Tyttöjen välisestä ystävyydestä (ja vähän poikienkin) (Adanat 11)

Moikka!

No niin, viimeistä viedään, tauolle jäävien jatkisten suhteen siis. Tämä on minulle rakas projekti ja tulee ehdottomasti jatkumaan tulevaisuudessa, kunhan on aikaa ja uutta inspistä. Mutta reilun vuoden tauko on nyt edessä. Viimeksi olen julkaissut tätä viime vuoden kesäkuussa.

Danny venytteli upottavassa katossaängyssä. Hänen vuodekumppaninsa seisoi läpikuultavassa kaavussaan ikkunan edessä. Aamuaurinko leikki hänen kullanhohtoisissa hiuksissaan. Kenen tahansa miehen unelma, Danny tuhahti mielessään. Hän olisi mielummin katsellut pelkkää ikkunasta siivilöityvää valoa. Adela huomasi hänen heränneen ja työnsi rintansa ulos ja peppunsa taakse niin, etteivät hänen muotonsa jääneet varmasti kenellekään epäselväksi. 

”Sinä yrität liikaa”, Danny tokaisi samalla kun tunsi selkänsä kaareutuvan tyydyttävästi haukotuksen voimasta. 

Adela siirtyi muutaman askeleen sängyn vierelle. 

”Yritän liikaa? Mieheni syöksyisi kimppuuni, jos tekisin hänelle noin.” 

Adela oli neljänkymmenen ja kaunis kypsällä tavalla. Äidin ikäinen, Danny ajatteli.

”Tee sitten hänelle niin. En harrasta enää juurikaan toisia kierroksia aamuisin, joten minulle se menee vain hukkaan.” 

Adela nyrpisti nenäänsä ja lipui laittamaan päälle oikeaa, paksumpaa aamutakkia varsin loukkaantunein elein. Danny katseli sängylle käännettyä selkää ja hivuttatui pois patjalta niin, että veti peiton mukanaan paljaiden lanteidensa suojaksi. Adela mulkaisi häntä. 

”Häivy vain vähin äänin ja vaivihkaa”, hän sanoi dramaattisesti. 

Lattia tuntui mukavan viileältä yön lämmön jälkeen ja Danny tyytyi vain kohauttamaan harteitaan välipitämättömästi. 

”Liikaa yritystä edelleen. Minä lähden samalla tavalla kuin aina ennenkin. Paitsi, jos aviomiehesi on tulossa”, hän virnisti. 

”Voisin kertoa muutamallekin ystävälleni, mitä teet heidän tyttäriensä kanssa. Silloin minun mieheni olisi huolistasi pienin.”

Adelan hymy paljasti kauniin valkoisen hammasrivin, joka lähes häikäisi sanojen uhkaavan sävyn. 

”Ja minä taas voisin kertoa miehesi ystäville, mitä kaikkea hän puuhailee. Mutta en kerro edes sinulle – kärttämisestäsi huolimatta – sillä ne ovat sovitussalaisuuksia ja olen vannonut hyvän valan niiden pitämisestä”, Danny sanoi rauhallisesti. 

Hän oli jo saanut housunsa jalkaan ja veti juuri alustunikaansa päälleen. Adelan uhkailu ja valitus eivät purreet häneen. Nainen kuvitteli tietävänsä kaiken muista naisista, joiden kanssa Danny oli maannut. Ystävättärien välinen solidaarisuus oli välillä liiankin suulasta, jutut suurenivat ja nimet vaihtuivat toisiin. Ei sillä, hän oli papin työtä harjoitellessaan huomannut, että miehet olivat aivan yhtä pahoja.

”Kai minä saan kuitenkin tulla vielä takaisin?”, hän hyvitteli. 

Adelan suupieli kiristyi ilmeen muuttuessa harmistuneesta ylenkatseelliseksi. 

”Kukas nyt matelee? Tulet takaisin, jos kutsun. Muuten voit minun puolestani pysytellä kammiossasi.”

Danny kumarsi äärimmäisen tyylikkäästi ja sievistelevästi. Sen nainen ansaitsi, kun yritti olla olevinaan. 

”Kiitän armeliaisuudestasi. Nyt minä liukenen ennen kuin myöhästyn, en suinkaan kammiostani, vaan oppitunnilta. Kuten me tapaamme sanoa `Vaikka Yhden aika onkin ääretön, meidän opettajiemme kärsivällisyys ei sitä ole´.” 

