikemmin kuin kokonaisuudesta.

                                                             -Roona-