Elokuvissa LXXVII: Barbie

 Heippa!

Barbie-elokuvan on ohjannut ja aviomiehensä Noah Baumbachin kanssa käsikirjoittanut Greta Gerwig. Rooleissa eri Barbieina nähdään Margot Robbie, Issa Rae, Kate McKinnon, Alexandra Shipp, Emma Mackey, Hari Nef, Sharon Rooney, Ana Cruz Kayne, Ritu Arya, Dua Lipa sekä Nicola Coughlan ja Keneinä Ryan Gosling, Simu Liu, Kingsley Ber-Adir, Ncuti Gatwa ja Scott Evans. Ihmismaailman rooleissa nähdään America Ferrera (Gloria), Ariana Greenblatt (Sasha) ja Will Ferrell (Mattelin toimitusjohtaja).

Barbie asuu Barbiemaassa, jossa kaikki on täydellistä, kaikkia on vaaleanpunaista ja naiset ovat lääkäreitä, lentäjiä ja presidenttejä. Kenit ovat poikaystäviä ja koristeita. Olisi houkuttelevaa sanoa, kuinka Barbiesta saa tehtyä ylipäänsä aikuisille tarkoitetun elokuvan, mutta Greta Gerwig on onnistunut siinä ja voinut silti säilyttää kaiken, mikä automaattisesti yhdistetään barbeihin (se pinkki väri, kyllä!). Margot Robbie on erinomainen valista pää-Barbien osaan ja unelmavävy Ryan Gosling tekee elämänsä roolin Keninä (ei tästä Oscaria heru, mutta ainakin minä muistan hänet tästä suuremmalla ilolla kuin mistään muusta leffasta). Barbeista ei ole lähdetty tekemään ”oikeita” ihmisiä vaan he kirjaimellisesti simuloivat juovansa ja syövänsä (tai no Barbiemaassa näytti kyllä olevan ihan oikeaa ruokaa, että kenties he pystyvät kuitenkin nauttimaan sitä), heille ei ole genitaaleja, mistä vitsaillaankin eikä barbien rinnoistakaan mainita sanallakaan.

Margot-Barbie (kaikkien hahmojen nimi tosiaankin on Barbie, mikä toimii kyllä leffassa, mutta ei niinkään arvostelua kirjoittaessa, heh) kokee eksistentiaalisen kriisin saadessaan yhtäkkiä ajatuksia kuolemasta. Hän menee Outo-Barbien luo, joka passittaa hänet todelliseen maailmaan etsimään hänellä leikkivää tyttöä, jonka ajatukset nyt ovat alkaneet sekoittua hänen nukkensa ajatuksiin. Oli muuten erikoista, ettei ”outo” barbeja ollut enemmän, ainakin minun kaveripiirissä oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että barbien hiuksia leikeltiin tai huulia vähintäänkin punattiin tussilla lisää. Margot-Barbie saa mukaansa erittäin epävarman Ryan-Kenin, joka löytää todellisesta maailmasta patriarkaatin ilot.

Elokuva ottaa kantaa meidän maailmamme sukupuolirooleihin kääntämällä ne päälaelleen Barbiemaailmassa. Kenit on sysätty mukaviksi pojiksi, jotka eivät ole yhdessäkään valta-asemassa. Seksuaalisuutta ja siihen liittyvää huutelua ei Barbiemaailmassa taida olla lainkaan, vaikka tosimaailmassa Margot-Barbie vaikuttaa kyllä ymmärtävän miespuolisten huutelijoiden alavireen. Ryan-Ken tuntuu tietävän, että poika- ja tyttöystävien pitäisi välillä viettää iltoja yhdessä, mutta ei sen kummemmin miksi ja mitä tehden. Toisaalta oli surullista, että hän tunsi olevansa arvostettu vain, koska joku kysyi häneltä kelloa.

Tykkäsin elokuvasta kokonaisuudessaan. Musiikki oli hyvää ja näyttelijävalinnat kautta linjan onnistuneita. Barbiemaailma oli hauskan muovinen ja tuli jotenkin nostalginen oli, kun barbit todella seisoivat varpaillaan.

