Raivioaukealla (Kleio 4)

Moikka!

Kleio siirtyy muiden pitkien jatkisten tapaan ainakin vuoden mittaiselle tauolle. Katsotaan tulevaisuudessa onko minulla enää ideaa jatkaa tätä. Toisaalta edellisen ja tämän julkaisun välilläkin näkyy olleen 7 kuukautta, siis viime vuoden toukokuussa olen viimeksi julkaissut Kleioa.

Kylässä oli paikallisarkisto, jossa Kleio päivittäin opiskeli. Ajoittain hänet haettiin lähikyliin tai jopa kaupunkiin tutkimaan omaa kyläänsä koskevia asiakirjoja, jotka oli sijoitettu niihin. Tänään hän aikoi kuitenkin kohdistaa kaiken opiskeluintonsa Narin, joka oli vastikään herännyt ja lusikoi nyt suuhunsa äidin tarjoamaa ruispuuroa. Leivän palaa nakerrellessaan Kleio pohti mitä kaikkea kysyisi pojalta. Hän oli jo ajatellut sanovansa vanhemmilleen, että tahtoi näyttää Narille lähiseutuja. Sillä syyllä he voisivat mennä metsään ja puhella rauhassa kenenkään häiritsemättä ja salakuuntelematta. Nar kiitteli äidin aamiaistarjoilua todeten, että harvemmin tällaista sai. Kleio hymyili. Ainakin se sopi hyvin Narin kulkurin peiterooliin.

He käyskentelivät lähimetsässä. Kleio kulki edellä ja johdatti heitä kohti pientä raivioaukeaa. Nar oli ottanut tavaransa mukaan, vaikka hänen teki kovasti mieli jäädä vielä toiseksikin yöksi kiinteän katon alle. Pitäisi kysyä Kleiolta myöhemmin onnistuisiko se. Aukea oli täynnä pehmeää ruohoa ja kukkamättäitä. Muutama jänis puputti korsia häiriintymättä parin aseettoman ihmislapsen saapumisesta niiden valtakuntaan. Nar istui ja huilutteli jalkojaan ruohikossa. Kleio teki itselleen paikan Narin huopamytyn päälle, jonka poika oli huolettomasti viskannut viereensä. Kumpikin veti sisäänsä kesän huumaavaa tuoksua ja nautti siitä hetken aivan hiljaa. Jänöt lopettivat ruokahetkensä ja pomppivat pois omia menojaan. Kleio ja Nar olivat kaksistaan aukealla.

”Kerro minulle jotain Sateresta”, Kleio aloitti. 

Nar heilutteli ruohonkortta, jonka oli ottanut suuhunsa. 

”Se on hieno kaupunki, jota ei juuri päässyt näkemään. Meidän piti pysyä temppelissä koko ajan. Jos lähetettiin hoitamaan jokin asia, oli hoidettava vain se ja tultava heti takaisin. Joskus olin ihan varma, että he mittasivat aikaa tiimalaseilla”, hän selitti. 

”Olitko sinä kotoisin Sateresta?” 

Nar puri korren päätä. ”Siitä läheltä. Minä olin isän ja äidin ainoa poika, eivätkä he hyppineet riemusta, kun kävi selväksi, että olin muusien valittu. He olisivat tarvinneet minua oman tilan töihin ja jatkajaksi, mutta velvollisuus oli luovuttaa minut viisi vuotiaana temppelille.” 

Muistot kipristivät hänen ilmeensä kirpeäksi. Kleio näytti miettiväiseltä.

”Kalliope siis otti sinut toteamisseremoniassa?” 

Se oli enemmänkin toteamus, sillä Nar oli jo kertonut olevansa Kalliopen pappi. Merkki lapaluussa ei itsessään osoittanut mille muusalle syntynyt lapsi kuului, se selvisi vasta toteamisseremoniassa luetuista enteistä. 

Nar nyökkäsi ja avasi vuorostaan suunsa: ”Oliko sinulla nimeä ennen kuin tiedettiin, että kuulut Kleiolle vai arvasivatko vanhempasi vain oikein?” 

Kleio kohautti harteitaan. ”Oli minulla jokin lempinimi, mutta pienokaista on helppo kutsua vain vauvaksi ja vanhempani päättivät heti, että nimeävät minut ennen pitkää muusani mukaan.” 

Nar tuhahti. ”Minusta vain oli huvittavaa ajatella, että kaikki Kleion papittaret olisivat nimeltään Kleio. Siinä tulisi paljon sekaannuksia ja yhteentörmäyksiä.” 

Vaikka mielikuva törmäilevistä papittarista pyrkikin naurattamaan, Kleio pahastui hieman.

”Minun kylääni ei ole koko sen tunnetun historian aikana syntynyt yhtään merkittyä ennen minua. Ja minä satuin kuulumaan vielä yhdelle kolmesta suurimmasta. Idunissa, se on seuraava iso kylä täältä pohjoiseen, on syntynyt yksi poika, mutta hänkin kuului vain Thaleialle. Tiedän, että Satere on suuri kaupunki, joten siellä ja sen läheisyydessä syntyy merkittyjä varmaan vuosittain”, hän sanoi harmistuneena. 

Nar pyörähti mahalleen ja kuikuili tyttöä lepyttelevästi. ”Täällä ei varmaan tapahdu väärinkäsityksiä, joo. Mikä sen pojan nimi muuten on?” 

Kleio hymähti. ”Thal. Harvemmin Iduninkaan merkittyjä syntyy. Ja ennen kuin kysyt, en ole tavannut häntä lukenut vain nimen papereista.” 

Jälleen muutama vemmelsääri oli tullut syömään. Nämä olivat kuitenkin eri eläimiä kuin aikaisemmat.

”Oletko opiskellut koskaan yleishistoriaa?” Nar tiedusteli. 

”Enpä juuri. Kuten voit arvata täällä ei ole opettajia ihan vilisemällä. Harva on kiinnostunut suuresta maailmasta paitsi jos se sattuisi tuomaan tänne sodan. Sitten kaikki kyllä valittaisivat”. 

Kleio raapi kyynärpäätän, johon hyttynen oli varmaan pistänyt. Leppeä tuuli puhalsi aukean läpi leyhyttäen heidän kummankin hiuksia. Nar pohdiskeli hiljaa itsekseen, että näihin ihmisiin verrattuna hän oli aina elänyt sivistyksen keskellä. Se ei ollut mikään yrmeä ja ylenkatsova ajatus, mutta takapajuiset kylät olivat olleet hänestä tähän asti vain ruma stereotypia, jolla Sateressa kiusattiin kylistä tulleita poikia. 

”Kleion papit kertoivat, että tiettynä aikana merkittyjen syntymiä kertyy tietylle maantieteelliselle alueelle hyvinkin paljon. Ne kasautuvat” Nar sanoi. ”Sitä on kuulemma pystytty tutkimaan jotenkin, se hieno termi meni minulta vähän ohi. Mutta minä luulen, että se tarkoittaa, että täälläkin on joskus syntynyt enemmän meikäläsiä.”

Kleion päässä surisi. Narin esittämä tieto oli todella mielenkiintoista eikä hän ollut koskaan ajatellut tuota mahdollisuutta saatikka kuullut moisesta. Hän yritti suhteuttaa sitä kaikkeen aikaisempaan tietoonsa. 

”Meidän kylämme on perustettu parisen sataa vuotta sitten. Sitä ennen sen paikalla oli tällaista metsää kuin meidän ympärillämme nyt. Idunin aatelissuku sai nämä maat ja perusti kyliä, joihin asutti alustalaisensa. Mutta ei niissä alustalaisissakaan arkistojen mukaan ollut yhtään merkittyä”, hän puheli osittain itselleen, osittain Narille. 

”Jos muistan oikein kasauma on viimeksi ollut näillä main viitisensataa vuotta sitten. Tai niin kleiolaiset ainakin opettivat meille muille Sateressa. Joten kyläsi on liian nuori muistamaan sitä”, Nar vastasi vaikkei mitään varsinaisesti oltu kysytty.

Aurinko meni hetkeksi pilveen. ”Nar, osaatko sinä tehdä jotakin hyödyllistä? Tarkoitan sinähän olet kotoisin maatilalta. Haluaisin, että jäisit, mutta kukaan ei ota sinua vain nurkkiin pyörimään. Vetelehtijät varastavat kuten täällä tavataan sanoa”, Kleio jatkoi varjon aiheuttaman pienen vilun väreen jälkeen. 

