Elokuvissa XXXVII: Maleficent – pahan valtiatar

Heippa!

Maleficent – pahan valtiatar on jatkoa vuoden 2014 Maleficentille, Disneyn live-action elokuvalle, joka katsoi prinsessa Ruususen tarinaa Pahattaren silmin. Pääosansa uusivat Angelina Jolie (Pahatar) ja Elle Fanning (Aurora). Samoin tutuissa rooleissa Auroran haltiakummeina nähdään Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville sekä Pahattaren korppina Diavalina Sam Riley. Prinssi Philipin esittäjä on vaihtunut Harris Dickinsoniksi. Lisäksi uusia tuttavuuksia näyttelevät Michelle Pfeiffer (kuningatar Ingrith), Robert Lindsey (kuningas John), Chiwetel Ejiofor (Conall), Ed Skrein (Borra) ja Jenn Murray (Gerda).

Tämä on sellainen elokuva, josta minulle tulee yksinkertaisesti hyvä mieli. Joten suhtautukaa kaikkeen seuraavaksi tulevaan kritiikkiin tuon lauseen läpi katsellen, sillä millään siitä ei kai sitten loppujen lopuksi ollut väliä. Leffan tarina itsessään on ihan hyvä, joskin sitä pohjustetaan vähän köykäisesti. Tätä ei pitäisi joutua sanomaan, koska kyseessä on kuitenkin kakkososa. Prinssi Philip esiintyi toki edellisessäkin osassa, mutta hänen valtakuntansa Ulstead oli mielestäni uusi juttu, en muista, että siitä olisi aiemmin kerrottu mitään. Huutia ansaitsee ennen kaikkea käsikirjoitus, joka kohdin latelee itsestäänselvyyksiä. En ymmärrä, miksi Pahattaren pitäisi opetella hovikohteliaisuuksia, kyllä hän osaa small talkia, ei se että on ilkeä/ sarkastinen tarkoita, että olisi sosiaalisesti kömpelö. Loppupuolella Aurora taas huutelee, että ”This way, this way”, vaikka eivät ne kirkossa olevat voi siitä ovesta muualle kuin ulos mennä, jolleivät halua jäädä sinne sisään ja siis pysyä paikallaan.

Elokuva on roolitettu kokeneilla näyttelijöillä, mikä näkyy. Väliin kökköjenkin vuorosanojen lausunta oli kuitenkin erinomaista (tavoittelen tässä lauseen ”line delivery was excellent” ajatusta – mitenhän sen suomeksi parhaiten laittaisi?). Näyttelijät esiintyivät omistautuneesti ja pieteetillä, mutta ylinäyttelemistä ei kuitenkaan ollut. Ihanaa, että Diavalilla oli tässä leffassa enemmän ruutuaikaa – hän on lempihahmoni. Tykkäsin paljon myös tummien keijujen Borrasta, josta kuoriutui yllättävän monipuolinen hahmo. Itse asiassa Ejioforin esittämän Conallin, joka jäi ontoksi ”haluan vain rauhaa” –tyypiksi, olisi voinut jättää kokonaan pois ja keskittyä Borran luonteen ja tarinan kasvattamiseen ja tutkimiseen. Harmi sinänsä, sillä pidän kovasti Ejioforista näyttelijänä.

Tykkäsin tummien keijujen esittelystä ja siitä, että saimme tietää Pahattaren menneisyydestä. Etenkin viidakkojen tummat keijut, jotka näyttivät melkein kuin papukaijoilta olivat visuaalisesti upeita. Hauska maailmaa rakentava elementti oli myös se, että ilmeisesti kaikkia Moorsin asukkaita kutsutaan keijuiksi. Ainakin hautakukista saatu uutos vaikutti heihin kaikkiin samalla tavalla. Kiva ajatus kaikkinensa, että keiju olisi yleisnimi kaikensorttisille taianomaisille olennoille. Ylipäänsä Moorsin ympäristöt olivat jälleen silmäänhivelevän kauniita. Puvustajille pisteet erityisesti Pahattaren, Aurooran ja tummien keijujen puvustuksesta.

Aurooralla ei juuri ollut leffassa toimijuutta ensimmäistä kohtausta lukuunottamatta. Siinä hän jakaa oikeutta Moorsin asukkaille kuningattaren roolissa kunnioitettuna ja hyvin onnistuvana. Eipä sitä toimijuutta toisaalta ollut prinssi Philipilläkään. Hän oli varsinainen fletku. Lopussa hän toki valitsi puolensa ihan rohkeasti. Kuningatar Ingrith taas oli ensi hetkestään valkokankaalla niin selvä pahis, etteivät asiasta voineet erehtyä muut kuin leffan hahmot itse.

Kuten jo sanoin, pidin leffasta kaikesta huolimatta kovasti, sillä siitä jäi hyvä ja kevyt mieli, niin kuin sadusta kuulukin jäädä.

                                                              -Roona-