-Roona-

Vankila

 Moikka!

Disclaimer: La Otra Mirada -sarja kuuluu tekijöilleen. Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt on otettu sarjasta, mutta juoni on omani. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa. 

”Tere”, Ramon totesi hiljaa. 

Nainen oli jälleen uppoutunut levysoittimesta kaikuviin jazzin rytmeihin. He istuivat vierekkäin boheemilla sohvalla. Ramon limitti sormensa Teresan polven päällä olevaan käteen. 

”Ymh... anteeksi Ramon. Haluaisitko lisää viiniä?” Teresan kysymys oli huolimaton. 

Vankila oli muuttanut naista. Rohkea ulkokuori oli edelleen tallella, mutta sisällä asui epävarmuus, jota Ramon ei kyennyt oikein osoittamaan. Hän siirsi karanneen suortuvan pois Teresan kasvoilta vapaalla kädellään. Viinilasin hän oli pannut pöydälle jo aikaa sitten. Ramon suuteli Teresaa, joka vastasi innokkaasti. Naisen suu maistui tupakalta ja heidän syömältään ruualta. Teresa kuitenkin vetäytyi pois Ramonin alkaessa halailla innokkaammin.

”Ei tänään”, hän sanoi. 

Ramon asettui takaisin omalle sohvan puoliskolleen. ”Tere, haluaisitko tänä iltana...”, hän epäröi. ”...puhua minulle vankilasta.” 

Ramon tiesi olevansa kouluttamaton Teresaan verrattuna, pelkkä työläisperheen poika, eikä hän osannut kysyä kovin hienovaraisesti. Teresa ei tehnyt hetkeen mitään, mutta kääntyi sitten melkein arasti selin Ramoniin. Hän valutti aamutakkinsa ja silkkisen yöpaitansa alas olaltaan paljastaen suuren mustelman lapaluun kohdalla. Ramonin silmät suurenivat. Hän antoi sormenpäidensä koskettaa sinisenkirjavaa aluetta hienoisesti. 

”Vankila”, Teresa kuiskasi ääni särkyen. 

”Tekivätkö he siellä sinulle tämän? Onko niitä muitakin?” Ramon oli vihainen vanginvartijoille, mutta myös itselleen, sillä hän oli maannut naisen kanssa jo useampaan kertaan kuvitellessaan lohduttavansa.

Ilmankos Tere oli ollut niin tarkka, että yöpaita peitti kaikki häveliäät kohdat. Hän toivoi hartaasti, ettei ollut satuttanut naista yhtään enempää. 

Teresa vain nyökkäsi töksähtävästi. ”Se oli rankkaa.” 

Ramon laski huulensa hamuamaan pehmeästi mustelmaa. Se oli hänen tapansa pyytää anteeksi, näyttää, että rakasti. Hän halusi, että nainen tietäisi, että hänelle voisi kertoa kaiken, hän kuuntelisi kyllä. Teresa inahti ja käänsi omat huulensa Ramonin huulia vasten. Ramon veti naisen syliinsä. Punainen hiuspehko kutitti hänen poskiaan. 

”Minä olen täällä sinua varten. Niin on doña Manuelakin ja koulun muut opettajat ja oppilaasikin.” Teresa hengitti hänen kaulaansa vasten. Se tuntui Ramonista sanomattoman hyvältä. 

Nainen kuitenkin irrottautui uudemman kerran. ”Ei tänään”, hän toisti tukahtuneesti.

Ramon nousi, kokosi astiat pöydästä ja vei ne keittiöön. ”Tere, tiedätkö, voisin jäädä täksi yöksi. Siihen sohvalle.” Oikeastaan hän oli ajatellut sanoa, että voisi muuttaa Teresan luo, hän oli siellä joka tapauksessa lähes kaikkina iltoina. Laittamaan naiselle parempaa ruokaa. Mutta ei hän kehdannut. 

”Mene kotiin vain Ramon, minä pärjään kyllä”, kuului Teresan ääni. 

Etkä pärjää, Ramonin teki mieli väittää vastaan, eikä sinun tarvitse olenhan minä jo sen sanonut. Mutta hän tiesi kokemuksesta, että Teresa nostaisi vain piikkinsä pystyyn, jos tätä painostaisi. Sen sijan hän alkoi tehdä lähtöä. Hän kävi suutelemassa Teresan otsaa. 

”Nähdään huomenna lyseolla.” 

Nainen ynähti myöntävästi. Ovea kiinni painaessaan Ramon toivoi jättäneensä Teresan asuntoon jälkeensä muutakin kuin yksinäisyyden ja demoneistaan irti pyristelevän ihmisen hiljaisuuden.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCIV: Minun lyhyt historiani, Suuri lammasseikkailu ja Rakkautta koleran aikaan

Heippa!

Kosmologi Stephen Hawkingin teoriat ovat muuttaneet käsitystämme maailmankaikkeuden historiasta. Nyt maailman kuuluisin tiedemies kertoo oman tarinansa. Kun Stephen Hawkingilla todettiin 21-vuotiaana hermostoa tuhoava ALS-oireyhtymä, hänen ennustettiin kuolevan pian. Hawking ei kuollut, vaan kehitti tiedemaailmaa mullistaneet teoriat maailmankaikkeuden synnystä ja luonteesta. Runsaasti kuvitetussa elämänkerrassaan 72-vuotias Hawking kertoo hauskasti ja avoimesti elämänsä ja ajattelunsa kehityksestä ja käännekohdista; ei vähiten siitä, miten tietoisuus oman elämän rajallisuudesta on ajanut häntä eteenpäin mahdottomilta tuntuvien henkilökohtaisten ja tieteellisten haasteiden edessä.

Hyvin lyhyt ja ylimalkainen elämänkerta. Plussana kuitenkin se, että Hawking kertoo itse itsestään. Välillä oli vaikea hahmottaa, oliko hän mukavaatimaton sanoessaan ihmisten olevan häntä fiksumpia vai tarkoittiko hän sitä todella. Kenties tässä ulkopuolisessa kertojassa/kirjoittajassa olisi ollut apua. Toisaalta hän tuntui olevan omista tieteellisistä saavutuksistaan hyvin varma (mikä on varmaan ihan aiheellista – se vain tuntui näin suomalaisesta näkökulmasta, jossa on aina tottunut jättämään jonkinlaisia varauksia, kovin no, varmalta). Hawking kommentoi myös melko kylmänoloisesti Jane-vaimonsa masennusta, mutta kenties hän – Janen pyynnöstä mahdollisesti – ei ole halunnut syvemmälle mennäkään. Toisaalta aina, kun hän mainitsee lapsensa, on maininnoissa minusta jonkinlaista lämpöä.

Haruki Murakamin Suuren lammasseikkailun tarinan kertoja on tavallinen tokiolaiskaveri, keskivertoa älykkäämpi, mutta kokonaan vailla kunnianhimoa. Odottamatta hänen tylsään elämäänsä ilmaantuu nuori nainen, jolla on ihmeelliset korvat, ja tämä nainen ennustaa, että kertoja joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa. Siitä alkaa suuri lammasseikkailu, joka vie Hokkaidon jylhille lumisille vuorille, keskelle yksinäisyyttä ja mystisiä kokemuksia, odottamattomia oivalluksia ja paljastuksia.

Jälleen Murakamin yhdelläkään hahmolla ei ole nimeä – paitsi Rotalla, joka ei ole kirjassa juurikaan läsnä fyysisesti (ja Rotta on tietysti vain lempinimi myös). On vain minäkertoja, ex-vaimo, tyttöystävä, Pomo, Pomon sihteeri, autonkuljettaja, hotellin pitäjä. Maailmanloppu ja ihmemaassa kertojan tyttö oli lihava (asia, josta piti koko ajan huomautella, mutta joka ei kuitenkaan muka merkinnyt kertojalle mitään), nyt tyttöystävällä on kauniit, seksuaalisesti kiihottavat korvat. Ja keskeisenä hahmona on tähtiselkäinen lammas, jolla on mielessään maailmanvalloitus ja joka pystyy soluttautumaan ihmisten sisään! Varsinainen diktaattori siis. Rotta oli ihan mielenkiintoinen kaveri, ilmeisesti hän esiintyy myös jossakin muussa Murakamin kirjassa.

Nobel-palkitun kirjailijan maagisen realismin klassikkoteos, jossa rakkauden tarttuva tauti ei armahda ketään. Eteläamerikkalaisen maan rannikolle sadan vuoden taa sijoittuva Rakkautta koleran aikaan alkaa siitä, kun Karibian Jokilaivayhtiön 76-vuotias johtaja Florentino Ariza saapuu tohtori Juvenal Urbinon hautajaisiin kertoakseen tämän leskelle, kauniille Fermina Dazalle: ”Olen odottanut 51 vuotta, 9 kuukautta ja 4 päivää toistaakseni teille vielä kerran ikuisen uskollisuuteni ja kuolemattoman rakkauteni valan.” Monivivahteinen, satiirinen romaani itkettää herkkyydellään ja naurattaa roisiudellaan. Osin kirjailijan vanhempien rakkaustarinaan perustuva klassikko sekä kyseenalaistaa että juhlii rakkauden hulluutta.

Apua, minulle tuli kyllä Florentino Arizasta ihan stalkkerifiilis, kun hän aina vaan istuksi siellä penkillä odottamassa, että tietty ihminen kulkisi ohi. Harmiton stalkkeri ehkä, mutta harva sellaisiinkaan on ihastunut. Ferminasta tykkäsin, hän oli reipas tapaus ja mukava, kun hän ei jäänyt murehtimaan, ettei tullut menneeksi yhteen Florentinon kanssa, vaikkei Juvenal Urbinon kanssa solmittu avioliittokaan niin rakkaudentäyteinen ollut. Florentino Arizan naisystävät olivat kaikki myös kiinnostavia hahmoja. Kiinnitin huomiota, että kirjailijalla on tapa puhu kaikista sekä etu- että sukunimellä. En muista oliko näin myös Sadan vuoden yksinäisyydessä, siitä jäi lähinnä mieleen, että kaikkien nimi oli Alejandro (tai joku vastaava).

-Roona-

Uusikuu ja särkynyt

 Moikka!

Uusikuu oli kietonut puutarhan pehmeään hämärään. Yökasteen pisarat kostuttivat ilmaa ja olivat lähes lohduttava näky kasvien lehdillä. Saima oli vetänyt shaalin harteilleen, vaikka ulkona ei juuri ollut kylmä. Kivi hohti vienosti hänen edessään. Äidin hauta. Hän muisti äidistä vain säikeitä ja ne olivat onnellisia säikeitä, sellaisia, joita vain pikkulapsella saattoi olla: hahtuvia äidin suukoista ja tuoksusta. Kun isä oli päivällä ojentanut Saimalle kirjeen, jonka äiti oli kirjoittanut tyttärelleen annettavaksi tämän täysi-ikäistyessä, hän oli tuntenut pehmeät huulet päälaellaan. 

Isä oli särkynyt pysyvästi silloin, kun äiti oli kuollut. Saima oli aistinut sen, vaikka oli ollut vasta kolmen ja vaikka isä oli yrittänyt peittää kaiken kipunsa jatkaakseen elämää tyttärensä kanssa. Saima katseli valkoisen kiven kaiverrusta. Irismu. Aarteeni. Isä kutsui häntä samalla hellittelynimellä. Hän tiesi isän taustasta: kuinka tämä oli ollut orja eikä ollut koskaan kuvitellut edes saavansa perhettä. Sitten oli tullut äiti, yhtä aikaa kalliota kärsivällisesti uurtava vesipisara ja raivokas pyörremyrsky. Saima huokasi ja käpertyi kiven lähelle niin, että kasvot olivat aivan äidin nimen vieressä. Hän mursi sinetin, johon kukaan ei ollut viiteentoista vuoteen kajonnut.

Rakas Saima! 

Kunpa voisin nähdä sinut nyt, sillä sinusta on varmasti kasvanut ihmeellinen nuori nainen. Muista, että isäsi ja minä olemme sinusta valtavan ylpeitä, aina. Oletkohan yhtä omapäinen kuin kolmevuotiaana? Ehkä omapäisyytesi on kypsynyt periksiantamattomuudeksi, sellaiseksi, mitä elämässä tarvitaan. Tiedän, että monet sanovat, etten minä voittanut periksiantamattomuudellani kuin tuskaa, mutta he eivät tajua yhtään mitään. Minä sain isäsi ja sinut ja John-sedän ja Bela-sedän – mutta ennen kaikkea isäsi ja sinut. Sen onnen puolesta olisin kernaasti ollut vielä kymmenen kertaa periksiantamattomampi, omapäisempi ja kovapäisempi. Niin, että ole sinäkin. Ole hankala isällesi, kiduta Johnia ja Belaa mitä epäsopivimmilla ihastuksilla. Olet tietenkin jo tehnyt niin ja suudellut varmasti aika montaa poikaa, toisin kuin äitisi, joka sai ensimmäisen hennon suukon vasta täytettyään kahdeksantoista vuotta. Ja muista nauttia jokaisesta hyväilystä ja ihailevasta katseesta, ja ne kädet ja huulet, joita et lähellesi halua, aja muristen pois. Muistathan, että meidän sylimme on aina sinulle avoin, riippumatta kuinka pahasti maailma on sinua verottanut. Kerrothan isällesi, että rakastan häntä täällä kaikkeuden toisella puolellakin valtavasti. En ole erityisen hyvä kirjoittamaan tulevaisuudella ja sanani loppuvat, mutta muista, etteivät vanhempien synnit koskaan kuulu lasten kannettaviksi. Pyydä isääsi suukottelemaan sinut märäksi ja halaamaan sinut ryttyyn minunkin puolestani kahdeksantoistavuotispäiväsi johdosta. 

Rakkaudella, äiti

Kyynelet olivat jo tuhrineet vapisevaa mustetta ja valuivat Saiman poskilla valtoimenaan. Äidin olemuksen tuntu paperilla lämmitti häntä. Oikeastaan John-sedän – joka oli kuollut viime vuonna – mainitseminen oli saanut hänet itkemään. Muutenhan kirje oli täynnä toivoa. Erityisesti äidin viimeinen neuvo oli aiheuttanut hänessä käsivarsia pitkin juoksevia kylmiä väristyksiä. Vanhempien synnit eivät koskaan kuulu lasten kannettaviksi. Saiman sydän puristui rinnassa. Saattoiko olla, että äiti antoi haudan takaa siunauksen hänen uhkarohkealle hankkeelleen. Sille, että sydän tahtoi kurottaa kohti kiellettyä. Ei hän tiennyt tulisiko siitä koskaan edes mitään vakavaa, mutta pelkkä hetkellinen leikkikin olisi isälle raskasta hyväksyä. Saima käänsi poskeaan kovalla pinnalla. 

”Äiti, minä en koskaan anna anteeksi Kasparin isän rikoksia – sinun kuolemaasi. Mutta Kasparille minä haluaisin antaa mahdollisuuden.” 

Puutarha ja uusikuu olivat sulkeneet hänet rauhoittavaan syleilyyn ja kivikin tuntui lämpimämmältä. Saima tunsi viriävän toiveikkuuden. Kun hän seuraavan kerran tapaisi Kasparin, hän voisi hymyillä pojalle avoimesti. Hän nousi, kuiskasi onnellisia sanoja hiljaisuuteen ja lähti sisään käskeäkseen isää toteuttamaan äidin viimeisimmän toiveen.

