Elokuvissa LXXVI: Harold Fryn toiveikas taival

 Heippa!

Elokuvan on käsikirjoittanut Rachel Joyce ja se perustuu hänen kirjaansa The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry (suomennettu nimellä Harold Fryn odottamaton toivioretki). Pääosia esittävät Jim Broadbent (Harold Fry), Penelope Wilton (Maureen Fry), Earl Cave (David Fry), Linda Bassett (Queenie) ja Daniel Frogson (Wilf), Joseph Mydell (Rex) ja Nina Singh (huoltoaseman myyjätyttö).

Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenieltä, joka kuolemassa syöpään saattokodissa. Harold päättää siltä istumalta lähteä tapaamaan Queeniä vielä viimeisen kerran hyvittääkseen erään vanhan tekonsa. Hän aikoo tehdä matkan jalan, missä ei olisi mitään ihmeellistä, ellei matkaa olisi 800 kilometriä. Viimeisen inspiraation toivioretkeen antaa tätinsä syövälle menettänyt lähihuoltoaseman myyjätyttö. Harold taistelee myös omien haamujensa kanssa, hän on menettänyt poikansa, mutta vasta tarinan edetessä selviää miten. Pian Harold kävelyretki on valtakunnallinen uutisaihe ja häntä tukemaan liittyy joukko innokkaita vaeltajafaneja. Lopulta Haroldin on kuitenkin jätettävä heidät ja taivallettava viimeinen osuus Queenien luo yksin.

Aluksi ihmettelin, miten Harold ei yhtään ajatellut, että Maureen odotti häntä kotiin. Mutta ehkä asia on tullut esille kirjassa Haroldin sisäisen dialogin kautta ja sitä on ollut hankala tuoda elokuvaan luonnollisesti. Hän tosiaan soittaa kertoakseen, missä on ja mitä tekemässä vasta käveltyään ensimmäisen päivän. Toisaalta hänelle ja Maureenilla on mennyt huonosti Davidin poismenosta saakka, joten heillä ei liene keinoja kommunikoida tällaisia asioita toisilleen. Davidista puheenollen, ensin luulin hänen vain häipyneen, kenties hämäräperäisten kaverien seuraan. Tarina säilytti tämän uskomuksen katsojalla hyvin loppuun asti, vaikka se oli vain Haroldin toiveajattelua (koska siinä tapauksessa poika voisi tulla joskus takaisin), todellisuudessahan David hirttäytyi.

Minusta oli hauskaa, ettei Harold tajunnut, että hänestä tulee somejulkkis saman tien, kun se mies baarissa otti hänestä kuvan puhelimellaan. Vaikken minäkään ihan täydellistä somesukupolvea edusta, niin olin heti, että viimeistä huomenna tämä human interest keissi on kaikissa medioissa. Pidin myös siitä, että katsoja sai luulla aika pitkään, että Haroldin ja Queenien välillä oli ollut aikoinaan ihastusta tai jopa romanssia, Maureenin käytös vielä vahvisti tätä ajatusta, mutta lopulta Harold sitten itse kumosi sen ja paljasti minkälaisen uhrauksen Queenie oli hänen vuokseen tehnyt. Wilf-parka oli suloinen, mutta hän jäi lähinnä Davidin eläväksi verrokiksi, koska lopussa ei paljastettu, mitä hänelle tapahtui (toisin kuin Haroldia majoittaneelle lääkärille ja Exeterin asemalle tavatulle miehelle).

Elokuvassa näkyi paljon kauniita englantilaisia maisemia ja toisaalta tyypillisiä englantilaisia pikkukaupunkeja. Musiikista sen verran, että juonen kannalta siellä oli muutama erittäin hyvin ajoitettu ja kaunis laulu. Tykkäsin kyllä paljon, vaikka elokuva oli itse asiassa surullisempi kuin odotin. Aion lukea myös Rachel Joycen kirjan tulevaisuudessa.

-Roona-