Nar naurahti sisäänpäin. ”Tietysti minä osaan. Ei meistä temppelissä mitään hemmoteltuja kaupunkilaispoikia kasvatettu.” 

Hän oli salaa onnellinen, että tyttö oli ottanut asian esille eikä hänen tarvinnut nöyristellä. Iloinen pilke oli kimmahtanut Kleion silmiin. 

”Siinä tapauksessa voit asua meillä jatkossakin. Pikkutöitä löytyy jokaiselta kyläläiseltä jatkuvasti.” 

Hän mietti jo innostuneena kuinka paljon voisi vielä pojalta oppia merkityistä ja ennen kaikkea itsestään.

                                                              -Roona-

Elokuvissa XXXIX: Frozen II

Heippa!

Olen viimeksi nähnyt Disneyn animaation elokuvateatterissa 2008. Se oli Wall-E. Toki olen nähnyt senkin jälkeen ilmestyneitä leffoja mm. telkkarista. Luonnollisesti myös ensimmäisen Frozenin, useampaankin kertaan.

Animaatio on visuaalisesti käsittämättömän upeaa. Visuaalisuus on myös tavallaan ensimmäistä elokuvaa rehellisempää. Uskaltaisin väittää, että Frozen II on keskiverrolle jenkkikatsojalle eksoottisempi, koska ykkösosassa talven kanssa pantiin hieman enemmän överiksi – siinä on selkeitä Winter Wonderland viboja, toki perinteistä tummemmilla höysteillä. Nyt kun leffassa eletään kokonaan syksyn aikaa, on pohjoismainen tuntu paljon autenttisempi. Koivumetsät ja muut luontomme erityispiirteet saavat lisää tilaa. Joskin kiinnitin huomiota siihen, että pohjoisen asukkaat näyttävät enemmän Amerikan alkuperäisasukkailta tai inuiiteilta kuin saamelaisilta. Sen sijaan lopun ylhäältä päin kuvattu kohtaus, jossa porot juoksivat ympyrässä, oli niin aidonnäköinen, että epäilin hetken siihen käytetyn oikeaa kuvaa porotokasta. Pidin muutenkin porokohtauksista ja niiden aitoudesta, vaikka elämiä olikin animaatiolle tyypilliseen tapaan inhimmillistetty esim. isoilla silmillä.

Entä onko siellä uusi Let It Go? Ei varsinaisesti. Elsan ”isot” kappaleet Into the Unknown ja Show Yourself ovat kyllä erinomaisia ja ongelmaksi muodostuu minusta enemmän se, että päätös on tehty yleisön puolesta etukäteen. Into the Unknownia on markkinoitu melkoisen tehokkaasti kuulijoille, kun taas Show Yourselfiä en tiennyt olevankaan ennen kuin näin leffan. Ongelma siis on minusta, että juuri Show Yourself on ajatuksellisesti jatkoa Let It Golle, kun vastaavasti Into the Unknownille parempi paralleeli on For the First Time in Forever. Mutta tämän takia on paljon mahdollista, ettei jatko-osa synnytä uutta Let It Gota. Minä pidin kovasti myös kehtolaulusta, jota Annan ja Elsan äiti heille lauloi. Olafin kappale oli käytännössä sama kuin ekassa leffassa, joskin eri aiheella höystettynä. Kristoffin laulua en oikein tajunnut, vaikka ymmärsinkin animaation viittaukset 90-luvun poikabändimusiikkivideoihin (ovat muuten niin selkeitä, että riittä, jos on nähnyt parikin = eivät siis mitään pikkureferenssejä). Koko kohtaus oli muusta elokuvasta irrallinen, joskin tykkäsin, että Anna palasi omassa – paljon leffaan sopivammassa – laulussaaan Kristoffin sanoihin.

Vesi elementtinä on tärkeä koko juonen kannalta. Siihen liittyviin kohtauksiin onkin laitettu aikaa ja vaivaa. Jo trailerissa osittain nähty kohtaus, jossa Elsa on meren rannalla, on kokonaisuudessaan fantastisen upea. Täytyy tosin sanoa, että Elsa, Disney-prinsessoille hyvin epätyypilliseen tapaan, kesyttää vesihevosensa pakottamalla eikä lempeällä ystävällisyydellä ja ymmärryksellä. (Tämä tarkoittaa siis suitsia ja kuolamia kauniin odottamisen ja syntyneen keskinäisen luottamuksen sijaan.) Asia vain paisti silmään valtavirrasta poikkeavana. Pidän muutenkin ajatuksesta veden muistista.

Elokuvassa oli aika paljon hauskoja vitsejä. Hauskin kohtaus on se, jossa Olaf kirjaimellisesti esittää ensimmäisen Frozenin tapatumat metsässä vankina olleille sotilaille pantomiimina. Ja tietysti sotilaiden johtajan Matiaksen reaktiot siihen olivat mainiot.

Frozenin kakkososa vetää vertoja ykköselle ja tuottaa varmasti iloa kaikille katsojilleen.

                                                               -Roona-

Oodi haikeille hiustenkuivaajille

Moikka!

Oli heinäkuun loppu ja helle helli Suomenniemeä. Mä, Mikko, Jasper ja Lauri oltiin kokoonnuttu Laurin kämpille ja nautittiin illan lämmöstä parvekkeella. Lasit oli auki ja kaupungin pehmeä syke kuului vienosti kahdeksanteen kerrokseen. Pöydällä oli Laurin tyttöystävän Millan tekemään ruokaa ja meidän tuomat juomat. Milla oli jättänyt meidät viettämään poikien iltaa ja häipynyt oman perheensä mökille. Mikko oli todennut ruuat nähtyään, ettei Millan meidän takia olisi tarvinnut vaivautua, pöperöt olivat nimittäin kieltämättä fiininnäköiset. Lauri nauroi, että ei se teidän takia itseään rasittanutkaan, ruuat oli tehty sen tulevia blogipostauksia varten ja jonkun täytyi syödä lopputulokset. Toki Milla oli saanut syyn kokeilla vähän useampaa reseptiä nyt, kun meitä oli täällä neljä nälkäistä kollia niitä tuhoamassa.

Siinä me sitten nautiskeltiin jutellen niitä näitä.

"Mites opinnot Eelis ja Jasper?”, Lauri kysyi lokerohuikkien välissä. 

”Mulla on paperit kourassa jossain vaiheessa syksyllä. Pitäs vaan reipastua ja tehdä roikkuvat nopat ja laittaa valmistusmisprosessit päälle”, mä vastasin reteesti. 

Jasper irvisti. Kaikki me tiedettiin, ettei sen opinnot ollu kiinni ainakaan puuttuvista nopista. ”Gradun vääntäminen on huipussaan. Kaipa mä ensi keväänä, täydennän jotain sivuaineita vielä lisäksi”, se sanoi. 

Laurin tuoli keikkui takajaloillaan ja se itse nojasi käsillään partsin kaiteisiin selkänojan kanssa. ”Meidän Jasper-parkaa. Sun siskollas oli munaa. Paras pano ikinä.” 

Historian opiskelija Jasper kuului meidän porukkaan sisarensa ansiosta ja Lauri muisti aina mainostaa miten oli tohon siskoon tutustunut.

”Mitähän mieltä Milla olis tosta ilmotuksesta”, Mikko pohti. 

Lauri palautti ittensä takaisin neljälle jalalle ja muljautti silmiään. ”Kyllä sille kelpaa, kun kaikki muut top-10 sijat on sen hallussa. Saan kuulemma turpaan siinä tapauksessa, jos yhtään kukaan muu bitch kiilaa top kymppiin, Millan omin sanoin.” 

Multa pääsi tässä välissä komea röyhtäys, joka aiheutti käytöstavoilta tiukemmissa oloissa kasvaneissa kavereissani nyrpistelyä. Mä olin niiden mielestä kävelevä maalaisklisee, vaikka kotopuolessa mä en ollut halunnut upottaa käsiäni multaan tai meidän tapauksessa sian paskaan, perheellä kun on sikala. Tilan käytännön töissä hääriminen ja yleinen traktorilla ajelu ei kiinnostanu mua tuon taivaallista. Toki mä olisin voinu tilaa jatkaa siinä tapauksessa, että joku muu tekis kaikki inhottavat työt ja mä olisin pomo, pehtoori konsanaan.

Mikko lipitti lasista viiniään. ”Mites emännän etsintä, Eelis? Vieläkö vanhemmat hönkii niskaan sen suhteen?” , se kysyi. 

Ainakin joltain herui vähän myötätuntoa. ”Ne on luovuttaneet viime aikoina. Eeva on löytäny itselleen jonkun agrologin, ne on halukkaita jatkamaan ja isäkin on tullu 2000-luvulle sen suhteen, et tilan voi periyttää tytöllekin”, mä vastasin. 

Lauri oli avannut uuden tölkin, tällä kertaa kaljaa, ja alkanut taas keikkua tuolillaan. ”Sun isäs on patavanhoillinen. Ootsä ihan varma ettei se oo joku lahkolainen. Kävitte kuitenki pieninä jossain kinkereissä, et vaan tajunnu, lapsi kun olit.” 

Mä istuin Laurin vieressä ja yletin oikein hyvin muksauttamaan sitä reiteen. ”Sä mitään tiedä. Mäpä kerron teille miten patavanhoillinen ukko oikeasti on.” 

Lauri kohautti harteitaan ja muut mumisivat hyväksyvästi.

”Mä en ollut ite paikalla, mut Eeva kerto mulle tästä. Eeva ja se agrologi Pete oli ollut meillä. Eeva oli ollu siinä tuvassa saunan jälkeen kuivaamassa hiuksia niin kuin se aina tekee. Se oli unohtanu oman hiustenkuivaajansa kotiin ja joutu työskenteleen äitin täysin palvelleella rötisköllä. Joka tapauksessa se roikotti päätään alas päin, mistä johtuen Pete oli kysyny siltä, että onkohan tuo hyväks. Ukko oli ihmetelly, et mikäs tuossa, ei tytöllä oo tasapainossa koskaan vikaa ollu. Vauvaa minä lähinnä, Pete oli menny möläyttään. Siitä syntykin sitten sievä myrsky ja särö ukon ja tulevan vävyn auvoisasti alkaneeseen suhteeseen. Isä huusi, et paksuksi menit panemaan ja Eeva huusi takaisin ja siinä oli yleistä hässäkkää. Lopulta se ikäloppu kuivain päätti mennä mäsäksi ja päätti draaman siltä illalta polttamalla Eevan käden. Ukko oli kuulemma leppyny vähän aamuun mennessä, mut Pete joutu vannomaan ikusta uskollisuutta tai jotain.”

Mun selostuksen aikana oli kuulunut muutamia naurun hörähdyksiä ja kun mä lopetin, tuli hiljaista. Mikko nousi ja sanoi menevänsä alas röökille. 

”Mulla on muuten muutama muukin hauska juttu, jotka liittyy tyttöihin ja hiustenkuivaajiin. Mä voin vähän viihdyttää teitä”, sanoin sitten. 

”Ne jutut on kuultu”, Lauri veisteli. 

Jasper komppasi sitä. ”Joo, niin on. Eikä nekään ollu mitään priimaa.” 

Mä nakkelin niskojani ja kiskoin itteni parempaan asentoon. ”Näistä te ette tiedä mitään. Saattepahan nähdä, kuhan Mikko tulee.” 

Lauri ja Jasper buuasivat Mikolle, kun se tuli takaisin ja Lauri totes, et jos se ois vaan pysyny poissa me vältyttäis nyt kuulemasta Eeliksen naisseikkailuista. Mä hymyilin Laurille häijysti ja alotin ekan tarinan, joka koski mun lapsuuden ihastusta Jonnaa.