Adela viittasi hänelle puolivillaisesti, mutta Danny oli jo makuuhuoneen oven ulkopuolella. Takapihalla hän veti harmaan siviiliviittansa hupun päähän ja suuntasi kiireisin askelin kohti katedraalikoulua.

Yksi kadun pikku vintiöistä nyki Mereliä hihasta. Merel oli ollut juuri astumassa sisään tätinsä taloon. 

”Sää olit kyselly siitä blondista LaShiasta. Mää tietäsin missä se on tällä hetkellä, yksin”, poika lespasi puuttuvien etuhampaidensa välistä. 

Merel ravisteli pojan sormet irti paidastaan. ”Saat viedä minut sinne heti. Odota vain sen verran, että voin jättää ostokset sisälle. Ja tuon samalla sinulle jotain hyvää palkaksi.” 

Poika johdatti hänet yhdelle LaShiojen kaupunginosan avoimista sisäpihoista. Riveriä ei ollut vaikea havaita, vaikka hän istui aivan kauimmaisessa reunassa pensaiden katveessa. Merel hätisti apulaisensa palkaksi saatuine kekseineen pois. River oli ajatuksissaan eikä huomannut häntä ennen kuin hän seisoi aivan tämän edessä.

Vaaleat hiukset liehahtivat poskilta, kun tyttö katsoi yllättyneen ylös päin. 

”Ai, anteeksi, en yhtään tajunnut. Tuota haluatko istua tähän?”, River kysyi. 

Merel räpytteli silmiään. Kukaan sukujen jäsen ei ollut koskaan kysynyt tuollaista häneltä ainakaan noin ystävällisessä sävyssä. 

”Ei sinun tarvitse siirtyä, jos saan tulla viereesi”, hän kokeili. 

Hymyn kare valaisi Riverin kasvot ja hän teki hieman tilaa niin, ettei istunut enää penkin keskellä. Merel painautui toisen lämmittämää kiveä vasten. Valkolatvapensaat kukkivat ja tuksuivat huumavalle. 

”Me tapasimme joku ilta sitten, jos muistat”, Merel sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. 

River ei oikein tiennyt, mitä oli käsillään tehnyt ja väänteli niitä typerästi. Lopulta hän asetteli ne syliinsä päällekkäin.

”Muistan minä tietysti. Sinä sanoit Rottenille takaisin tosi rohkeasti. Minä en olisi uskaltanut”, hän henkäisi ujosti. 

Merel tuhahti. ”Rotten on vain ihminen siinä missä me muutkin. Kyllä hänelle voi takaisin sanoa.” 

Kadulle oli ilmaantunut yllättävä aamupäiväruuhka ja hälinä ylti häiritsemään heidän rauhaansa. River katsoi Mereliä silmiin ja kohautti olkiaan. 

”Jaquin on Rotten paras ystävä. He tapaavat aika usein. Joskus toivon, että minullakin olisi paras ystävä.” 

Eikö sinulla sitten ole, Merel ajatteli. Ääneen hän sanoi: ”Minä voisin kyllä rueta parhaaksi ystäväksesi. Tai pelkäksi ystäväksi näin alkuun.” 

Riverin ilmeestä näki, että hän pohti kuumeisesti, mitä vastaisi. Hänen silmistään paistoi, että hänet oli opetettu pitämään lämpimät suhteet shanteihin minimissään, mutta toisaalta hän halusi sanoa palavasti kyllä.

Merel pukkasi häntä. ”Tee niin kuin sydämesi kehottaa, äläkä ajattele muita.” 

Riveriä pelotti. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti päättänyt mitään itse. 

”Kyllä”, hän sanoi lopulta ja tunsi aivan uudenlaista päättäväisyyttä. ”Mutta sen on oltava salaisuus, ymmärräthän.” 

Merel ei halunnut työntää tyttöä liikaa epämukavuusalueelle. ”Toki. Siitä tulee meidän yhteinen salaisuutemme. Voit lähettää minulle viestejä. Annat ne vain kaduilla juoksenteleville shantipojille. Sano, että ne ovat Merelille. He löytävät minut aina.” 

Riverin kasvot olivat sulaneet kokonaan suureen hymyyn. Hän puristi Merelin ruskettunutta kättä omallaan. 

”Kiitos. Minun pitää nyt mennä, muuten äiti alkaa ihmettelemään missä olen.” 

Merel jäi yksin pikku paratiisin varjoihin ja oli tyytyväinen.

                                                                  -Roona-