Runo

Moikka!

Lyhyt päivitys: runo, jonka olen kirjoittanut vuonna 2003 kesäkuun 30. päivänä.

 

Olipa kerran pikkuinen

joka rannalla leikki

ja henkensä heitti.

Mutta ei nyt sovi itkeä

sillä surua on vaikea kitkeä.

Se on sitkeä tauti.

Mutta kuten sanotaan

jokaisella on oma aikansa

ja ajan hampaalla on taikansa.

Se osaa haavat parantaa

mutta muistoa ei saa unohtaa.

                                                    

                                                             -Roona- 

Ken tästä käy...

Heipä hei!

Päätin kokeilla tällaista rakennetta. Ja tarinahan on Hallelujah-biisin inspiroima.

Viides päivä

Yritän muistaa kuinka sävel menee. Se soi jossakin alitajuntani uumenissa, mutta joka kerran, kun olen saamassa sen päästä kiinni, se karkaa. Se on miellyttävä sävel nousuineen ja laskuineen. Olen varma, että se liittyy jotenkin siskoihini, en vain kykene keksimään miten. He tanssivat mielessäni, laulun täytyi olla piirileikki. Ajatukset puuroutuvat, auringon valo ja tyttöjen hiukset, kuutamo… mutta ei pitäisi olla, päivällähän on valoisaa. Muisto kivusta ja mustasta huomisesta iskee sekaiseen mieleeni hetkeksi, ruumis tuntee sellin kylmyyden, mutta sitten rauhallinen hyminä alkaa taas ja on jälleen kesä.

Ensimmäinen päivä

Minut vangittiin yön viimeisenä hetkenä, kun kuu paistoi enää heikosti. He leikkasivat tukkani. Se on kohta niin täynnä syöpäläisiä, että näin on parempi, sanoi parturi. Se oli varmaan tarkoitettu lohduttavaksi huomautukseksi, mutta panin silti vastaan. Tiesin, että osa hiuksistani päätyisi jotenkin vastarinnalle todisteeksi siitä, että minut oli napattu. Näyttöä, että kuvitteellista valtaistuintamme oli onnistuttu heiluttamaan, kun prinssi oli saatu kiinni ja kynitty. Selli oli surkea, pieni ja haiseva koppero. Aivan seinän ylälaidassa oli pikkuinen kalteri-ikkuna, josta siilautui vähän valoa. Ja sillä valolla minun piti se päivä elää, sillä hiusten poistamisen jälkeen annetut kaksi kolpakollista vettä olivat ainoa ravinto, joka minulle suotiin.

Toinen päivä

Olen ollut täällä ennenkin. Lattiakivien muodostama kuvio on tuttu. Joka paikkaan sattuu ja pää on raskas, kun yritän kohottaa sitä tarkistaakseni tunnenko seinätkin. Haju ehtii kuitenkin kirkastamaan mieltäni ensin. Minun sellini. Lasken pääni varovasti takaisin maahan, kun kaikki päivän lyönnit ja iskut palaavat mieleen yksi kerrallaan. Kidutusta. Lattiakivet tuntuvat silkoisilta poskea vasten, koska niin moni minunkaltaiseni on menneinä aikoina niitä kuluttanut. Ehkä he makasivat kylmällä maalla, kuten minä nyt, ja toivoivat, halusivat jotain muuta. Mutta ei kukaan väittänytkään tämän olevan helppoa. ”Sinä kuolet” tuntuu vain kovin kaukaiselta ajatukselta, kun istut omassa kodissasi syömässä viimeistä ateriaa perheesi kanssa.

Kolmas päivä

Palanut liha, tuli, hehku. Minä huusin, joskaan en mitään kovin ymmärrettävää. Paha ei ole koskaan ollut näin lähellä. Ja se mitä tapahtuu toisella puolella, en juuri nyt jaksa uskoa, että se on paratiisi. Unissa, valveilla minua ajetaan jonnekin. Hyvät näyttävät olevan muuttamassa, mutta mihin ja olenko minä edes mukana. Lopu jo.

Neljäs päivä

Lausuin tänään sanan, jota en olisi saanut. Mutta olen väsynyt ja kai rikki enemmän kuin luulen ja ymmärrän. Aiemman leirin paikka, sen missä olin tutustunut ihanaan tyttöön. Sormet murtuivat kepistä ja selkä oli verillä ja pieni ääni sanoi päässäni, että voithan sinä tämän sanoa, vaikka vain kuiskata tämän pikku turhuuden. Ja se tuli ulos tuskaisen henkäisyn mukana. Muuta ei, mutta ehkä se oli kaikki mitä he tarvitsivat. En saa koskaan tietää tuottiko sana, rikki lausuttu, valoa vai pimeyttä.

Kuudes päivä

Ei, ei, ei. Ytimiä hipova viima puskee eteenpäin. Kohti lavaa ja katsomaan tulleita ihmisiä. Mutta en minä huuda, ei minulla ole sellaiseen voimia. Liekit ovat unohtuneet, koska ne polttivat minut. Nyt kaikki on vain kylmää ja paljasta. Annoin asialle kaiken minkä saatoin. Köysi tuntuu karhealta ihoa vasten ja kädet eivät enää kosketa mitään.

Kuningas

Hänessä käy väristys, kun lattialuukku avataan. Hänen oli vaarallista tulla katsomaan, mutta hän tuli joka tapauksessa. Joidenkin kohdalla kaikki menee piloille, mutta jos hänellä olisi valtaa muuttaa mitään, hän jättäisi tämän veljensä rauhaan. Nuorta vartta on pahoinpidelty, jotta saataisiin ulos edes yksi totuudellinen sana. Hän vetää henkeä huppunsa suojissa. Viima maistuu suussa katkeralle hänen kääntyessään, kun kuollutta aletaan ottaa alas.

