Mietteitä kirjasta XLV: Status, Pieni bistro Bretagnessa ja Liktorin miekka

Heippa!

(tämä on blogin 200. teksti! 😍😀)

Status on Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian päätösosa. Marianne on kreivitär ja bordellin madame, tasavallan symboli ja vallankumouksen vihollinen. Isidore on pyöveli, Napoleonin vahtimies ja vallankumousjohtajan, Robespierren, suojatti. Yhdessä he ovat oppineet kuoleman aikakauden kauneimman lauseen: ”Minä elän.” Vasta mestauslavalla Marianne ymmärtää lauseen merkityksen. Kun  mielipuolinen vallankumous kääntyy päälaelleen, on Isidorella mahdollisuus päästä asemaan, josta hän on voinut pyövelinä vain uneksia. Mutta Isidorenkin on pian valittava tiensä menneen ja tulevan risteyksessä. Karttanaan hänellä on yksi ainoa sana: Marianne. Status vie lukijan pelon raatelemaan Pariisiin, missä verivanat osoittavat suunnan vallan huipulle.

Harmi, että tämäkin sarja tulee päätökseensä. En paljasta, mitä Isidorelle ja Mariannelle lopussa tapahtuu, mutta Kaunisto on yhdistänyt fiktion todellisiin historiallisiin tapahtumiin Suomi-linkkiä myöten erittäin taitavasti. Me täällä kaukaisimmassa Thulessa voimme vain virnuilla tyytyväisyydestä. Ei vain Isidoren status, mutta hän henkilönä on muuttunut suuresti sarjan aikana ja minusta myös yllätyksellisesti. Mariannen oli alusta alkaen muututtava, hänen hahmolleen ei muuta mahdollisuutta ollutkaan. Vallankumouksesta selvinneistä olisi historiallisessa taustassa voinut vielä mainita maalari Jaques-Louis David´n, vaikka hän ei teoksessa esiinnykään. Hän enemmän kuin selvisi: hän oli sekä Ranskan viimeisten kuninkaiden, vallankumouksen että Napoleonin hovimaalari.

Pieni bistro Bretagnessa on Nina Georgen romaani. Marianne on juuttunut rakkaudettomaan avioliittoon, jota on kestänyt vuosikymmeniä. Pariisin-matkallaan hän päättää panna sille lopullisen pisteen. Hyppy Seine-jokeen ei tuo Mariannelle vapautusta, kun hänet pelastetaan ja tuodaan sairaalaan toipumaan. Aviomies on kylmä kuin Seinen mutainen vesi, suuttuu vaimolleen ja palaa takaisin kotiin Saksaan. Marianne tulkoon perässä. Sairaalassa Mariannen katse kiinnittyy kaakelilaattaan, jonka käsinmaalatussa kuvassa on merellinen maisema bretagnelaisesta Kerdruckin kylästä. Se tuntuu vetävän häntä vastustamattomasti puoleensa, ja pian Marianne löytääkin itsensä tämän pienen kylän keskuksesta, Ar Mor –nimisestä bistrosta. Vaan miten käy, kun vihainen aviomies jäljittää Mariannen ja vanha kunnon vaimon velvollisuudentunto nostaa päätään?

Mikä sattuma, tämänkin kirjan päähenkilön nimi oli Marianne. Ihanaa ranskalaisen kesän kuvausta. Bretagnelaiset tavat ovat myös kiinnostavia. Tarina on ehkä aavistuksen verran liian siirappinen minun makuuni. Tämä kirja osoittaa taas hyvin sen, että olen lopullisesti siirtynyt aikuisten osastolle. YA:sta ei tahdo löytyä enää samaistumispintaa, mutta Pienen bistron kuusikymppisistä sitäkin enemmän. Edes kirjan parikymppiset Jeanremy ja Laurine eivät teineile, vaikka toki sydämeasioiden kanssa kamppailevatkin. Ar Morin vanhat miehet on esitelty ihastuttavasti omina, erillisinä henkilöinään eikä heistä tule mieleen Etelä-Euroopan baareissa istuvat ukkoköörit, vaikka sellainenhan he ovat. Lothar on kunnon armeijalainen, joka on paperilla kaikkien ihannemies, mutta käytännössä ei kenenkään. Kesälukemiseksi tämä oli oikein oiva herkkupala.

Liktorin miekka on Gene Wolfen Uuden auringon kirja –sarjan kolmas osa. Severianin, kiduttajien killan oppipojan, matka kuolevan auringon alla jatkuu yhä monella tapaa. Hän saapuu määränpäähänsä Traakiaan, mutta tehtävä pyövelinä päättyy pian. Severianin on lähdettävä Traakiasta, ja hänen ja matkakumppani Dorcasin tiet erkanevat. Suunnistaessaan pohjoisen vuorille löytääkseen peleriinit ja palauttaakseen Kynnen heille Severian lähestyy myös vääjäämättä omaa kohtaloaan. Wolfe on monimutkaisten kielilabyrinttien ja maailmojen rakentaja, joka kuvaa luomiaan henkilöitä ja maailmoja harvinaisella lämmöllä ja viisaudella.

Tämä osa olikin miellyttävä yllätys. Tykkäsin pikku Severianista ja siitä miten Severianin ja pikkukaiman suhdetta oli kuvattu. Seikkalusta sai jotenkin paremmin selvää, kun Severian oli suuren osan kirjasta yksinään. Traakiaa ja liktorin työtä siellä oli kuvailtu hyvin ja lopun liite vielä selvensi asiaa. Severian ei myöskään sanomasta päästyään toistellut kuinka raskasta hänen seikkailunsa on lukijalle seurata. Vain viimeisen luvun lopussa taisi mainita asiasta, mikä oli ehdottomasti suurin ja paras parannus edellisiin osiin nähden. Järvikansa liikkuvine saarineen oli kiinnostava lisäys ja pääsin jälleen kerran paremmin mukaan tähänkin sivujuoneen. Tarina Sammakko-nimisestä pojasta oli miellyttävin osa kirjaa ja se oli selkeästi Romuluksen ja Remuksen tarina, joskin omaperäisesti muokattuna. Lopussa tapasimme myös vanhat tutut Tri Talosin ja Baldandersin, jotka ovat minusta hyviä hahmoja.

                                                                -Roona-