Greta
Gerwig on ohjannut uudelleen sovitetun version Louisa May Alcottin rakastetusta
kirjasta Pikku naisia. Pääosissa nähdään Saoirse Ronan (Jo), Emma Watson (Meg),
Eliza Scanlen (Beth), Florence Pugh (Amy), Laura Dern (Marmee), Meryl Streep
(täti March) ja Timothée Chalamet (Laurie).
Kerronta
on tehty takautuvaksi. Elokuva alkaa siitä, kun Jo on New Yorkissa. Hän
muistelee menneitä tapahtumia, mutta toki myös nykyhetkeen liittyvä juoni
kulkee eteenpäin. Elokuvassa oli hyvin toteutettu kirjan henki ja nuoret naiset
olivat pääosassa. En pitänyt äskettäisessä tv-versiossa siitä, kuinka paljon
Jon ja Laurien rakkaustarinaa korostettiin. Tässäkin se sai aluksi mielestäni
turhaa painoa, mutta onneksi siihen ei erityisesti jääty vellomaan. Parasta
oli, että Jon kirjoittamat ja tyttöjen yhdessä esittämät näytelmät oli otettu
mukaan, samoin kuin Pickwick-kerhon kokoontuminen. Rakastin näitä kirjassa,
sillä ne kuvasivat mielestäni tyttöjen vapautta ja epäsovinnaisuutta. Lauriekin
otettiin mukaan, mutta hän oli vain jäsen muiden joukossa, kuten kuuluukin.
Megin
kohdalla pidin erityisesti eräästä hienoisesti muutetusta kohtauksesta.
Debytanttitanssiaisissa Laurie arvostelee Megiä ja sen sijan, että Meg
myöntäisi olleensa liian hupsu ja huokaisi, että onpa mukavaa olla oma itsensä,
hän sanookin, että anna minun nauttia ja olla hupsu tämä ilta. Emma Watson
esittää vuorosanansa nautittavasti. Näkökulma on on käännetty niin, että näämme
hetken Megin hänen itsensä eikä Jon silmin ja se tekee Megin hahmolle hyvää.
Tykkäsin myös Megin avioliiton myöhemmästä käsittelystä, josta ei kirjassa
juuri kuulla lapsia (ja onnellisuutta) lukuunottamatta.
Ronan on
mahtava, erilainen Jo. Hän ei nouse, eikä häntä ole nostettu muiden tyttöjen
edelle, mikä on jälleen kirjan hengen mukaista, vaikka Jo onkin
näkökulmahenkilö sekä kirjassa että elokuvassa. Kerronta on Jon lailla hyvällä
tapaa levoton. Jon ja herra Bhaerin suhteen osuutta tarinassa on vähennetty,
mikä on sinänsä surullista, sillä pidän kovasti herra Bhaerista, mutta tässä
versiossa hyvä, sillä Friedrich (siis hänen näyttelijänsä Louis Garrel) on
aivan liian nuori. Minusta herra Bhaerin idea on nimenomaan se, että kun Jo
lopulta menee naimiisiin, se ei tapahdu nuoren, rikkaan ja komean miehen kanssa
vaan keski-ikäistyvän professorin.
Amyn
hahmo on sovitettu erittäin onnistuneesti ja hänelle on annettu mahtava rooli
Laurien ravistelijana. Hän ei todellakaan ole aiempien elokuvien aikuiseksi
kasvanut kukkanen, vaan on säilyttänyt nuoruutensa kipakkuuden. Lisäksi Amyn ja
Laurien suhteelle luodaan enemmän taustaa kuin ennen ja tuodaan esiin sen
kipukohtia. Erinomaista, että Amy sanoo suoraan, ettei halua jäädä ikuiseksi
kakkoseksi Jolle. Florence Pugh on tymäkkä, joskin välillä hieman vanhahtava
Amy.
Leffan
näkeminen ei onnistunut muuttamaan käsitystäni siitä, että Timothée Chalamet on
outo valinta esittämään Laurieta. Hänen näyttelijäsuorituksessaan ei ole
kerrassaan mitään vikaa, hän ei fyysisesti sovi rooliin yhtään. Hän ei ole sen
tyyppinen romanttinen sankari kuin Laurie on kirjassa. Etenkin Ronanin ja
Pugh´n vierellä hän ei näytä varteenotettavalta sulhasehdokkaalta. James Norton
taas on erinomainen John Brooke, joka saa itseensä uutta sisältöä tämän
sovituksen myötä.
Pidin
siitä, että täti Marchin osuuksia oli vähennetty ja että John Brooken sotaan
lähtö ja haavoittuminen oli leikattu kokonaan pois. Puvustus oli minusta kivan
kotoisa, mutta asuivatko Marchit vähän hienommassa talossa kuin ennen? Talo
näytti tietyistä kuvakulmista aika ajoin niin modernilta, että välillä piti
hieraista silmiään. Marchien taloudenhoitaja Hannah oli tässä jotenkin paljon
aiempia versioita miellyttävämpi ja pidin hänestäkin paljon.
Suosittelen
elokuvaa lämpimästi kaikille katsottavaksi.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti