Tyttöjen välisestä ystävyydestä (ja vähän poikienkin) (Adanat 11)

Moikka!

No niin, viimeistä viedään, tauolle jäävien jatkisten suhteen siis. Tämä on minulle rakas projekti ja tulee ehdottomasti jatkumaan tulevaisuudessa, kunhan on aikaa ja uutta inspistä. Mutta reilun vuoden tauko on nyt edessä. Viimeksi olen julkaissut tätä viime vuoden kesäkuussa.

Danny venytteli upottavassa katossaängyssä. Hänen vuodekumppaninsa seisoi läpikuultavassa kaavussaan ikkunan edessä. Aamuaurinko leikki hänen kullanhohtoisissa hiuksissaan. Kenen tahansa miehen unelma, Danny tuhahti mielessään. Hän olisi mielummin katsellut pelkkää ikkunasta siivilöityvää valoa. Adela huomasi hänen heränneen ja työnsi rintansa ulos ja peppunsa taakse niin, etteivät hänen muotonsa jääneet varmasti kenellekään epäselväksi. 

”Sinä yrität liikaa”, Danny tokaisi samalla kun tunsi selkänsä kaareutuvan tyydyttävästi haukotuksen voimasta. 

Adela siirtyi muutaman askeleen sängyn vierelle. 

”Yritän liikaa? Mieheni syöksyisi kimppuuni, jos tekisin hänelle noin.” 

Adela oli neljänkymmenen ja kaunis kypsällä tavalla. Äidin ikäinen, Danny ajatteli.

”Tee sitten hänelle niin. En harrasta enää juurikaan toisia kierroksia aamuisin, joten minulle se menee vain hukkaan.” 

Adela nyrpisti nenäänsä ja lipui laittamaan päälle oikeaa, paksumpaa aamutakkia varsin loukkaantunein elein. Danny katseli sängylle käännettyä selkää ja hivuttatui pois patjalta niin, että veti peiton mukanaan paljaiden lanteidensa suojaksi. Adela mulkaisi häntä. 

”Häivy vain vähin äänin ja vaivihkaa”, hän sanoi dramaattisesti. 

Lattia tuntui mukavan viileältä yön lämmön jälkeen ja Danny tyytyi vain kohauttamaan harteitaan välipitämättömästi. 

”Liikaa yritystä edelleen. Minä lähden samalla tavalla kuin aina ennenkin. Paitsi, jos aviomiehesi on tulossa”, hän virnisti. 

”Voisin kertoa muutamallekin ystävälleni, mitä teet heidän tyttäriensä kanssa. Silloin minun mieheni olisi huolistasi pienin.”

Adelan hymy paljasti kauniin valkoisen hammasrivin, joka lähes häikäisi sanojen uhkaavan sävyn. 

”Ja minä taas voisin kertoa miehesi ystäville, mitä kaikkea hän puuhailee. Mutta en kerro edes sinulle – kärttämisestäsi huolimatta – sillä ne ovat sovitussalaisuuksia ja olen vannonut hyvän valan niiden pitämisestä”, Danny sanoi rauhallisesti. 

Hän oli jo saanut housunsa jalkaan ja veti juuri alustunikaansa päälleen. Adelan uhkailu ja valitus eivät purreet häneen. Nainen kuvitteli tietävänsä kaiken muista naisista, joiden kanssa Danny oli maannut. Ystävättärien välinen solidaarisuus oli välillä liiankin suulasta, jutut suurenivat ja nimet vaihtuivat toisiin. Ei sillä, hän oli papin työtä harjoitellessaan huomannut, että miehet olivat aivan yhtä pahoja.

”Kai minä saan kuitenkin tulla vielä takaisin?”, hän hyvitteli. 

Adelan suupieli kiristyi ilmeen muuttuessa harmistuneesta ylenkatseelliseksi. 

”Kukas nyt matelee? Tulet takaisin, jos kutsun. Muuten voit minun puolestani pysytellä kammiossasi.”

Danny kumarsi äärimmäisen tyylikkäästi ja sievistelevästi. Sen nainen ansaitsi, kun yritti olla olevinaan. 

”Kiitän armeliaisuudestasi. Nyt minä liukenen ennen kuin myöhästyn, en suinkaan kammiostani, vaan oppitunnilta. Kuten me tapaamme sanoa `Vaikka Yhden aika onkin ääretön, meidän opettajiemme kärsivällisyys ei sitä ole´.” 

Adela viittasi hänelle puolivillaisesti, mutta Danny oli jo makuuhuoneen oven ulkopuolella. Takapihalla hän veti harmaan siviiliviittansa hupun päähän ja suuntasi kiireisin askelin kohti katedraalikoulua.

Yksi kadun pikku vintiöistä nyki Mereliä hihasta. Merel oli ollut juuri astumassa sisään tätinsä taloon. 

”Sää olit kyselly siitä blondista LaShiasta. Mää tietäsin missä se on tällä hetkellä, yksin”, poika lespasi puuttuvien etuhampaidensa välistä. 

Merel ravisteli pojan sormet irti paidastaan. ”Saat viedä minut sinne heti. Odota vain sen verran, että voin jättää ostokset sisälle. Ja tuon samalla sinulle jotain hyvää palkaksi.” 

Poika johdatti hänet yhdelle LaShiojen kaupunginosan avoimista sisäpihoista. Riveriä ei ollut vaikea havaita, vaikka hän istui aivan kauimmaisessa reunassa pensaiden katveessa. Merel hätisti apulaisensa palkaksi saatuine kekseineen pois. River oli ajatuksissaan eikä huomannut häntä ennen kuin hän seisoi aivan tämän edessä.

Vaaleat hiukset liehahtivat poskilta, kun tyttö katsoi yllättyneen ylös päin. 

”Ai, anteeksi, en yhtään tajunnut. Tuota haluatko istua tähän?”, River kysyi. 

Merel räpytteli silmiään. Kukaan sukujen jäsen ei ollut koskaan kysynyt tuollaista häneltä ainakaan noin ystävällisessä sävyssä. 

”Ei sinun tarvitse siirtyä, jos saan tulla viereesi”, hän kokeili. 

Hymyn kare valaisi Riverin kasvot ja hän teki hieman tilaa niin, ettei istunut enää penkin keskellä. Merel painautui toisen lämmittämää kiveä vasten. Valkolatvapensaat kukkivat ja tuksuivat huumavalle. 

”Me tapasimme joku ilta sitten, jos muistat”, Merel sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. 

River ei oikein tiennyt, mitä oli käsillään tehnyt ja väänteli niitä typerästi. Lopulta hän asetteli ne syliinsä päällekkäin.

”Muistan minä tietysti. Sinä sanoit Rottenille takaisin tosi rohkeasti. Minä en olisi uskaltanut”, hän henkäisi ujosti. 

Merel tuhahti. ”Rotten on vain ihminen siinä missä me muutkin. Kyllä hänelle voi takaisin sanoa.” 

Kadulle oli ilmaantunut yllättävä aamupäiväruuhka ja hälinä ylti häiritsemään heidän rauhaansa. River katsoi Mereliä silmiin ja kohautti olkiaan. 

”Jaquin on Rotten paras ystävä. He tapaavat aika usein. Joskus toivon, että minullakin olisi paras ystävä.” 

Eikö sinulla sitten ole, Merel ajatteli. Ääneen hän sanoi: ”Minä voisin kyllä rueta parhaaksi ystäväksesi. Tai pelkäksi ystäväksi näin alkuun.” 

Riverin ilmeestä näki, että hän pohti kuumeisesti, mitä vastaisi. Hänen silmistään paistoi, että hänet oli opetettu pitämään lämpimät suhteet shanteihin minimissään, mutta toisaalta hän halusi sanoa palavasti kyllä.

Merel pukkasi häntä. ”Tee niin kuin sydämesi kehottaa, äläkä ajattele muita.” 

Riveriä pelotti. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti päättänyt mitään itse. 

”Kyllä”, hän sanoi lopulta ja tunsi aivan uudenlaista päättäväisyyttä. ”Mutta sen on oltava salaisuus, ymmärräthän.” 

Merel ei halunnut työntää tyttöä liikaa epämukavuusalueelle. ”Toki. Siitä tulee meidän yhteinen salaisuutemme. Voit lähettää minulle viestejä. Annat ne vain kaduilla juoksenteleville shantipojille. Sano, että ne ovat Merelille. He löytävät minut aina.” 

Riverin kasvot olivat sulaneet kokonaan suureen hymyyn. Hän puristi Merelin ruskettunutta kättä omallaan. 

”Kiitos. Minun pitää nyt mennä, muuten äiti alkaa ihmettelemään missä olen.” 

Merel jäi yksin pikku paratiisin varjoihin ja oli tyytyväinen.

                                                                  -Roona-

Elokuvissa XL: Pikku naisia

Heippa!

Greta Gerwig on ohjannut uudelleen sovitetun version Louisa May Alcottin rakastetusta kirjasta Pikku naisia. Pääosissa nähdään Saoirse Ronan (Jo), Emma Watson (Meg), Eliza Scanlen (Beth), Florence Pugh (Amy), Laura Dern (Marmee), Meryl Streep (täti March) ja Timothée Chalamet (Laurie).

Kerronta on tehty takautuvaksi. Elokuva alkaa siitä, kun Jo on New Yorkissa. Hän muistelee menneitä tapahtumia, mutta toki myös nykyhetkeen liittyvä juoni kulkee eteenpäin. Elokuvassa oli hyvin toteutettu kirjan henki ja nuoret naiset olivat pääosassa. En pitänyt äskettäisessä tv-versiossa siitä, kuinka paljon Jon ja Laurien rakkaustarinaa korostettiin. Tässäkin se sai aluksi mielestäni turhaa painoa, mutta onneksi siihen ei erityisesti jääty vellomaan. Parasta oli, että Jon kirjoittamat ja tyttöjen yhdessä esittämät näytelmät oli otettu mukaan, samoin kuin Pickwick-kerhon kokoontuminen. Rakastin näitä kirjassa, sillä ne kuvasivat mielestäni tyttöjen vapautta ja epäsovinnaisuutta. Lauriekin otettiin mukaan, mutta hän oli vain jäsen muiden joukossa, kuten kuuluukin.

Megin kohdalla pidin erityisesti eräästä hienoisesti muutetusta kohtauksesta. Debytanttitanssiaisissa Laurie arvostelee Megiä ja sen sijan, että Meg myöntäisi olleensa liian hupsu ja huokaisi, että onpa mukavaa olla oma itsensä, hän sanookin, että anna minun nauttia ja olla hupsu tämä ilta. Emma Watson esittää vuorosanansa nautittavasti. Näkökulma on on käännetty niin, että näämme hetken Megin hänen itsensä eikä Jon silmin ja se tekee Megin hahmolle hyvää. Tykkäsin myös Megin avioliiton myöhemmästä käsittelystä, josta ei kirjassa juuri kuulla lapsia (ja onnellisuutta) lukuunottamatta.

Ronan on mahtava, erilainen Jo. Hän ei nouse, eikä häntä ole nostettu muiden tyttöjen edelle, mikä on jälleen kirjan hengen mukaista, vaikka Jo onkin näkökulmahenkilö sekä kirjassa että elokuvassa. Kerronta on Jon lailla hyvällä tapaa levoton. Jon ja herra Bhaerin suhteen osuutta tarinassa on vähennetty, mikä on sinänsä surullista, sillä pidän kovasti herra Bhaerista, mutta tässä versiossa hyvä, sillä Friedrich (siis hänen näyttelijänsä Louis Garrel) on aivan liian nuori. Minusta herra Bhaerin idea on nimenomaan se, että kun Jo lopulta menee naimiisiin, se ei tapahdu nuoren, rikkaan ja komean miehen kanssa vaan keski-ikäistyvän professorin.

Amyn hahmo on sovitettu erittäin onnistuneesti ja hänelle on annettu mahtava rooli Laurien ravistelijana. Hän ei todellakaan ole aiempien elokuvien aikuiseksi kasvanut kukkanen, vaan on säilyttänyt nuoruutensa kipakkuuden. Lisäksi Amyn ja Laurien suhteelle luodaan enemmän taustaa kuin ennen ja tuodaan esiin sen kipukohtia. Erinomaista, että Amy sanoo suoraan, ettei halua jäädä ikuiseksi kakkoseksi Jolle. Florence Pugh on tymäkkä, joskin välillä hieman vanhahtava Amy.

