Mietteitä kirjasta XXVII: Sininen linna ja Viimeinen valtakunta

Heippa!

Sininen linna on yksi Vihervaaran Annoista tunnetun L. M. Montgomeryn suurelle yleisölle vieraammista tyttöromaaneista. Kirjan päähenkilö on 29-vuotias vanha piika Valancy Stirling, joka saa kuulla lääkäriltään, että hänellä on enää vuosi elin aikaa ja päättää elää sen juuri niin kuin itse haluaa.

Alkuun pieni spoileri: Valancy ei todellisuudessa ole kuoleman sairas vaan lääkäri lähetti hänelle kirjeen, jonka piti mennä jollekin toiselle. Tyypillinen Montgomeryn ”tapahtui pikku väärinkäsitys” –juonen kuljetus siis. Mutta kirja tulee tämän takia pohtineeksi salaviisaasti sitä, mistä sairaus saattaa johtua. Valancy nimittäin on äitinsä luona asuessaan varsin sairaalloinen. Hän on jatkuvasti yskässä tai nuhassa. Ja voi kuinka häntä varoitellaan: pue päällesi ettet kylmety tai laita villahousut, kun menet sinne tai tänne. Lukijan on helppo nähdä, että ylenmääräinen holhoaminen aiheuttaa enemmän sairautta kuin varsinaisesti se, ettei Valancy osaisi pukeutua oikein.

Minä olen jotenkin aina pystynyt samaistumaan hyvin Montgomeryn kirjojen ranttaaliksi pistämiseen. Se kun ei tarkoita, että vedetään pää täyteen ja rikotaan paikkoja. Valancykin vain hankkii selkärangan ja lakkaa olemasta tossu. Ja tietysti kosii kyseenalaisen maineen omaavaa miestä. Toisaalta miksi Valancyn tavat eivät olisi toimia nykyajassakin. Sitä paitsi minusta oli mainiota, että saadessaan selville, ettei kuolekaan Valancy ei ajatellut ”No johan tässä ehdittiin naimisiin, vahinko tapahtunut” vaan ”Kerron totuuden Barneylle, vaikka rakastankin häntä ja olen onnellinen”. Pidin kirjasta joka tapauksessa, varsinkin Barney oli Valancyn rakkauden kohteena mielenkiintoinen hahmo.

Brandon Sandersonin Viimeinen valtakunta on Usvasyntyinen-trilogian avausosa. Nuorella skaavarkaalla Vinillä on erikoisia taitoja, joita hän ei oikein itsekään käsitä. Pian hän päätyy herrasmiesrosvojen koplaan, jonka suunnitelma on hullu ja suurisuuntainen: kaataa valtakunta ja sen synkkä, jumalallinen Lordihallitsija. Päällikkö Kelsier tunnistaa Vinin kaltaisekseen, usvasyntyiseksi ja ryhtyy opettamaan tytölle tämän taitojen todellista käyttöä.

En voinut lukiessani olla vertaamatta tätä Punaiseen kuningattareen, sillä siiheen verrattuna tässä kaikki on tehty juuri oikein. Vinillä on samanlaisia luottamusongelmia kuin Pk:n Marella ja veljensä ääni mielensä perällä muistuttamassa kuinka kehenkään ei pidä luottaa. Mutta kaukana on Pk:n ärsyttävä saman lauseen toisto: lukijaa muistutetaan Vinin veljen äänestä vain harvakseltaan. Lisäksi Vin on oikeasti miellyttävä hahmo. Hurrasin alusta asti Vinille, koska hän osoittaa sopeutumiskykyä eikä vain sitä vaan näyttää myös henkisesti ymmärtävän, että sopeutuminen on joskus elämän ja kuoleman kysymys. Hän hoitaa osansa Kelsierin koplan suunnitelmassa suuremmitta vastalauseitta. Juuri tämä tekee hänen vastalauseistaan arvoikkaita silloin, kun niitä on.

Jos pidinkin Locke Lamorasta, niin Kelsier kyllä varasti sydämeni. Hän on 35-vuotias ja kirjan sankari Vinin ohella. Minuun vetoavat vanhemmat sankarit, koska olen ilmeisesti itse pikku hiljaa vanhenemassa. On kuitenkin paljon uskottavampaa, että Kelsieriltä on kulunut 35 vuotta kaikkeen mitä hän oppinut ja kokenut kuin, että kirjailija yrittäisi väittään kaiken mahtuneen kahteenkymmeneen ikävuoteen. Pidin myös metallitaikuuden, allomantian ideasta. Usvasyntyiset siis pystyvät erilaisia metalleja ”polttamalla” parantamaan omaa suorituskykyään ja aistejaan. Ja tietenkin olin salaa hirveän ihastunut Sazeediin, joka oli oppinut muistaja. Ylipäänsäkin minua viehättivät romaanissa uskonnolliset ja filosofiset pohdinnat.

Kaiken kaikkiaan voin suositella kirjaa lämpimästi. Fantasia ei syöksy päälle satasen tunti vauhtia ja allomantiankin voi hyvin kuvitella perustuvat pääosin kemiaan. Hahmot ja strategisen ja poliittisen pelin kehittäminen ovat omaa luokkaansa.

                                                              -Roona-

50 kappaletta soittolistani

Moikka!

Olipa supervaikea valita, mitkä viisikymmentä ottaa tähän. Päädyin siihen, että yritän esitellä jollakin lailla kattavan otoksen artisteista, joita kuuntelen. Äärimmäisen hankala tiivistää oma lempimusiikkinsa näin. Spotify-listallani taitaa olla tällä hetkellä hieman yli 350 kappaletta, joista ehkä 50 voisi poistaa ilman, että tulisi hirveä ikävä, mutta sitä suurempi siivous aiheuttaisi kyllä jo itkua ja hampaiden kiristystä. Mutta olenkin kranttu lisäämään sinne listalle mitään, jos se ei ole jo muista kuunteluista suosikiksi muodostunut. Toivottavasti tämä kuitenkin antaa viitteitä siitä millaista musiikkia kuuntelen.

Christina Aguilera

Monet minun suosikkikappaleista löytyvät tietysti Christinan repertuaariasta. Beautiful on kaikkien aikojen ykkönen. Sen kuuntelu sykähdyttää joka kerta varsinkin, jos edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua aikaa. Lisäksi tunnistan sen missä vain pienimmästäkin pätkästä. Heti hännillä hyvänä kakkosena tulee Makes me wanna pray, joka on muille kuin faneille aika tuntematon helmi. Tämä on sellainen biisi, että haluaa laittaa nupit kaakkoon ja pitääkin, että siitä saa kaiken irti. Samalta albumilta tulee toinenkin gospel-vaikutteinen kappale, Mercy on me. Lisäksi ainakin seuraavat Cristinan biisit ovat lempilistallani: Just a fool (feat. Blake Shelton), Cruz, Keep on singin´ my song ja Light up the sky.

Joss Stone

Rakastan Jossin ääntä ja vaikka hänen uusin levynsä ei minua koskettanut niin vanhempi tuotanto puhuttelee sitäkin enemmän. Lisäksi olen saanut kuulla Jossia venyttely- ja lämppäribiiseinä jumpassa, sillä yksi ohjaajamme sattuu tykkäämään hänestä myös. Tälle listalle päätyvät seuraavat laulut: Dirty man, Killing time, I believe it to my soul, (For God´s sake) Give more power to the people, Landlord, Security ja Free me.

Sam Smith

Samista on tullut minulle uusi suosikki. Tykkään hänen falsettoäänestään ja laulujen kauniista sanoituksista. Biisit: Pray, Lay me down, Stay with me, Leave your lover ja Burning.

Bruno Mars

Brunon hyväntuulista poppimeininkiä tulee ehdottomasti listalle: Uptown funk, When I was your man ja Gorilla.

Sekalaiset ulkomaiset

Ceelo Greenin Forget you, Hozierin Take me to church, Beyoncen Love on top, Carrie Underwoodilta Don’t forget to remember me ja Change, Dixie Chicksiltä Not ready to make it nice, Adelen Someone like you, Michael Jacksonin Dirty Diana, Eaglesin Hotel California, Jennifer Lopezin On the floor, Jessie J:n Bang bang, Nina Simonen Feeling good, Jeff Buckleyn Hallelujah, Let it be Aretha Franklinin versiona ja Emeli Sanden Next to me.

Elokuvamusiikki

Disneyleffoista: I´ll make a man out of you Mulanista, One of us, We are one ja He lives in you Leijonakuningas kakkosesta. Dreamworksiltä Egyptin prinssistä: When you believe. Josh Grobanin versiot Les Miserables -kappaleista Bring him home ja Empty chairs at empty tables. Ed Sheeranin I see fire Hobitista. Beyoncen Listen Dreamgirlsistä. Carrie Underwoodin There´s a place for us leffasta Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin.

Kotimainen musiikki

Suomalaista musiikkia listallani on tosi vähän, kun en jotenkin osaa sitä sinne lisätä, mutta nämä on kyllä aika pakolliset: Anna Puun Mestaripiirros, Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, Anna Erikssonin Kun katsoit minuun.

                                                            -Roona-

Elokuvissa XX: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Heips!

Elokuva perustuu Mary Ann Shafferin ja Anne Barrowsin kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Nuori kirjailija Juliet Ashton asuu toisen maailman sodan jälkeisessä Lontoossa. Hän saa kirjeen tuntemattomalta mieheltä Guernseyn saarelta Englannin kanaalista. Kirjeessä Dawsey Adams kertoo ystäviensä kanssa saksalaismiehityksen aikana perustamastaan kirjallisuuspiiristä. Pian Juliet lähteekin Guernseylle aikomuksenaan kirjoittaa juttu seurasta London Times –lehdelle. Hän saa huomata, että piirin takana on paljon muutakin kuin kirjoja ja että tarinalla on synkempikin puoli. Piirin luoja Elisabeth McKenna ei ole palannut kotiin saksalaisten vangittua hänet ja sota jatkuu osalle jäsenistä edelleen. Pääosissa nähdään Lily James, Michiel Huisman, Jessica Brown Findlay, Matthew Goode, Kathrine Parkinson, Penelope Wilton ja Tom Courtenay.

Leffan heikoin lenkki oli ehdottomasti tarina. Tosin siitä ei voine syyttää elokuvantekijöitä, koska uskon tarinan olevan perin suoraan alkuperäisteoksen mukainen (en ole lukenut, joten varmaksi en tiedä). Tarina on itse asiassa valtavan kiinnostava sekä vuoden 1946 ”nykyaika” että miehityksen aikaiset tapahtumat, mutta syvällisyyden puuttuminen haittasi. Mihinkään ei oikein keskitytty tai keskityttiin, mutta hyvin pinnallisesti. Onkohan minusta tulossa kyyninen, kun ajattelin Markin ja Julietin koko kihlausjutun olevan turha. Kustantaja Sydney olisi riittänyt mielestäni Julietin miespuolisen ystävän/tukijan/kumppanin rooliin oikein hyvin. Markista en pitänyt juurikaan, joskin hänen näyttelijänsä oli hirveän tuttu, mutta en saanut leffan aikana päähäni mistä. Onneksi google on ystävä ja kertoi, että Glen Powell on näytellyt Scream Queens tv-sarjassa. Siitä siis tunnistin. Minua ihmetytti ajanotto piirin tapaamisissa. Sitä ei selitetty elokuvassa mitenkään, mutta päättelin, että ilmeisesti se liittyi oman kirjan puolustamiseen toisten kritiikiltä/ kysymyksiltä. Toisaalta leffa nimenomaan viittaisi siihen, että jokaisessa tapaamisessa käsitellään vain yhtä teosta, joten tämän ratkaisemiseksi pitäisi varmaan konsultoida alkuperäiskirjaa.

Näyttelijät tekivät mielestäni hyvää työtä kautta linjan. Ainoa mistä voisi antaa huutia on se, että osa jälkiäänitetyistä naurahduksista oli suun liikkeisiin ja/tai ilmeeseen sopimattomia. Elokuvan maisemat olivat kauniit – eivätkö Englannin maisemat aina ole – ja pidin kovasti puvustuksesta. Aihe oli tietysti tällaisen kirjafriikin kuin minä mielstä suloinen. Olisin jättänyt Lontoon innosta kirkuen taakseni tuollaisen kirjapiirin takia. Nautin, kun Eben puhui Julietista Shakespeareen viitaten ”fair Julietina”. Vitsi toimi ja oli ihastuttava, koska kaikki eivät alkaneet toistelemaan sitä. Muutenkin hahmot itsessään olivat mukavia esimerkiksi omaperäinen Isola.

Tunnelma elokuvan jälkeen oli kuitenkin reilusti positiivisen puolella. Ehkä suurimman harmistuksen minulle aiheutti nimenomaan Kitin asian pinnallinen käsittely. Tämä johtuu osittain siitä, että aihetta on käsitelty Suomessa viime vuosina suhteellisen paljon, kun monet ovat sukuaan selvittäessään huomanneet olevansa saksalaisen sotilaan tai venäläisen sotavangin lapsenlapsia. Monet saareleiset olivat kyllä Elisabethin puolella ja Kit ei ollut vielä koulussa, joten ehkä pahantahtoinen huutelu ja kommentointi tytön alkuperään liittyen ei vain yksinkertaisesti ollut vielä tässä vaiheessa ajankohtaista. Joka tapauksessa voin suositella katsomaan leffan. Se on hyvänmielen elokuva, joka ei ole täysin höttöä sisältä. Sanoisin, että elokuvalla on sydän paikallaan. Mistähän saisi tilattua itselleen tuollaisen kirjallisen piirin?

                                                              -Roona-

Pienmeren yli (Livia 6)

Moikka!

Livian seikkailut jatkuvat. Jatkoa osille "Matka alkaa" ja "Matkalla". 

Ensimmäinen pysähdyspaikkaimme oli Lopardi. Kaikki matkustajat, me mukaan luettuna, pysyivät aluksessa, sillä kyseessä oli vain nopea lastien vaihto. Lopardilaisille jätettiin elintarvikkeita ja heiltä pakattiin mukaan kupaririippapuuta. Olin nähnyt tuosta puusta veistettyjä koriste-esineitä ja ne olivat Mertassa ilmeisen suosittuja, koska materiaalia pakattiin mukaan monta laatikkoa. Jatkoimme matkaa oltuamme laiturissa ainoastaan reilun pari tuntia. Vietimme yön merellä ja luovimme hitaasti kohti Basheaa, jota sanottiin pyhäksi saareksi. Saavuimme Bashean satamaan leppeän aamutuulen puhaltaessa. Tällä kertaa matkustajat päästettiin ulos, sillä – kuten Harly minua valisti – oli yleisten hyvien tapojen mukaista, että kaikki halukkaat pääsivät hakemaan siunauksen saaren papeilta ja papittarilta. Saaren ainoa siviilikylä oli Bash, jossa satamakin juuri sijaitsi.

Parin kadun varrella pönötti useampikin erittäin siististi pidetty majatalo. Kylteissä seisovista nimistä saattoi päätellä, että ne majoittivat pääasiassa pyhiinvaeltajia. Harly oli käynyt saarella ennenkin ja vei minut syömään mahtipontisesti nimettyyn Jumalattaren henkäykseen.  Ruoka oli tehty yksinkertaisista raaka-aineista, mutta oli erittäin hyvää. Emäntä kehui, että maku johtui pyhitetystä oliiviöljystä, jota he käyttivät paistamiseen. Epäilin, että kaikki majatalot käyttivät kyllä samaa öljyä ja mahdollisesti muitakin pyhitettyjä ruoka-aineita ja että niitä enemmän makuun vaikuttivat kokin taidot. Neiti Plummetkin olisi ollut hyvillään näistä murkinoista, vaikka hän yleensä karsasti muiden kuin itsensä laittamaa ruokaa. Lyhyt ja yllättävä ikävän aalto pyyhkäisi ylitseni, kun ajatukseni viivähti neiti Plummetiin. Pitkään matkaaminen voi tehdä ihmisen sentimentaaliseksi.

Harly oli kertonut minulle jo aiemmin, että cortinalaiset palvoivat auringonjumala Alefia ja kuunjumalatar Liniä. Jumalaparilla oli tietysti pieni temppeli myös Basheassa, paikassa, jossa yhden heidän yhdeksästä pojastaan sanottiin kerran levänneen. Jumalattaren henkäyksestä lähdettyämme onnistuimme sattumalta yhyttämään yhden kultin papeista, joka oli lähetetty ostamaan jotain kylästä. Harly kertoi olevansa parin palveluksessa ja välitti tämän terveiset papille. Mies vaikutti hyvin innostuneelta ja siunasi meidät mielihyvin loppumatkan ajaksi. Kun pappi oli tyytyväisenä mennyt menojaan, kysyin Harlylta: ”Kuka se par oikein on?” Harly katsoi minua ensin kummissaan, mutta naurahti sitten. ”Olen tainnut puhua vain kuninkaasta tähän mennessä, vai mitä? Cortinalaiset kutsuvat hallitsijaansa pariksi. Minä olen töissä hänen hovissaan, minkä tietysti jo teidätkin, siksi terveiset. Par on hyvin vanha sana. Se on säilynyt siltä ajalta, kun cortinalaiset eivät vielä olleet valloittaneet omia nykyisiä alueitaan.”

Minäkin hymähdn, mutta ajattelin samalla, ettei Harlyn opettajan taidoissa ollut erityistä kehumista. Hän ei ollut millään tavalla johdonmukainen; hänenhän olisi pitänyt kertoa heti, kun oli päästy kuulomatkan ulkopuolelle kotijoukoista, että hallitsijaa, jonka luokse oltiin menossa kutsuttiin pariksi. Melkoisen keskeinen tieto, kun minun käsitykseni mukaan hallitsijat ja heidän virkamiehensäkin olivat tavallisesti turhantarkkoja nimien ja tittelien oikeellisuudesta. Harly tuntui arvaavan, mitä ajattelin. ”Minun olisi pitänyt kertoa tuo jo aiemmin kuten varmasti monta muutakin asiaa. Mutta sinä olet fiksu tyttö, Livia ja selviäisit Cortinassa ilman minuakin, ilman muuta.” Minä kohautin harteitani vaatimattomana. ”Isä sanoi aina, että parempi tietää etukäteen kuin oppia kantapään kautta.” Kävelimme jo reippaasti kohti satamalaitureita noustaksemme takaisin Mestan lokkiin. Harly katseli kaukaisuuteen ja hymyili kai jollekin mieleen tulleelle muistolle. ”Niin, siinä mielessä minä ja isäsi olimme hyvin erilaisia. Minä olin aina yltäpäältä kolhuissa, kun taas isäsi ainoat mustelmat tulivat miekkailuharjoituksista tai jos hän sattui putoamaan hevosen selästä.”

Lokki odotteli valmiina viimeisiä kyytiläisiä, jotka vielä viivyttelivät omien jumaliensa pyhissä paikoissa – tai viivyttelivät muuten vain. Me suorimme lastaussiltaa ylös ja menimme aurinkoiselle etukannelle katselemaan hieman kärsimättömiä merimiehiä, jotka olisivat halunneet jo nostaa ankkurin, vaikka osa heidän kollegoistaan oli edelleen suorittamassa uskonnollisia velvollisuuksiaan. Pääsimme matkaan hieman myöhässä, mistä viimeisinä tulleet miehet saivat kuulla kunniansa sekä kapteenilta että tovereiltaan. Tuuli oli edelleen suotuisa, joten otimme minun nähdäkseni myöhästymisemme nopeasti kiinni. Vietimme jälleen yön merellä seilaten hitaalla vauhdilla kohti Pienmeren suurinta saarta Menonia. Sinne oli menossa paljon lastia ja lisäksi kapteeni aikoi tehdä kauppoja satamassa, joten olisimme seuraavan yön siellä.

Menon osoittautui oikein miellyttäväksi paikaksi. Ihmiset olivat ilomielisiä ja ottivat vieraat avosylin vastaan. Pääsatama sijaitsi Palon kaupungissa, toinen oli toisella puolella saarta Altossa. Palon satama oli vilkas paikka. Kaikki Pienmeren saaret kävivät keskinäistä kauppa ja Palo oli sen keskus. Lisäksi Mertan ja Mestan ja muidenkin rannikkokaupunkien virallisia kauppa-aluksia kellui ankkurissa jokunen. Harly kertoi, että sanottiin, ettei Menonilla ollut lainkaan alkuperäisia asukkaita vaan kaikki olivat tulokkaita jostain muualta. Minusta se oli selvää, koska kyseessä oli saari. Ensimmäisen ihmisen olisi pitänyt syntyä tyhjästä, jos halusi olla alkuperäinen. Harlya järkeilyni nauratti. Majoituimme yöksi yhteen kaupungin nimettömistä majataloista, koska ilmeisesti majatalon nimeäminen toi huonoa onnea. Epäilin kyllä, että enemmän ikävää oli se, kun humalaiset asiakkaat eivät iltaisin löytäneet mataliin majoihinsa vaan kävivät koputtelemassa kaikkien suurin piirtein samanväristen talojen ovia.

Joka tapauksessa lyhyt vierailumme Menonilla sujui ongelmitta. Loppumatkalla laiva pysähtyi vain hyvin lyhyitä aikoja emmekä enää käyneet maissa. Viimeisenä iltana meitä häiritsi pieni myrskyn poikanen, mutta se tyyntyi keskiyöhön mennessä ja aamu valkeni kauniina ja seesteisenä. Ja minä näin elämäni ihka ensimmäiset vilaukset Mertasta. Kaupungin tornit kajastivat horisontissa ja vastanousseen auringon ensisäteet kultasivat niiden siluetit. Harly liittyi seuraani kookkaan ihailemaan näkymää. ”Tervetuloa Pienmeren toiselle puolelle Livia. Toivotaan, että tämä puoli on sinulle yhtä hyvä kuin toinen puoli on ollut.” Minä olin liian innoissani sanoakseni mitään, mutta varma siitä, että jännitystä tälle puolelle ainakin mahtuisi enemmän.


                                                           -Roona-