                                                                  -Roona- 

Elokuvissa IX: Guardians of the Galaxy vol. 2

Moi!

Työskentelijä on palannut jälleen blogin ääreen. Hölmö unohti myös muistitikut Ouluun, eikä voinut sen takia toukokuun viimeisellä kokonaisella viikolla päivittää, vaikka olikin koneiden ja nettiyhteyksien päässä. Jatkossa päivitän kesän aikana, kun käyn Oulussa pitkillä vapailla eli tässä kuussa vielä kaksi kertaa. Mutta asiaan...

Odotin tätä jonkin verran, sillä ykkösosa oli mielestäni hyvä. Pidin tästäkin kovasti, varmasti enemmän kuin ensimmäisestä. Kun mietin miksi kumpikin Guardians miellytti niin paljon, niin jotenkin automaattisesti ajattelen, että niissä on samaa kuin Brendan Fraserin tähdittämissä Muumio-elokuvissa ja Indiana Jones – leffoissa. Siis ne ovat sellaisia ehkä vähän hölmöjä seikkailuja, joiden juonessa on kuitenkin järkeä ja näyttelijät esittävät roolinsa hyvin/ on hyvä casting. Kuin vastakohdaksi tähän, yritin viikonloppuna katsoa Captain America 2, etenkin ne Winter soldier kohdat olisivat kiinnostaneet, mutta en jaksanut katsoa edes sinne asti. Samoin on Iron Man – elokuvien kohdalla; niistäkään en ole katsonut yhtäkään alusta loppuun asti. Mietin, että koska tykkään kuitenkin myös Avengers-jutuista, niin perustuisiko viehätys hahmoensembleen, mutta toisaalta pidin valtavasti Doctor Strangestä ja siinä keskitytään vain yhteen hahmoon. (Ja joo, tietenkään missään MCU-leffassa ei keskitytä pelkästään yhteen hahmoon enää, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.)

Olen muistaakseni aiemmin viitannut nimettömäksi jääneen kriitikon ajatuksiin tyyliin joku on sitä mieltä, että X sitä ja tätä. Tämä tyyppi on pääasiassa Behind the Trailer – tubekanavan Grace. Olen tavannut katsoa hänen elokuva-arvostelujaan ja niiden pohjalta monet asiat ovat nousseet näihin minunkin juttuihin pohdittaviksi, yleensä siksi, että olen vähän tai vähän enemmän eri mieltä. Joka tapauksessa otetaan käsittelyyn hänen yksi Draxista tekemä huomio. Grace ihmetteli eikö Drax tajua olevansa ilkeä. Pakko sanoa, että kyllä se tajuaa ja ihmetellä eikö Grace ole moiseen ihmistyyppiin koskaan törmännyt (minä ainakin tunnistin heti ;). En tiedä miten selittäisin selkeästi, mutta Drax on sellainen, joka tietää olevansa ilkeä/ ärsyttävänsä, mutta hänellä ei ole käsitystä milloin pilkattavan tai muiden mukana olevien kuppi ns. kaatuu. Tämä näkyy tosi hyvin siinä tunteiden luku – kohtauksessa, jossa kaikki muut hahmot – Mantis mukaan lukien – näyttää ihan, että nyt menee yli, mutta Drax on vaan, että ”now, do me!”. 

Viitaten vielä tuohon samaan kohtaukseen, minusta oli kummallista, että Mantis puhui Draxin kohdalla huumorista. Hänenhän piti kyetä tunnistamaan tunteita ja tunnetiloja eikä huumori varsinaisesti ole kumpikaan niistä vaan paljon laajempi käsitteellinen kokonaisuus. Olisi sanonut tuntevansa iloja tai vaikka vahingoniloa. Ja kyllä, tuo häiritsi minua, koska oon tällainen nillittäjä ;) enkä osaa kuvitella, että Draxilla ja Mantiksella olisi lähtökohtaisesti niin samanlainen huumorintaju, että siksi olisi voitu sanoa noin. 

Jos Kaunotar ja hirviö oli aiheuttaa kyyneleitä nostalgian takia, niin tässä taisin aidosti alkaa välittämään hahmoista. Yondun kuolema oli oikeasti koskettava. Sitä paitsi minusta oli tosi hellyttävää, kun Peter sanoi siitä syömisellä uhkaamisjutusta, että uskoi sen olleen totta. Kivasti tuotu esille se, että Yondukin rupesi kenties vasta myöhemmin näkemään oman isähahmoutensa. (Oletan siis, että tuo sanottiin joskus ihan alkuaikoina, kun Peter yritti esim. karata ja oli vielä pieni poika. Monien vuosien ”yhteistyön” jälkeen hän varmaan nimittäin tiesi, ettei Yondulla ole tapana syödä ihmisiä eikä tuo uhkaus olisi toiminut.) Tuo Peterin oikea isä -kuvio ei minua erityisesti sytyttänyt, jotenkin jäi sellainen ”siinä se nyt on ja nyt se sitten kuoli” -olo. Ehkä sitä ei ollut adaptoitu täysin oikealla tavalla…

Suosittelen lämpimästi, minusta elokuvaan pääsee hyvin mukaan, vaikka ei olisi nähnyt ensimmäistä osaa. Ehkä Peterin (= Starlord), Gamoran, Draxin ja Rocketin hahmodynamiikoista voi olla hieman hukassa ensin, mutta niihin pääsee sisälle nopeasti. Ja tietysti leffa on samanlaista silmän karkkia kuin Doctor Strangekin, joten sitä katsoo mielikseen.

10-/10

                                                              -Roona-