”Sinä tiedät, mitä minä haluan olet aina
tiennyt.” Niin Vin tiesikin. Hän oli vaistonnut sen samalla hetkellä, kun hän
oli koskettanut Tuho-nimistä olentoa, kuten hän sitä kutsui. Sillä oli hyvin
yksinkertaiset mielihalut. Se halusi nähdä maailmanlopun. Tappava
usva, sankat tuhkasateet ja rajut maanjäristykset. Ja ainoa tieto pelastuksesta
kuoli Lordihallitsijan mukana. Ihmiskunnan lopullinen tuho näyttää
vääjäämättömältä. Sankarimme ovat jakaantuneet ja Luthadel on jäänyt ilman
alkuperäisen koplan jäseniä. Ajan sankari päättää Usvasyntyinen (Mistborn)
–trilogian. Sarjan kirjoja on myyty maailmalla miljoonia kappaleita, ja niitä
on käännetty yli 25 kielelle. Brandon Sanderson on saanut luikuisia
fantasiakirjallisuuden palkintoja ja tunnustuksia. Hän on kirjoittanut
alkuperäiselle Usvasyntyinen-trilogialle useita jatko-osia.
(Arvosteluosuus
spoilaa hieman.) Yhyy, tämä päättyy ja miten se päättyikään. Ajan sankari
ensimmäinen kolmannes junnaa jonkin verran ja olin jo mennettämässä uskoni
(juuri niin kuin Sazed, ovelaa) juonen kykyyn nousta vielä. Mutta viimeistän
puolivälistä alkaa sellainen vauhti, että oksat pois. Taustoittaminen ja
maailman rakentaminen on huippuluokkaa koko kirjan ajan. Sanderson vetää yhteen
juonilangat ja vihjeet, jotka on antanut edellisissä osissa. Tutustumme uuten
Metallitaitoon, hemalurgiaan, joka toki on ollut läsnä Viimeisessä
valtakunnassa koko ajan niin inkvisiittoreissa, kolosseissa kuin kandroissakin.
Elendistä on tullut äärimmäisen voimakas usvasyntyinen ja Kyttä on polttanut
tinaansa jatkuvasti vuoden päivät. Ja jostain syystä luku kuusitoista on
usvalle tärkeä. Suosittelen lämpimästi koko trilogiaa fantasian ystäville.
Valkoisen
pilven maa on saksalaisen Sarah Larkin romaani. Varaton kotiopettajatar Helen
Davenport vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa Uuden-Seelannin kunnialliset
naimattomat miehet etsivät vaimoa. Kirjeen perusteella herrasmieheltä
vaikuttava viljelijä lähettää vastauksen Helenin kirjeeseen, ja matka uuteen
maahan alkaa näyttää hienolta mahdollisuudelta. Samaan aikaan kaunis ja
uskalias Gwyneira Silkham, rikkaan lampaankasvattajan tytär, on hävitty
uhkapelissä vaimoksi uusseelantilaisen lammasparonin pojalle. Gwyn on
innoissaan päästessään karkaamaan ennalta-arvattavasta tulevaisuudesta
tuntemattomaan maahan. Helen ja Gwyn ystävystyvät pitkällä laivamatkalla kohti
Uutta-Seelantia. Kun uudet aviomiehet osoittautuvat perillä täysin erilaisiksi
kuin kirjeet tai Gwynin isän puheet antoivat ymmärtää, on ystävyys ainoa pysyvä
asia uudessa kotimaassa.
Minusta
tämä oli hyvä kirja, mutta annoin sille silti vain kolme tähteä Goodreadsissa.
Siinä oli muutama erityisen häiritsevä tekijä. Olisi kaivannut enemmän
näyttämistä kuin jälkeen päin kertomista. Toki onneksi kaikkein tärkeimmät
jutut aina näytettiin. Toisaalta, ehkä vähän ristiriitaisesti, tykkäsin, että
välillä tehtiin pitkiä, jopa vuosien pituisia aikahyppyjä. En pitänyt tavasta,
jolla Lucasin homous esitettiin, sillä se oli todella stereotyyppinen. Ironista
sinänsä, koska Lucas hahmona ei ollut kävelevä homostereotypia. Minusta oli
ikävä, että lukijan oletettiin arvanneen Lucasin suuntautuminen siitä, että
hänellä oli makua ja että hän piti taiteista. Myös loppuratkaisu oli vähän
helpohko, kun kaikki ”pahikset” kuolivat pois. Onneksi sentään maakiista
maorien kanssa ei saanut täysin tyydyttävää loppua ja siitä kuullaan varmasti
vielä sarjan seuraavassakin osassa.
Tuhon
aikakirja on Philip Reeven Kulkukaupunkien kronikat –sarjan kolmas osa. Tom,
Hester ja heidän 15-vuotias Wren-tyttärensä ovat eläneet vuosia tuntemattomaan
mantereeseen törmänneellä urhealla Anchoragella, josta on tullut rauhallinen
kiintokaupunki. Äkkiä heidän kotikulmilleen ilmestyy Kadonneita poikia, jotka
kärkkyvät Anchoragen kirjastossa olevaa vanhatekun aikaista Tinakirjaa.
Nuoruuden uhmassa Wren heittäytyy mukaan seikkailuun, joka viskaa hänet
Brightoniin, vedessä kelluvaan palmujen ja rantabulevardien varjostamaan
lomaparatiisiin. Elämä kaupungissa osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin
paratiisilliseksi, sillä Tinakirja tuntuu vetävän puoleensa kaikkia vallasta
kamppailevia, häikäilemättömiä järjestöjä. Myös Tom ja Hester joutuvat jälleen
vaarallisille vesille jäljittäessään tytärtään...
Tinakirja
oli ihan hauska juonisytyke ja ilmeisesti se sisälsi tietokonekoodia tai sitten
matemaattisia kaavoja. Wrenistä en oikein saanut otetta, kun hänellä ei
oikeastaan ollut minkäänlaista luonnetta. Hän oli vihainen vanhemmilleen, kun
juoni tarvitsi sitä ja sitten hän halusikin heti kotiin. Pikkuorja Cynthiaan
liittyvä tvisti oli yllättävä. Ja loppu, jossa Kalapulla löytää marssija Fangin
palaset, oli mielenkiintoinen ja lupaa hyvää viimeistä osaa ajatellen.
Köynnösmaa-Anchoragen koko hämmensi – onko siellä todella vain viitesenkymmentä
asukasta ennen Grimsbystä tulleita Kadonneita poikia. Ja miten Hesteristä ja
etenkin Tomista muka on tullut niin vanhoja – he ovat enintään neljäkymmentä.
Vaikka voi kai se varhainen kaljuuntuminen jo silloinkin alkaa...
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti