Elokuvissa XXXVII: Maleficent – pahan valtiatar

Heippa!

Maleficent – pahan valtiatar on jatkoa vuoden 2014 Maleficentille, Disneyn live-action elokuvalle, joka katsoi prinsessa Ruususen tarinaa Pahattaren silmin. Pääosansa uusivat Angelina Jolie (Pahatar) ja Elle Fanning (Aurora). Samoin tutuissa rooleissa Auroran haltiakummeina nähdään Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville sekä Pahattaren korppina Diavalina Sam Riley. Prinssi Philipin esittäjä on vaihtunut Harris Dickinsoniksi. Lisäksi uusia tuttavuuksia näyttelevät Michelle Pfeiffer (kuningatar Ingrith), Robert Lindsey (kuningas John), Chiwetel Ejiofor (Conall), Ed Skrein (Borra) ja Jenn Murray (Gerda).

Tämä on sellainen elokuva, josta minulle tulee yksinkertaisesti hyvä mieli. Joten suhtautukaa kaikkeen seuraavaksi tulevaan kritiikkiin tuon lauseen läpi katsellen, sillä millään siitä ei kai sitten loppujen lopuksi ollut väliä. Leffan tarina itsessään on ihan hyvä, joskin sitä pohjustetaan vähän köykäisesti. Tätä ei pitäisi joutua sanomaan, koska kyseessä on kuitenkin kakkososa. Prinssi Philip esiintyi toki edellisessäkin osassa, mutta hänen valtakuntansa Ulstead oli mielestäni uusi juttu, en muista, että siitä olisi aiemmin kerrottu mitään. Huutia ansaitsee ennen kaikkea käsikirjoitus, joka kohdin latelee itsestäänselvyyksiä. En ymmärrä, miksi Pahattaren pitäisi opetella hovikohteliaisuuksia, kyllä hän osaa small talkia, ei se että on ilkeä/ sarkastinen tarkoita, että olisi sosiaalisesti kömpelö. Loppupuolella Aurora taas huutelee, että ”This way, this way”, vaikka eivät ne kirkossa olevat voi siitä ovesta muualle kuin ulos mennä, jolleivät halua jäädä sinne sisään ja siis pysyä paikallaan.

Elokuva on roolitettu kokeneilla näyttelijöillä, mikä näkyy. Väliin kökköjenkin vuorosanojen lausunta oli kuitenkin erinomaista (tavoittelen tässä lauseen ”line delivery was excellent” ajatusta – mitenhän sen suomeksi parhaiten laittaisi?). Näyttelijät esiintyivät omistautuneesti ja pieteetillä, mutta ylinäyttelemistä ei kuitenkaan ollut. Ihanaa, että Diavalilla oli tässä leffassa enemmän ruutuaikaa – hän on lempihahmoni. Tykkäsin paljon myös tummien keijujen Borrasta, josta kuoriutui yllättävän monipuolinen hahmo. Itse asiassa Ejioforin esittämän Conallin, joka jäi ontoksi ”haluan vain rauhaa” –tyypiksi, olisi voinut jättää kokonaan pois ja keskittyä Borran luonteen ja tarinan kasvattamiseen ja tutkimiseen. Harmi sinänsä, sillä pidän kovasti Ejioforista näyttelijänä.

Tykkäsin tummien keijujen esittelystä ja siitä, että saimme tietää Pahattaren menneisyydestä. Etenkin viidakkojen tummat keijut, jotka näyttivät melkein kuin papukaijoilta olivat visuaalisesti upeita. Hauska maailmaa rakentava elementti oli myös se, että ilmeisesti kaikkia Moorsin asukkaita kutsutaan keijuiksi. Ainakin hautakukista saatu uutos vaikutti heihin kaikkiin samalla tavalla. Kiva ajatus kaikkinensa, että keiju olisi yleisnimi kaikensorttisille taianomaisille olennoille. Ylipäänsä Moorsin ympäristöt olivat jälleen silmäänhivelevän kauniita. Puvustajille pisteet erityisesti Pahattaren, Aurooran ja tummien keijujen puvustuksesta.

Aurooralla ei juuri ollut leffassa toimijuutta ensimmäistä kohtausta lukuunottamatta. Siinä hän jakaa oikeutta Moorsin asukkaille kuningattaren roolissa kunnioitettuna ja hyvin onnistuvana. Eipä sitä toimijuutta toisaalta ollut prinssi Philipilläkään. Hän oli varsinainen fletku. Lopussa hän toki valitsi puolensa ihan rohkeasti. Kuningatar Ingrith taas oli ensi hetkestään valkokankaalla niin selvä pahis, etteivät asiasta voineet erehtyä muut kuin leffan hahmot itse.

Kuten jo sanoin, pidin leffasta kaikesta huolimatta kovasti, sillä siitä jäi hyvä ja kevyt mieli, niin kuin sadusta kuulukin jäädä.

                                                              -Roona-

Aavikkomatkalla Cortinaan (Livia 8)

Moikka!

Viimeksi olen julkaissut tätä maaliskuussa. Livia jää tämän jälkeen ainakin puolitoista vuotta kestävälle tauolle täällä blogissa. Tarkoitus on ensi vuoden aikana aloittaa tarinan suhteen uudelleen kirjoitus- ja täydennyskierros Finissä saadun palautteen pohjalta. Eli toivottavasti parempana versiona näette sitten tätä vuoden 2021 puolella.

Autiomaassa oli päivisin tukahduttavan kuuma ja öisin tuulet olivat jäätävän kylmiä. Yövyimme tietysti pääasiassa keitailla, koska se oli turvallisempaa, mutta välillä oli nukuttava taivasalla, sillä luonto ei ota pikkuparatiiseja sinne tänne viskoessaan huomioon, kuinka pitkän päivämatkan kameli jaksaa taivaltaa. Kaikki karavaanin vartijat olivat hereillä noina vaalean kuun alla vietettyinä öinä. Arhum yritti pelotella minua tarinoilla aavikkorosvoista, mutta hän teki sen päivällä, jolloin kuumuus hioi terän pois karmivimmastakin tarinasta. Keitailla tutustuimme muiden karavaanien kulkijoihin, jotka tulivat kuka miltäkin aavikon kulmalta. Suuri Keskinen Karavaanitie johti Cortinaan, mutta moni reitti yhtyi siihen ja esimerkiksi atossalaisia retkueita oli paljon liikkeellä.

Eräs harvahampainen atossalainen innostui kovasti kuullessaan Harlyn olevan parin eläinvastaava. 

”Sinäkö hoidat niitä kuuluisia lohikäärmeitäkin, poika?” hän kysyi samalla kun sylkäisi taatelinkiven maahan ja turisti räkää nenästään. ”Oon kuullut, että ne on hevostakin isompia. Liekö mitään perää?”

 Minä loin Harlyyn kiinnostuneen ja myös terävän katseen, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin minkään maailman lohikäärmeistä muualta kuin satukirjoista. Harly kohautti harteitaan. 

”Isompia ovat, paljon isompia. Ja minä hoidan niitä, kun ne sattuvat tykkäämään minusta. Poissa ollessani niitä hoitaa joku muu, josta ne sattuvat tykkäämään.” 

Atossalaisen huulille nousi ikenet paljastava hymy. ”Nähdäpä sellaisia petoja ennen kuolemaa.” Hän hipsi oman kamelinsa tykö.

Harly unohtui tuijottamaan nuotion liekkejä. 

”Syöksevätkö ne lohikäärmeet, joista et ole muistanut mainita minulle halaistua sanaa, tuollaista tulta”, kysyin tökäten häntä sääreen. Olin asiaan sopivasti varsin käärmeissäni. 