Leffan näkeminen ei onnistunut muuttamaan käsitystäni siitä, että Timothée Chalamet on outo valinta esittämään Laurieta. Hänen näyttelijäsuorituksessaan ei ole kerrassaan mitään vikaa, hän ei fyysisesti sovi rooliin yhtään. Hän ei ole sen tyyppinen romanttinen sankari kuin Laurie on kirjassa. Etenkin Ronanin ja Pugh´n vierellä hän ei näytä varteenotettavalta sulhasehdokkaalta. James Norton taas on erinomainen John Brooke, joka saa itseensä uutta sisältöä tämän sovituksen myötä.

Pidin siitä, että täti Marchin osuuksia oli vähennetty ja että John Brooken sotaan lähtö ja haavoittuminen oli leikattu kokonaan pois. Puvustus oli minusta kivan kotoisa, mutta asuivatko Marchit vähän hienommassa talossa kuin ennen? Talo näytti tietyistä kuvakulmista aika ajoin niin modernilta, että välillä piti hieraista silmiään. Marchien taloudenhoitaja Hannah oli tässä jotenkin paljon aiempia versioita miellyttävämpi ja pidin hänestäkin paljon.

Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille katsottavaksi.

                                                                -Roona-

Häivähdys jäänvaaleaa

Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

Ja ne jotka kaiken tietää

ne sanoo tuo on prinsessa Jää

se varmaan hileitä hengittää

ja se kaikesta selviää

(Prinsessa Jää - Maija Vilkkumaa)

Lucius, Malfoyden kartanossa, 1972

Lucius on juuri vetänyt päälleen juhlakaapunsa. Hän hymyilee peilikuvalleen itsetyytyväisesti. Kukas komea poika se siellä on, hän kysyy yliolkaisesti. Tiedossa ovat Mustien järjestämät tanssiaiset. Erinomainen tilaisuus luoda suhteita samanmielisten kanssa – voittajien kanssa, Lucius miettii. Hän voi myös liehitellä Narcissa Mustaa. Mustien maine koki pienen kolauksen, kun Narcissan serkku Sirius lajiteltiin Rohkelikkoon. Lucius tuhahtaa. Mitä väliä moisella on, polttakoot pois sukupuustaan. Sitähän Mustat huhujen mukaan harrastavat. Viekkaus värittää Luciuksen ihon. Kunhan Narcissa on minun, olen sen puun uusin ja vahvin vesa. Eikä minua ja minusta versovia haaroja polteta koskaan pois, hän pohtii. Peili ei väitä vastaan.

Lordin joukot vahvistuvat päivä päivältä. Voittivat enemmän päivä päivältä. Kuraveriset joutuivat pelkäämän jatkuvasti enemmän, mikä oli heille aivan oikein. Vielä oikeampaa tuo pelko oli jästeille. Lucius katselee ylpeänä kättään koristavaa pimeänpiirtoa. Kaikki ovet ovat hänelle auki ja hänellä on millä leikkiä. Tympeä kouluaikakin oli nyt takana ja hän saattoi keskittää tarmonsa suuremman hyvän edistämiseen, ei mielellään etulinjasta, mutta kenties juuri sen takaa? Hän pörhistyy onnellisuudesta. Peilikuvan kasvot hehkuvat ilkeämielisen virneen valaisemina. Raihnainen kotitonttu tulee sisään ja ilmoittaa, että herra ja rouva odottavat nuorta herraa alakerrassa. Lucius kävelee ohi kiinnittämättä mitään huomiota olioon, mutta jättää hyvänmielen puuskassaan potkaisematta sitä. Aavemainen häivähdys jäänvaaleasta tukasta jää kummittelemaan huoneeseen.