-Roona-

Elokuvissa LXXVI: Harold Fryn toiveikas taival

 Heippa!

Elokuvan on käsikirjoittanut Rachel Joyce ja se perustuu hänen kirjaansa The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry (suomennettu nimellä Harold Fryn odottamaton toivioretki). Pääosia esittävät Jim Broadbent (Harold Fry), Penelope Wilton (Maureen Fry), Earl Cave (David Fry), Linda Bassett (Queenie) ja Daniel Frogson (Wilf), Joseph Mydell (Rex) ja Nina Singh (huoltoaseman myyjätyttö).

Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenieltä, joka kuolemassa syöpään saattokodissa. Harold päättää siltä istumalta lähteä tapaamaan Queeniä vielä viimeisen kerran hyvittääkseen erään vanhan tekonsa. Hän aikoo tehdä matkan jalan, missä ei olisi mitään ihmeellistä, ellei matkaa olisi 800 kilometriä. Viimeisen inspiraation toivioretkeen antaa tätinsä syövälle menettänyt lähihuoltoaseman myyjätyttö. Harold taistelee myös omien haamujensa kanssa, hän on menettänyt poikansa, mutta vasta tarinan edetessä selviää miten. Pian Harold kävelyretki on valtakunnallinen uutisaihe ja häntä tukemaan liittyy joukko innokkaita vaeltajafaneja. Lopulta Haroldin on kuitenkin jätettävä heidät ja taivallettava viimeinen osuus Queenien luo yksin.

Aluksi ihmettelin, miten Harold ei yhtään ajatellut, että Maureen odotti häntä kotiin. Mutta ehkä asia on tullut esille kirjassa Haroldin sisäisen dialogin kautta ja sitä on ollut hankala tuoda elokuvaan luonnollisesti. Hän tosiaan soittaa kertoakseen, missä on ja mitä tekemässä vasta käveltyään ensimmäisen päivän. Toisaalta hänelle ja Maureenilla on mennyt huonosti Davidin poismenosta saakka, joten heillä ei liene keinoja kommunikoida tällaisia asioita toisilleen. Davidista puheenollen, ensin luulin hänen vain häipyneen, kenties hämäräperäisten kaverien seuraan. Tarina säilytti tämän uskomuksen katsojalla hyvin loppuun asti, vaikka se oli vain Haroldin toiveajattelua (koska siinä tapauksessa poika voisi tulla joskus takaisin), todellisuudessahan David hirttäytyi.

Minusta oli hauskaa, ettei Harold tajunnut, että hänestä tulee somejulkkis saman tien, kun se mies baarissa otti hänestä kuvan puhelimellaan. Vaikken minäkään ihan täydellistä somesukupolvea edusta, niin olin heti, että viimeistä huomenna tämä human interest keissi on kaikissa medioissa. Pidin myös siitä, että katsoja sai luulla aika pitkään, että Haroldin ja Queenien välillä oli ollut aikoinaan ihastusta tai jopa romanssia, Maureenin käytös vielä vahvisti tätä ajatusta, mutta lopulta Harold sitten itse kumosi sen ja paljasti minkälaisen uhrauksen Queenie oli hänen vuokseen tehnyt. Wilf-parka oli suloinen, mutta hän jäi lähinnä Davidin eläväksi verrokiksi, koska lopussa ei paljastettu, mitä hänelle tapahtui (toisin kuin Haroldia majoittaneelle lääkärille ja Exeterin asemalle tavatulle miehelle).

Elokuvassa näkyi paljon kauniita englantilaisia maisemia ja toisaalta tyypillisiä englantilaisia pikkukaupunkeja. Musiikista sen verran, että juonen kannalta siellä oli muutama erittäin hyvin ajoitettu ja kaunis laulu. Tykkäsin kyllä paljon, vaikka elokuva oli itse asiassa surullisempi kuin odotin. Aion lukea myös Rachel Joycen kirjan tulevaisuudessa.

-Roona-