”Jonna oli coolein tyttö koko meidän ala-asteella. Kaikki me pojat haluttiin sitä salaa, vaikka oltiin tuskin pyristelty tyttöbakteerikammosta vielä eroon. Jokainen tiesi, että sillä on yläasteelainen poikaystävä. Se järjesti kotibileitä, jotka oli kunnollisten vanhempien mielestä pahamaineisia. Joka tapauksessa kutosluokalla mä sain vihdoin kutsun sen bileisiin, vaikka olin mä tietty käyny joskus aikaisemmin jo kuokkimassa. Illan aikana mä onnistuin pääsemään Jonnan kanssa jutulle niin, että me oltiin kahdestaan sen huoneessa. Mua jännitti perkeleesti, koska mitä tahansa kädestä pitoa tapahtuiskaan, se ois mun eka kerta. Jonna nojautukin suutelemaan mua ja mä nojauduin kanssa taakse päin vasten sen kirjoituspöytä-hyllysysteemiä. No, sitä tekelettä ei ollu tehty kestämään heilumista ja mä sain hyllyn reunalla olevan pinkin pikku hiustenkuivaajan päähäni. Jonna ja huoneen ovelle sattumalta tullut poikaystävä sai helvetin hyvät naurut.”

Lauri hihitteli nousuhumalaisesti. ”Jäi sitten ensisuudelma saamatta.” 

Mikon ja Jasperinkin huulilla karehti hymy. 

”Ei ihan niinkään. Myöhemmin illalla, kun meitä kuskattiin kotiin yks Miia pussas mua suoraan suulle takapenkin hämärissä.” Mä virnistin muistolle. 

Mikko katteli Lauria. ”Sä taidat vetää kunnon kännit tänään”, se totes paheksuvasti. 

Lauri avas vastaukseks uuden tölkin. ”Eihän tuon sankarin turinoita muuten viitti kuunnella.” 

Mä otin välillä myös huikat omasta juomastani. Jasper tunki suuhunsa jäljelle jääneitä suolapaloja, mikä oli ihan fiksua sen heikon viinapään kannalta. Myöhäisillan tuuli puhalsi avoimien ikkunoiden läpi. Mä päätin jatkaa.

”Pikakeuluksella siihen, kun meikä oli kuustoista. Mä menetin poikuuteni yhelle Minnille. Älkääkä kattoko mua noin mä aion säästää teidät yksityiskohdilta. Se olikin sellaista huitomista, että oksat pois. Mut aamulla kun mä heräsin Minni oli menny suihkuun. Mä siinä vedin bokserit jalkaan ja lähin kattelee. Minni oli seittämäntoista ja sillä oli oma vuokrayksiö, jota vanhemmat makso. Se oli jättäny kylppärin oven auki ja mun oli pakko kulkee ohi. Jäin toljottaan sitä tyhmänä, koska jo vain se kuivas hiuksiaan alastomana ja musta se oli kauneinta mitä olin ikinä nähny. Kun se tajus, että mä kattelin, se rupes osoitteleen mua sillä hopeisella föönillä, kun aseella ja löi leikiks. Me onnistuttiin olemaan yhesää pari viikkoa ja toi jäi meidän ainoaksi kerraksi.”

Mikko vihelsi hiljaa. ”Menee aina vaan romanttisemmaksi.” 

Lauri pyrskähti räkäisesti huomautukselle. ”Ei olis susta uskonu. Kastelehan suutas välillä, mun pitää käydä kusella.” 

Se rämisteli ylös tuolistaan ja samalla räminällä sisälle. Mä suoristin itteäni ja viittoilin Mikolle, josko se heittäis mulle yhden lonkerotölkin. Nappasin sen tyylikkäästi suoraan ilmasta ja Jasper taputti mulle hyväksyvästi. Lauri tuli takaisin käsissään tarjotin. Siinä oli selkeesti jälkkäreitä: suklaahippukeksejä ja jotain kakkupaloja. 

”Nääkin saa syödä. Milla vei parhaat palat mukanaan, et me saadaan tyytyä reunuksiin”, se ilmoitti.

Äkkimakea sai kaikkiin neljään liikettä ja mä siirryin viimeiseen juttuun, joka mulla vielä oli mielen päällä.

”Mä lasken Maijan ensimmäiseksi vakavaksi parisuhteekseni. Me oltiin tosi rakastuneita ja yhdessä kolme vuotta. Tää episodi sattu meidän toisena vuosipäivänä. Maijalla oli jotain riitaa sen kämppiksen kanssa ja kämppis oli lähteny ovet paukkuen illaks muualle. Parempi toki meille, kun saatiin olla rauhassa kahdestaan. Siinä me sitten touhuttiin kaikenlaista, kyllä te arvaatte mitä. Jossain vaiheessa saatiin kuningasidea, että mennään yhdessä kylpyyn. No mentiin. Mutta paskahalvaus tuli kummallekin siinä vaiheessa, kun Maija vahingossa potkas kaverinsa seinään jätettyä designhiustenkuivaajaa ja se putos ammeeseen. Onneksi se ei ollu ylikalliin hintansa väärti siinä mielessä ettei antanu meille tappavaa sähköiskua ja Maijakin sai säikähdyksen jälkeen syytä makeaan vahingoniloon. Kämppis sai sellaset raivarit, että sanoi siinä paikassa ittensä irti koko asunnosta, mut ainakin me saatiin ikimuistonen vuosipäivä.”

Jasper raapi päätään. ”Sulla on niin läheinen suhde fööneihin, et voisit melkein kirjottaa siitä self-help-oppaan slash bestseller-romaanin. Miten ois ´Oodi haikeille hiustenkuivaajille´? Saa käyttää ihan vapaasti.” 

Mä unohdin, että olin ottanut suullisen lonkkua, joten se ryöpsähti kaaressa ulos mun puuskahtaessa. Kaikki kundit kavahti taakse päin, mut silti ne sai märkää päällensä. Mua hekotutti. 

”Perkeleen Romeo, säästä tollanen vaan niille tytöilles”, Lauri murahti, vaikka sekin kyllä pidätteli pyrskähdystä. ”Nyt kyllä aletaan jutteleen jostain muusta, ettei ilta mee ihan reisille."

Kohta me kuultiin kolinaa eteisestä ja piakkoin Milla ilmestyikin parvekkeelle kyselemään saako liittyä seuraan. Se oli joutunu yllätyshatkaan mökiltä, kun jotku sukulaiset oli halunnu viettää romanttisen illan keskenään. Me otettiin se remmiin ja jatkettiin pimenevää yötä.

                                                                -Roona-

Mietteitä kirjasta XLVII: Mestarin tunnustukset, Luostarin varjot ja Soturin oppivuodet

Heippa!

Melania G. Mazzuccon Mestarin tunnustukset sijoittuu 1500-luvun Venetsiaan. Jacomo Robusti, Tintorettoksi kutsuttu kunnianhimoinen ja epäsovinnainen taidemaalari, on valmis uhraamaan mitä tahansa päästäkseen maineeseen. Tintoretton huomion keskipisteessä on hänen rakastettu avioton tyttärensä Marietta, joka on saanut opiskella musiikkia ja maalaustaidetta voidakseen sulostuttaa isänsä elämää tämän rinnalla. Ensin pojaksi puettuna lapsena, sitten tyttösenä ja lopulta naiseksi kasvaneena Marietta osoittautuu Mestarin unelmien täyttymykseksi ja parhaiten onnistuneeksi luomuksesksi. Lopulta kuitenkin oppilas opettaa opettajalleen, mikä tekee elämästä elämisen arvoista.

Ajottain pidin Mestarin tunnustuksista kovasti, ajoittain se ei resonoinut minulle yhtään. Mazzucco oli kuvannut mielestäni erinomaisesti taiteilijan sielunelämää ja luomisvimmaa. Hän kuvaili hyvin miltä maalaminen tuntuu taitelijamestarista, kaikkea herkkyyttä myöten. Toisaalta minua minua ärsytti välillä itseironian, itsensä ulkopuolelta katselun tai jonkin sellaisen täydellinen puute. Yleensä tällaisista menneisyyden muistelun muotoon kirjoitetuista kirjoista nimittäin löytyy tuollaista, jos ei muuten niin rivien välissä. Etenkin Marcon kohdalla olis kaivannut toistakin mielipidettä. Onneksi poika sai vähän armahdusta lopussa. Dominiconkin tapauksessa olisi ollut hauska tietää oliko hän muidenkin mielestä se äärikuuliainen poika, jona isä hänet näki vai oliko hänessä enemmänkin särmää. Tykkäsin myös, että Faustinalla ja Jacomolla oli seesteinen toveruuteen perustuva avioliitto.

Luostarin varjot on C. J. Sansomin historiallisten Shadlake-dekkareiden ensimmäinen osa. Kuningas Henrik VIII on irrottanut Englannin kirkon katolisen kirkon vallasta saadakseen eron vaimostaan. Kuninkaan edustajien tehtävänä on selvittää, miten luostarilaitoksen suurimmat yhteisöt saataisiin lakkautettua. Kun Scarnsean luostariin saapunut asiamies löydetään murhattuna, lähettää lordi Cromwell tarkkanäköisen lakimies Matthew Shardlaken apulaisensa Mark Poerin kanssa tutkimaan tapausta. Miehet huomaavat munkkien elävän askeesin sijaan ylellisyydessä ja turmeluksessa. Sitten tapahtuu uusi murha, ja juonien vyyhti vain paisuu. Kun totuus alkaa paljastua, vaarassa on paitsi Shardlaken henki, myös hänen vakaumuksensa.

Matthew on tässä ensimmäisessä osassa vasta 35-vuotias! Näissä on aikahyppyjä, mutta en ole ajatellut, että näin isoja. Tai siis olen pitänyt Matthewta vanhana. Hän on kyllä itse auttaa tätä mielikuvaa valittelemalla ikäänsä ja kyttyräänsä. En tunnistanut munkki Guyta ensin myöhempien romaanien Matthew´n ystäväksi lääkäri-Guyksi, vaikka kukas muu mauri näissä kirjoissa muka keskeisenä henkilönä on.  Mysteeri, jota Luostarin varjoissa selvitettiin, oli kiinnostava ja munkit henkilöinä olivat kiinnostavia ja erilaisia. Vaikka tämä on Flavia-sarjan tapaan sellainen, että romaaneita ei tarvitsa lukea järjestyksessä, oli mukava saada tietoa Matthew´n taustasta ja yllättävästi myös Guyn taustasta. Hänet on esitetty myöhemmissä kirjoissa ”vanhana” ystävänä, joten oletin kai hänen olleen olemassa ikuisesti. Mutta joo, nyt ymmärrän miksi heidän suhteessa on kuitenkin hintsusti jännitettä.

Soturin oppivuodet on Jin Yongin Kotkasoturien tarun ensimmäinen osa. Huikea seikkailu vie lukijan matkalle lähes tuhannen vuoden takaiseen Kiinaan, pelottomien wulinin sankareiden, salaperäisiä oppeja vaalivien mestarien , miekkailijaneitojen ja taolaisten munkkien maailmaan. Isättömänä syntynyt Guo Jing varttuu Mongolian aroilla Tsingis-kaanin leirissä, mutta jo ennen pojan syntymää vannotut valat määräävät hänen elämänsä suunnan. Guo Jing tempautuu mukaan tapahtumiin, joissa ratkaistaan kokonaisten valtakuntien kohtaloita. Jin Yong on kiinalaisen wuxia-kirjallisuuden legenda ja Kotkasoturien taru on hänen kuuluisin teoksensa. Kiinalaiseksi Sormusten herraksi sanottua teosta ja muita Jin Yongin kirjoja on myyty maailmalla yli sata miljoonaa kappaletta.

Tykkäsin tästä kovasti. Tyylistä huomasi heti, ettei kyseessä ole länsimainen kirja. Toisaalta juoneen mukaan pääseminen oli länsimaisellekin helppoa. Kaikki olivat keskellä taisteluakin todella kohteliaita toisilleen ja ihan aidosti, mikä oli kyllä virkistävää normaaleihin seikkailukertomuksiin verrattuna. Vastustajan taitavia liikkeitä ihailtiin avoimesti ja pohdittiin mihin koulukuntaa hän mahtaa kuulua. Mongolinimistä oli käytetty erilaista transkribointia kuin Igguldenin Valloittajassa, joten minulla oli vaikeuksia hahmotta etenkin Tsingisin päälliköistä kuka oli kuka. Myös aikajana oli mongolien osalta hieman erilainen. Ainakin Börten kidnappaus on tapahtunut vasta kaikkien lasten syntymän jälkeen, Toluinkin sanotaan olleen vuoden ikäinen sen tapahtuessa. Todellisuudessa edes vanhin poika Jochi ei ollut syntynyt tuolloin, siksihän epäiltiin oliko hän Tsingisin poika ollenkaan (Börte siis raiskattiin kidnappauksen aikana).

                                                               -Roona-