Draco, lammella Tylypahkan tiluksilla, 6. kouluvuosi

Jään päällä on riitettä. Vähän niin kuin sydämessäni, Draco ajattelee, mutta sättii itseään ajatuksesta saman tien. Riite on jäätä, jäätä jään päällä sinä olet paljon noin kehämäisiä ajatuksia fiksumpi. Hän huohottaa, vaikka ei ole juossut vaan talsinut lammelle vitkastellen. Väsymys ja turtumus iskevät yllättäen kuin takavasemmalta tullut nyrkki. Hän vajoaa polvilleen rantalumeen. Kiroaminen vie voimat. Merlinin tähden, minä kirosin juuri Katie Bellin, hän melkein nyyhkyttää. Tuntuu kuin elämää puristettaisiin hänestä pois pikku hiljaa, viruttaen. Lumi alkaa sulaa pehmeäksi mössöksi polvien alla. Lammen jääkansi näyttää puhtaista kohdistaan siniseltä. Draco huomaa kuvittelevansa kannen alla uivia sinikylkisiä kaloja. Valois, hän kuiskaa vain huomatakseen, ettei taikasauva ole kädessä.

Pimeän Lordin tehtävä vaatii suorittamista. Hän on työskennelyt sen eteen hurjasti ja silti muut vaativat koko ajan enemmän. Ehkä asiat nopeutuvat tänään, ehkä kaikki helpottuu. Häntä pelottaa eikä hän halua myöntää sitä. Ei ole ketään, jolle myöntää. Siksi minun sydämessäni on jäätä, Draco tuhahtaa katkerasti. Minä hengitän huurua, mikään ei satuta minua. Hän nousee ja kietoo talvitrenssinsä tiukemmin kaavun päälle. Polvet ovat märät – ainoana merkkinä hetken heikkoudesta. Silmien alla on pussit ja keho takin sisällä on entistä laihempi, mutta ne kertovat omistautumisesta. Ennen lähtöään hän vetää pipoa syvemmälle päähänsä ja sen alta pilkistää vain häivähdys jäänvaalea tukkaa.

                                                               -Roona-

Mietteitä kirjasta XLVIII: Ajan sankari, Valkoisen pilven maa ja Tuhon aikakirja

Heippa!

”Sinä tiedät, mitä minä haluan olet aina tiennyt.” Niin Vin tiesikin. Hän oli vaistonnut sen samalla hetkellä, kun hän oli koskettanut Tuho-nimistä olentoa, kuten hän sitä kutsui. Sillä oli hyvin yksinkertaiset mielihalut. Se halusi nähdä maailmanlopun. Tappava usva, sankat tuhkasateet ja rajut maanjäristykset. Ja ainoa tieto pelastuksesta kuoli Lordihallitsijan mukana. Ihmiskunnan lopullinen tuho näyttää vääjäämättömältä. Sankarimme ovat jakaantuneet ja Luthadel on jäänyt ilman alkuperäisen koplan jäseniä. Ajan sankari päättää Usvasyntyinen (Mistborn) –trilogian. Sarjan kirjoja on myyty maailmalla miljoonia kappaleita, ja niitä on käännetty yli 25 kielelle. Brandon Sanderson on saanut luikuisia fantasiakirjallisuuden palkintoja ja tunnustuksia. Hän on kirjoittanut alkuperäiselle Usvasyntyinen-trilogialle useita jatko-osia.

(Arvosteluosuus spoilaa hieman.) Yhyy, tämä päättyy ja miten se päättyikään. Ajan sankari ensimmäinen kolmannes junnaa jonkin verran ja olin jo mennettämässä uskoni (juuri niin kuin Sazed, ovelaa) juonen kykyyn nousta vielä. Mutta viimeistän puolivälistä alkaa sellainen vauhti, että oksat pois. Taustoittaminen ja maailman rakentaminen on huippuluokkaa koko kirjan ajan. Sanderson vetää yhteen juonilangat ja vihjeet, jotka on antanut edellisissä osissa. Tutustumme uuten Metallitaitoon, hemalurgiaan, joka toki on ollut läsnä Viimeisessä valtakunnassa koko ajan niin inkvisiittoreissa, kolosseissa kuin kandroissakin. Elendistä on tullut äärimmäisen voimakas usvasyntyinen ja Kyttä on polttanut tinaansa jatkuvasti vuoden päivät. Ja jostain syystä luku kuusitoista on usvalle tärkeä. Suosittelen lämpimästi koko trilogiaa fantasian ystäville.