”Ne puhkuvat aika harvakseltaan. Rauhallisia yksilöitä. Purevat kyllä ikävästi. Toivottavasti Pom on säilyttänyt kätensä”, Harly sanoi katse edelleen kipinöissä. 
Sitten hän terästäytyi ja pyöritti päätään kuin olisi ravistautunut hereille. 
”Pom on toinen eläintenhoitaja. Pääset kyllä tapaamaan lohikäärmeet, Livia. Luulen, että ne saattavat pitää sinusta.” 

Minä kohautin olkiani ja tökin nuotiota kepillä vieläkin hieman pahastuneena. ”Mitä sitten ajattelit niin keskittyneenä?” kysyin ärtyneenä. 

”Muuta tulista, jota on ikävä”, Harly sanoi salaperäisesti ja pani maate.

Aavikolla matkustaminen oli hidasta ja kuluikin lähes kolmeviikkoa ennen kuin näimme Sorian porttikaupungin. Soria oli Cortinan parin alainen ja toimi muurina autiomaan ja vehreämpien alueiden välissä. Tietysti kyliä oli alkanut näkyä jo paljon ennen Soriaa ja osa kauppiaista oli halunnut pysähtyä tekemään kauppaa niihinkin. Heidän rihkamaksi katsomansa tavarat katosivat kuormista uusille omistajille. Tajusin heti, että Soria oli ennen kaikkea linnoitus. Sotilaita parveili ympäriinsä ja heillä oli aseensa selkeästi näkyvillä. Karavaani lepäsi ja myi tavaroitaan korkeimmille upseereille ja kaupungin muille vähille merkkihenkilöille. Me saimme kutsun Sorian komentajan illallispöytään ja minä sain tilaisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa uutta vaateparttani sen täydessä loistossa.

Ruoka oli herkullista, mutta komentaja itse oli ankara mies, joka ei selvästi erityisemmin välittänyt vierailevista pikkutytöistä. Hän puhui Harlylle puolustusasioista ja pyysi nuivasti välittämään tiedot parille sitäkin kautta. Epäilin, että hänen tiedonantonsa menivät kyllä perille virallisissakin raporteissa ja jos eivät menneet niin parin vierasmaalainen eläintenhoitaja ei ollut paras mielisteltävä asioiden nopeuttamiseksi. Osa karavaanista hajaantui Sorian seraljissa ennen matkan jatkumista. Yllättävän moni oli kotoisin Soriasta ja osa joutui jäämään tulliasioiden vuoksi. Ratsut vaihdettiin kameleista hevosiksi. Aavikoiden laivat eivät kuulemma pitäneet vehreämmistä seuduista. En suoraan sanottuna uskonut, että kukaan oli koskaan kysynyt niiden mielipidettä.

Sorian jälkeen maasto oli kitukasvuista aroa puolentoista päivämatkan verran. Sitten tapahtui niin nopea muutos, että jos ei ollut tarkkana sai ihmetellä oliko nukahtanut ja alkanut nähdä unta. Ilma pysyi yhtä kuumana, mutta tuli kosteammaksi ja puut alkoivat vihertää rehevästi. Tie oli hyvin hoidettu, itse asiassa se oli päällystetty mukulakivillä. Harly selitti minulle innoissaan kasveista ja kaikesta muustakin ympärillä näkyvästä. Tien varrelta avautui näkymiä kyliin ja jossain kauempana näytti sijaitsevan isompiakin asutuskeskuksia. Hiki puski kasvoilleni. Olimme taiteilleet omista vaatteistani säädyllisen matkusasun, sillä virallinen vaatetus piti säilyttää puhtaana – tai ainakin hiettömänä – parin tapaamista varten. Päätäni peitti äidin minulle lahjoittama hartiahuivi, joka oli nykyiseen tarkoitukseensa aivan liian suuri, mutta sai paremman puutteessa kelvata.

