Aavikkomatkalla Cortinaan (Livia 8)

Moikka!

Viimeksi olen julkaissut tätä maaliskuussa. Livia jää tämän jälkeen ainakin puolitoista vuotta kestävälle tauolle täällä blogissa. Tarkoitus on ensi vuoden aikana aloittaa tarinan suhteen uudelleen kirjoitus- ja täydennyskierros Finissä saadun palautteen pohjalta. Eli toivottavasti parempana versiona näette sitten tätä vuoden 2021 puolella.

Autiomaassa oli päivisin tukahduttavan kuuma ja öisin tuulet olivat jäätävän kylmiä. Yövyimme tietysti pääasiassa keitailla, koska se oli turvallisempaa, mutta välillä oli nukuttava taivasalla, sillä luonto ei ota pikkuparatiiseja sinne tänne viskoessaan huomioon, kuinka pitkän päivämatkan kameli jaksaa taivaltaa. Kaikki karavaanin vartijat olivat hereillä noina vaalean kuun alla vietettyinä öinä. Arhum yritti pelotella minua tarinoilla aavikkorosvoista, mutta hän teki sen päivällä, jolloin kuumuus hioi terän pois karmivimmastakin tarinasta. Keitailla tutustuimme muiden karavaanien kulkijoihin, jotka tulivat kuka miltäkin aavikon kulmalta. Suuri Keskinen Karavaanitie johti Cortinaan, mutta moni reitti yhtyi siihen ja esimerkiksi atossalaisia retkueita oli paljon liikkeellä.

Eräs harvahampainen atossalainen innostui kovasti kuullessaan Harlyn olevan parin eläinvastaava. 

”Sinäkö hoidat niitä kuuluisia lohikäärmeitäkin, poika?” hän kysyi samalla kun sylkäisi taatelinkiven maahan ja turisti räkää nenästään. ”Oon kuullut, että ne on hevostakin isompia. Liekö mitään perää?”

 Minä loin Harlyyn kiinnostuneen ja myös terävän katseen, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin minkään maailman lohikäärmeistä muualta kuin satukirjoista. Harly kohautti harteitaan. 

”Isompia ovat, paljon isompia. Ja minä hoidan niitä, kun ne sattuvat tykkäämään minusta. Poissa ollessani niitä hoitaa joku muu, josta ne sattuvat tykkäämään.” 

Atossalaisen huulille nousi ikenet paljastava hymy. ”Nähdäpä sellaisia petoja ennen kuolemaa.” Hän hipsi oman kamelinsa tykö.

Harly unohtui tuijottamaan nuotion liekkejä. 

”Syöksevätkö ne lohikäärmeet, joista et ole muistanut mainita minulle halaistua sanaa, tuollaista tulta”, kysyin tökäten häntä sääreen. Olin asiaan sopivasti varsin käärmeissäni. 

”Ne puhkuvat aika harvakseltaan. Rauhallisia yksilöitä. Purevat kyllä ikävästi. Toivottavasti Pom on säilyttänyt kätensä”, Harly sanoi katse edelleen kipinöissä. 
Sitten hän terästäytyi ja pyöritti päätään kuin olisi ravistautunut hereille. 
”Pom on toinen eläintenhoitaja. Pääset kyllä tapaamaan lohikäärmeet, Livia. Luulen, että ne saattavat pitää sinusta.” 

Minä kohautin olkiani ja tökin nuotiota kepillä vieläkin hieman pahastuneena. ”Mitä sitten ajattelit niin keskittyneenä?” kysyin ärtyneenä. 

”Muuta tulista, jota on ikävä”, Harly sanoi salaperäisesti ja pani maate.

Aavikolla matkustaminen oli hidasta ja kuluikin lähes kolmeviikkoa ennen kuin näimme Sorian porttikaupungin. Soria oli Cortinan parin alainen ja toimi muurina autiomaan ja vehreämpien alueiden välissä. Tietysti kyliä oli alkanut näkyä jo paljon ennen Soriaa ja osa kauppiaista oli halunnut pysähtyä tekemään kauppaa niihinkin. Heidän rihkamaksi katsomansa tavarat katosivat kuormista uusille omistajille. Tajusin heti, että Soria oli ennen kaikkea linnoitus. Sotilaita parveili ympäriinsä ja heillä oli aseensa selkeästi näkyvillä. Karavaani lepäsi ja myi tavaroitaan korkeimmille upseereille ja kaupungin muille vähille merkkihenkilöille. Me saimme kutsun Sorian komentajan illallispöytään ja minä sain tilaisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa uutta vaateparttani sen täydessä loistossa.

Ruoka oli herkullista, mutta komentaja itse oli ankara mies, joka ei selvästi erityisemmin välittänyt vierailevista pikkutytöistä. Hän puhui Harlylle puolustusasioista ja pyysi nuivasti välittämään tiedot parille sitäkin kautta. Epäilin, että hänen tiedonantonsa menivät kyllä perille virallisissakin raporteissa ja jos eivät menneet niin parin vierasmaalainen eläintenhoitaja ei ollut paras mielisteltävä asioiden nopeuttamiseksi. Osa karavaanista hajaantui Sorian seraljissa ennen matkan jatkumista. Yllättävän moni oli kotoisin Soriasta ja osa joutui jäämään tulliasioiden vuoksi. Ratsut vaihdettiin kameleista hevosiksi. Aavikoiden laivat eivät kuulemma pitäneet vehreämmistä seuduista. En suoraan sanottuna uskonut, että kukaan oli koskaan kysynyt niiden mielipidettä.

Sorian jälkeen maasto oli kitukasvuista aroa puolentoista päivämatkan verran. Sitten tapahtui niin nopea muutos, että jos ei ollut tarkkana sai ihmetellä oliko nukahtanut ja alkanut nähdä unta. Ilma pysyi yhtä kuumana, mutta tuli kosteammaksi ja puut alkoivat vihertää rehevästi. Tie oli hyvin hoidettu, itse asiassa se oli päällystetty mukulakivillä. Harly selitti minulle innoissaan kasveista ja kaikesta muustakin ympärillä näkyvästä. Tien varrelta avautui näkymiä kyliin ja jossain kauempana näytti sijaitsevan isompiakin asutuskeskuksia. Hiki puski kasvoilleni. Olimme taiteilleet omista vaatteistani säädyllisen matkusasun, sillä virallinen vaatetus piti säilyttää puhtaana – tai ainakin hiettömänä – parin tapaamista varten. Päätäni peitti äidin minulle lahjoittama hartiahuivi, joka oli nykyiseen tarkoitukseensa aivan liian suuri, mutta sai paremman puutteessa kelvata.

Saattueemme kulki tavallista hitaammin, sillä kuormajuhdat olivat nyt aaseja ja muuleja ja jokainen oli erittäin itsepäistä sorttia. Arhum kiroili laajalla skaalalla ja vielä mukana olevat kauppiaat nyrpistelivät hänelle nenäänsä. Aavikolla ronski kieli ei ollut heitä haitannut, mutta ilmeisesti he ajattelivat, että sivistyksen parissa olisi syytä käyttäytyä paremmin. Minä olin alkanut kiintyä Arhumiin jostain kumman syystä ja naureskelin salaa mokomille hienohelmoille. Lopulta saavuimme Cortinaan tai oikeammin sen esikaupunkeihin. Ylhäisen kauppaseuran seraljit sijaitsivat aivan uloimmaisen esikaupungin laidalla ja niihin meidänkin oli luovutettava hevosemme ja jatkettava kohti parin palatsialuetta muulla kulkupelillä. Rakennusten kaupunkiin sisään antavilla edustoilla odottikin runsaasta ihmisvetoisia kärryjä, joita Harly nimitti riksoiksi.

Puoli tusinaa hienosti puettua nuorta miestä seisoi muista erillään. Harly johdatti minut suoraan heidän luokseen. He kaikki vaikuttivat tunnistavan hänet ja minulle selvisi, että he ovat parin virallisia riksapoikia, sellaisia jotka kuljettavat saapujia pikana palatsille. Niinpä nousimme rattaille tavaroinemme ja kaksi miehistä lähti viilettämään sellaista vauhtia ettei paremmasta väliä. Pian askel kuitenkin muuttui hölkäksi, sillä kaduilla oli muitakin kulkijoita ruuhkaksi asti. Vasta kun pääsimme lähelle parin palatsialuetta kadut levenivät niin, että vetäjät panivat taas juoksuksi. Haukoin henkeäni ja nautin, sillä tämä tulisi olemaan uusi kotini.

                                                                   -Roona-