Valkoisen pilven maa on saksalaisen Sarah Larkin romaani. Varaton kotiopettajatar Helen Davenport vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa Uuden-Seelannin kunnialliset naimattomat miehet etsivät vaimoa. Kirjeen perusteella herrasmieheltä vaikuttava viljelijä lähettää vastauksen Helenin kirjeeseen, ja matka uuteen maahan alkaa näyttää hienolta mahdollisuudelta. Samaan aikaan kaunis ja uskalias Gwyneira Silkham, rikkaan lampaankasvattajan tytär, on hävitty uhkapelissä vaimoksi uusseelantilaisen lammasparonin pojalle. Gwyn on innoissaan päästessään karkaamaan ennalta-arvattavasta tulevaisuudesta tuntemattomaan maahan. Helen ja Gwyn ystävystyvät pitkällä laivamatkalla kohti Uutta-Seelantia. Kun uudet aviomiehet osoittautuvat perillä täysin erilaisiksi kuin kirjeet tai Gwynin isän puheet antoivat ymmärtää, on ystävyys ainoa pysyvä asia uudessa kotimaassa.

Minusta tämä oli hyvä kirja, mutta annoin sille silti vain kolme tähteä Goodreadsissa. Siinä oli muutama erityisen häiritsevä tekijä. Olisi kaivannut enemmän näyttämistä kuin jälkeen päin kertomista. Toki onneksi kaikkein tärkeimmät jutut aina näytettiin. Toisaalta, ehkä vähän ristiriitaisesti, tykkäsin, että välillä tehtiin pitkiä, jopa vuosien pituisia aikahyppyjä. En pitänyt tavasta, jolla Lucasin homous esitettiin, sillä se oli todella stereotyyppinen. Ironista sinänsä, koska Lucas hahmona ei ollut kävelevä homostereotypia. Minusta oli ikävä, että lukijan oletettiin arvanneen Lucasin suuntautuminen siitä, että hänellä oli makua ja että hän piti taiteista. Myös loppuratkaisu oli vähän helpohko, kun kaikki ”pahikset” kuolivat pois. Onneksi sentään maakiista maorien kanssa ei saanut täysin tyydyttävää loppua ja siitä kuullaan varmasti vielä sarjan seuraavassakin osassa.

Tuhon aikakirja on Philip Reeven Kulkukaupunkien kronikat –sarjan kolmas osa. Tom, Hester ja heidän 15-vuotias Wren-tyttärensä ovat eläneet vuosia tuntemattomaan mantereeseen törmänneellä urhealla Anchoragella, josta on tullut rauhallinen kiintokaupunki. Äkkiä heidän kotikulmilleen ilmestyy Kadonneita poikia, jotka kärkkyvät Anchoragen kirjastossa olevaa vanhatekun aikaista Tinakirjaa. Nuoruuden uhmassa Wren heittäytyy mukaan seikkailuun, joka viskaa hänet Brightoniin, vedessä kelluvaan palmujen ja rantabulevardien varjostamaan lomaparatiisiin. Elämä kaupungissa osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin paratiisilliseksi, sillä Tinakirja tuntuu vetävän puoleensa kaikkia vallasta kamppailevia, häikäilemättömiä järjestöjä. Myös Tom ja Hester joutuvat jälleen vaarallisille vesille jäljittäessään tytärtään...

Tinakirja oli ihan hauska juonisytyke ja ilmeisesti se sisälsi tietokonekoodia tai sitten matemaattisia kaavoja. Wrenistä en oikein saanut otetta, kun hänellä ei oikeastaan ollut minkäänlaista luonnetta. Hän oli vihainen vanhemmilleen, kun juoni tarvitsi sitä ja sitten hän halusikin heti kotiin. Pikkuorja Cynthiaan liittyvä tvisti oli yllättävä. Ja loppu, jossa Kalapulla löytää marssija Fangin palaset, oli mielenkiintoinen ja lupaa hyvää viimeistä osaa ajatellen. Köynnösmaa-Anchoragen koko hämmensi – onko siellä todella vain viitesenkymmentä asukasta ennen Grimsbystä tulleita Kadonneita poikia. Ja miten Hesteristä ja etenkin Tomista muka on tullut niin vanhoja – he ovat enintään neljäkymmentä. Vaikka voi kai se varhainen kaljuuntuminen jo silloinkin alkaa...

                                                                -Roona-