Saattueemme kulki tavallista hitaammin, sillä kuormajuhdat olivat nyt aaseja ja muuleja ja jokainen oli erittäin itsepäistä sorttia. Arhum kiroili laajalla skaalalla ja vielä mukana olevat kauppiaat nyrpistelivät hänelle nenäänsä. Aavikolla ronski kieli ei ollut heitä haitannut, mutta ilmeisesti he ajattelivat, että sivistyksen parissa olisi syytä käyttäytyä paremmin. Minä olin alkanut kiintyä Arhumiin jostain kumman syystä ja naureskelin salaa mokomille hienohelmoille. Lopulta saavuimme Cortinaan tai oikeammin sen esikaupunkeihin. Ylhäisen kauppaseuran seraljit sijaitsivat aivan uloimmaisen esikaupungin laidalla ja niihin meidänkin oli luovutettava hevosemme ja jatkettava kohti parin palatsialuetta muulla kulkupelillä. Rakennusten kaupunkiin sisään antavilla edustoilla odottikin runsaasta ihmisvetoisia kärryjä, joita Harly nimitti riksoiksi.

Puoli tusinaa hienosti puettua nuorta miestä seisoi muista erillään. Harly johdatti minut suoraan heidän luokseen. He kaikki vaikuttivat tunnistavan hänet ja minulle selvisi, että he ovat parin virallisia riksapoikia, sellaisia jotka kuljettavat saapujia pikana palatsille. Niinpä nousimme rattaille tavaroinemme ja kaksi miehistä lähti viilettämään sellaista vauhtia ettei paremmasta väliä. Pian askel kuitenkin muuttui hölkäksi, sillä kaduilla oli muitakin kulkijoita ruuhkaksi asti. Vasta kun pääsimme lähelle parin palatsialuetta kadut levenivät niin, että vetäjät panivat taas juoksuksi. Haukoin henkeäni ja nautin, sillä tämä tulisi olemaan uusi kotini.

                                                                   -Roona-

Mietteitä kirjasta XLV: Status, Pieni bistro Bretagnessa ja Liktorin miekka

Heippa!

(tämä on blogin 200. teksti! 😍😀)

Status on Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian päätösosa. Marianne on kreivitär ja bordellin madame, tasavallan symboli ja vallankumouksen vihollinen. Isidore on pyöveli, Napoleonin vahtimies ja vallankumousjohtajan, Robespierren, suojatti. Yhdessä he ovat oppineet kuoleman aikakauden kauneimman lauseen: ”Minä elän.” Vasta mestauslavalla Marianne ymmärtää lauseen merkityksen. Kun  mielipuolinen vallankumous kääntyy päälaelleen, on Isidorella mahdollisuus päästä asemaan, josta hän on voinut pyövelinä vain uneksia. Mutta Isidorenkin on pian valittava tiensä menneen ja tulevan risteyksessä. Karttanaan hänellä on yksi ainoa sana: Marianne. Status vie lukijan pelon raatelemaan Pariisiin, missä verivanat osoittavat suunnan vallan huipulle.

Harmi, että tämäkin sarja tulee päätökseensä. En paljasta, mitä Isidorelle ja Mariannelle lopussa tapahtuu, mutta Kaunisto on yhdistänyt fiktion todellisiin historiallisiin tapahtumiin Suomi-linkkiä myöten erittäin taitavasti. Me täällä kaukaisimmassa Thulessa voimme vain virnuilla tyytyväisyydestä. Ei vain Isidoren status, mutta hän henkilönä on muuttunut suuresti sarjan aikana ja minusta myös yllätyksellisesti. Mariannen oli alusta alkaen muututtava, hänen hahmolleen ei muuta mahdollisuutta ollutkaan. Vallankumouksesta selvinneistä olisi historiallisessa taustassa voinut vielä mainita maalari Jaques-Louis David´n, vaikka hän ei teoksessa esiinnykään. Hän enemmän kuin selvisi: hän oli sekä Ranskan viimeisten kuninkaiden, vallankumouksen että Napoleonin hovimaalari.

Pieni bistro Bretagnessa on Nina Georgen romaani. Marianne on juuttunut rakkaudettomaan avioliittoon, jota on kestänyt vuosikymmeniä. Pariisin-matkallaan hän päättää panna sille lopullisen pisteen. Hyppy Seine-jokeen ei tuo Mariannelle vapautusta, kun hänet pelastetaan ja tuodaan sairaalaan toipumaan. Aviomies on kylmä kuin Seinen mutainen vesi, suuttuu vaimolleen ja palaa takaisin kotiin Saksaan. Marianne tulkoon perässä. Sairaalassa Mariannen katse kiinnittyy kaakelilaattaan, jonka käsinmaalatussa kuvassa on merellinen maisema bretagnelaisesta Kerdruckin kylästä. Se tuntuu vetävän häntä vastustamattomasti puoleensa, ja pian Marianne löytääkin itsensä tämän pienen kylän keskuksesta, Ar Mor –nimisestä bistrosta. Vaan miten käy, kun vihainen aviomies jäljittää Mariannen ja vanha kunnon vaimon velvollisuudentunto nostaa päätään?

Mikä sattuma, tämänkin kirjan päähenkilön nimi oli Marianne. Ihanaa ranskalaisen kesän kuvausta. Bretagnelaiset tavat ovat myös kiinnostavia. Tarina on ehkä aavistuksen verran liian siirappinen minun makuuni. Tämä kirja osoittaa taas hyvin sen, että olen lopullisesti siirtynyt aikuisten osastolle. YA:sta ei tahdo löytyä enää samaistumispintaa, mutta Pienen bistron kuusikymppisistä sitäkin enemmän. Edes kirjan parikymppiset Jeanremy ja Laurine eivät teineile, vaikka toki sydämeasioiden kanssa kamppailevatkin. Ar Morin vanhat miehet on esitelty ihastuttavasti omina, erillisinä henkilöinään eikä heistä tule mieleen Etelä-Euroopan baareissa istuvat ukkoköörit, vaikka sellainenhan he ovat. Lothar on kunnon armeijalainen, joka on paperilla kaikkien ihannemies, mutta käytännössä ei kenenkään. Kesälukemiseksi tämä oli oikein oiva herkkupala.

Liktorin miekka on Gene Wolfen Uuden auringon kirja –sarjan kolmas osa. Severianin, kiduttajien killan oppipojan, matka kuolevan auringon alla jatkuu yhä monella tapaa. Hän saapuu määränpäähänsä Traakiaan, mutta tehtävä pyövelinä päättyy pian. Severianin on lähdettävä Traakiasta, ja hänen ja matkakumppani Dorcasin tiet erkanevat. Suunnistaessaan pohjoisen vuorille löytääkseen peleriinit ja palauttaakseen Kynnen heille Severian lähestyy myös vääjäämättä omaa kohtaloaan. Wolfe on monimutkaisten kielilabyrinttien ja maailmojen rakentaja, joka kuvaa luomiaan henkilöitä ja maailmoja harvinaisella lämmöllä ja viisaudella.

Tämä osa olikin miellyttävä yllätys. Tykkäsin pikku Severianista ja siitä miten Severianin ja pikkukaiman suhdetta oli kuvattu. Seikkalusta sai jotenkin paremmin selvää, kun Severian oli suuren osan kirjasta yksinään. Traakiaa ja liktorin työtä siellä oli kuvailtu hyvin ja lopun liite vielä selvensi asiaa. Severian ei myöskään sanomasta päästyään toistellut kuinka raskasta hänen seikkailunsa on lukijalle seurata. Vain viimeisen luvun lopussa taisi mainita asiasta, mikä oli ehdottomasti suurin ja paras parannus edellisiin osiin nähden. Järvikansa liikkuvine saarineen oli kiinnostava lisäys ja pääsin jälleen kerran paremmin mukaan tähänkin sivujuoneen. Tarina Sammakko-nimisestä pojasta oli miellyttävin osa kirjaa ja se oli selkeästi Romuluksen ja Remuksen tarina, joskin omaperäisesti muokattuna. Lopussa tapasimme myös vanhat tutut Tri Talosin ja Baldandersin, jotka ovat minusta hyviä hahmoja.

                                                                -Roona-

Kissojen käytöskoulu

Moi!

Olipa kerran oikein hieno musta kissaneiti nimeltä Milla Mjauskis. Hänen turkkinsa oli silkkinen ja kiiltävä ja herätti kaikinpuolista ihailua. Milla Mjauskis ei ollut enää mikään pahainen pentu vaan jo sen ikäinen, että äiti katsoi parhaaksi lähettää hänet rouva Bengalin käytöskouluun (suunnattu suloisille kissaneidoille). Rouva Bengali oli luonnollisesti hienostunut bengalinkissa, tunnettu yläluokkaisesta käytöksestä ja etiketin läpikotaisesta hallinasta. Niinpä Milla sai ensimmäisenä päivänä kaulaansa ihastuttavan punaisen rusetin ja tapsutteli sievillä tassuillaan rouva Bengalin luokse. Sali kuhisikin jo täynnä innokkaita nuoria tyttökissoja. Milla istuutui erään valkoturkkisen persialaisen viereen. Persialainen nyrpisti nenäänsä ja aivasti juuri, kun rouva Bengali käveli sisään.

”Voi tavaton, Kisse-neiti, noin ei tervehditä huoneeseen tulijaa. Hienot kissat peittävät myös kuononsa aivastaessaan”, rouva Bengali naukui korkealla nuotilla.

Tuo persialainen, Kisse-neiti, näytti kovasti häpeävän ja vei korvansa luimuun. ”Anteekshi, rouva Bengali, mutta minun viiksiäni kutittaa niin kovin”, se sanoi surkeana.

”Aivan niin, niin”, rouva Bengali rauhoitteli. ”Vieressäsi istuukin juuri uusi oppilaamme Milla.” Kaikki kääntyivät katsomaan Millaa, myös tassuunsa nyt tuhiseva Kisse.

”Minä olen Milla Mjauskis maatiaiskissa”, sanoi Milla ujosti.

”Tervetuloa”, kaikki maukaisivat kuorossa.

”Erinomaista tytöt”, rouva Bengali hyrisi tyytyväisenä. ”Nyt aloitamme tämän päivän oppitunnin, jonka aiheena on kuinka kehrätä kultivoituneesti.”

Pian eripuolilta huonetta kuului kaikenkarvaista purinaa ja kurinaa. Kukka, joka oli siamilainen, onnistui saamaan kehräyksensä väliin kummallista sihinää, josta rouva Bengali häntä moitti. Metsäkissa Nora taas kuulosti pehmeästi käyvältä moottorilta, hyvin isolta moottorilta. Kisse onnistui kohtuullisesti, vaikka välillä sen hyrinän sekaan livahti muutama niiskutus. Millan kehräys taas oli rauhallista ja unettavaa niin, että hän itsekin oli torkahtaa. Rouva Bengali kulki oppilaittensa keskellä ylväänä ja jakeli ohjeita vasemmalle ja oikealle.

Päivän lopussa olikin kissaneidit saatu oikeille raiteille kultivoituneen kehräyksen alkeissa. Rouva Bengali oli erityisen otettu uuden oppilaansa Milla Mjauskiksen osaamisesta. Myös Millan uudet toverit kannustivat häntä.

Kotona Milla sanoi äidilleen: ”Onpa kiva mennä huomenna uudestaan kouluun.”

Äiti hymyili kissan suullaan ja nuolaisi Millaa nenänpäästä. ”Mukavaa, että pidät rouva Bengalista ja uusista pikku ystävistäsi.”

Milla haukotteli viikset vipattaen. ”Minusta tulee maailman hienokäytöksisin kissa”, hän huokaisi onnellisena ja nukahti pehmustettuun koriinsa.

                                                            -Roona-