”Mutta silti, silti, tunnetta ei käynyt
tukahduttaminen: oli kysymys myös hänestä, hänestä itsestään. Tulisiko joskus
sellainenkin aika, että hän voisi huolehtia omista asioistaan, omasta
mukavuudestaan, omista eikä aina vain muiden ihmisten tarpeista?”
Longbournin talossa on pyykkipäivä, ja palvelustyttö Sarahin kädet ovat taas
rakoilla. Arki kuitenkin muuttuu, kun rouva Hillin tiukalla kurilla ja suurella
sydämellä emännöimään taloon saapuu salaperäinen ja maailmaa nähnyt
miespalvelija. Longbournissa, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon talossa,
on myös palvelusväki, jonka elämästä Bennetin hienot neidit eivät tiedä mitään:
se on köyhyyden, kovan työn, rakkauden ja kiihkeiden haaveiden maailma. Romaani
on Jo Bakerin kansainvälinen läpimurto.
Haluan
aluksi huomauttaa, että lainaus on taloudenhoitaja rouva Hilliltä eikä
Sarahilta kuten voisi olettaa. Koko Bennetin palveluskunta oli maalattu mukavan
värikkäästi. Sarah oli ihan kiva hahmo ja nuoremmasta palvelustytöstä Pollysta
pidin erityisesti. Se, kuka James, tuo miespalvelija, on liittyy aika tiivisti
juoneen ja sen paljastuksiin, joten en sano siitä muuta kuin, että hänestäkin
tykkäsin. Bingleyn musta palvelija Ptolemy oli kaikkinensa myös tosi vetävä
hahmo ja Sarahin toissijainen rakkauden kohde, Jamesin ollessa se ensimmäinen.
Hieman avattiin myös herra Bennetin elämää ennen naimisiin menoa, mikä oli
kiinnostavaa. Tykkäsin, että rouva Hill oli mukava muille palkollisille, sillä
usein emännöitsijät kuvataan jotenkin niuhoina ja muuten ilkeinä tyyppeinä.
Toimiva kirja myös Ylpeyttä ja
ennakkoluuloa lukemattomalle.
”Hän oli tulen ja tuhkan perillinen, eikä
hän kumartaisi ketään.” Tulen perillinen on Sarah J. Maasin Throne
of Glass –sarjan kolmas osa. Celaena Sardothien on selvinnyt hurjista
taisteluista ja musertavista suruista. Hän on kuitenkin joutunut maksaamaan
siitä sanoinkuvaamattoman hinnan. Nyt hän taistelee murheen murtamana omaa
sisäistä tyhjyyttään vastaan. Kaiken pimeyden keskellä Celaenasta on kuitenkin
kasvamassa koko ajan vahvempi, viisaampi ja määrätietoisempi – todellinen
kuningatar. Jos Celaena löytää Wendlynistä etsimänsä vastaukset, oppii
hallitsemaan voimiaan ja voittaa demoninsa, hänestä on tulossa myös Adarlanin
julman, vallanhimoisen kuninkaan suurin uhka. Mutta onko Celaena valmis
taistelemaan tiensä takaisin valtaistuimelle?
Celaenan
harjoittelu Rowanin kanssa oli dynaamisesti kirjoitettua ja hyvin etenevää.
Edelleenkin asioita avataan minusta vähän kummallisessa järjestyksellä, vaikka
ymmärrän kyllä mikä taka-ajatus kirjailijalla on tässä ollut. Noidista ja
haltioista olisi voinut kertoa enemmän jo edellisissä osissa, etenikin
tavallisten ihmisten suhtautumisesta heihin. Heistä maalataan yksipuolinen kuva
tosi verenhimoisina, mikä ei ole kaikilta osin totta. Tai siis kun ei kerrota
mistä tämä yksipuolinen kuva on etenkin haltioiden kohdalla tullut. Maeve on
toki säälimätön ja julma, mutta Rowan ja puolihaltiat eivät vaikuta ihan siltä,
että olisivat jatkuvasti niittämässä lakoon ihmisiä vasemmalta ja oikealta vaan
pikemmin varsin rauhaarakastavilta. Aedion oli mukava lisäys hahmokaartiin ja
Chaol ja Doriankin hoitivat osansa. Noitien lohikäärmeen koulutus oli myös
hauskaa luettavaa.
Mustasukkaiset
on Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita –romaanisarjan toinen osa.
Ompelijattarena elantonsa ansaitseva Hilma joutuu omassa kodissaan ratkomaan
raittiusasian teoriaa ja käytäntöä, vaikka vatsa kasvaa ja uusi lapsi on
jälleen tulossa. Maisteriksi valmistunut Anna saa opettajanviran Helsingistä,
mutta kopioidessaan Suurta Adressia tyttökoulun takahuoneessa hän ei voi
kuvitellakaan päätyvänsä venäläisten santarmien kuulusteltavaksi. Sydänsurut ja
tulevaisuudenhaaveet saavat väistyä taka-alalle, kun ympärillä kuohuva
yhteiskunta tempaa tarmokkaat naiset taisteluun juoppoutta, sortovaltaa ja
laittomia kutsuntoja vastaan. Nimettömät-romaanista tutut lahjakkaat Hilma ja
Anna ponnistelevat itsellisen elämänsä alussa sortovuosien Helsingissä.
Minä
yleensä valitan takakansitekstien kohdalla tulkinallisista asioista kuten
liioittelusta, kun ihmettelen onko tekstin kirjoittaja lukenut käsillä olevaa
teosta ollenkaan. Tässä esiintyy kuitenkin ihan karkea asiavirhe: Anna
nimittäin opettaa nimenomaan YHTEISKOULUSSA, mistä väännetään kirjassa
vitsiäkin, kun Augusta-täti taitaa asian suhteen olla vielä vähän
vanhanaikainen. Tykkään kovasti miten reipas Hilma on. Hän ei jää pohtimaan,
että onko nyt moraalisesti oikein jättää minut hylännyt mies vaan miettii, että
voishan tuosta eron ottaa. Myös siinä miten muut suhtautuvat Hilman ja Veikon
”synnilliseen” suhteeseen on aimo annos (suomalaista) maalaisjärkeä. Eihän se
Hilman syy ole, että Artturi painui Australiaan ja ties minne huitsin nevadaan
muuallekin. Veikkaan kyllä, että ihan kirjan lopussa kotiinpalannut mies saa
kuulla kunniansa. Puijo- ja Pielavesi-kohtauksissa kotiseutusydän sykähti.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti